Pelle

on Kansallisteatterin syksyn uutuus. Melli Maikkulan käsikirjoittama Pelle lähti elämään Willensaunassa 12.9. ja hyvin lähtikin. Anna Ackermann, Tomi Alatalo, Olli Ikonen ja Jukka-Pekka Palo ovat Pellen näyttelijät.

Ilossa on itku, tivolin pellessä kyynel. Niin tässäkin Pellessä, mutta kyyneleestä huolimatta ollaan ilon, siis komedian puolella. Melli Maikkulan käsikirjoitus on ilmava ja alleviivaamaton, kuten koko näytelmä. Ohjaaja Kaisa-Liisa Logrén ja lavastaja Veera-Maija Murtola kannattelevat loistavasti kepeyttä ja helppoa näyttämökuljetusta, jota on helppo katsoa.

Näytelmän tyypit on valittu kekseliäästi ja repliikeistä osa osuu tarkasti tähän hetkeen. Kun sulhanen on liittymämyyjä, morsio terapeutti ja appiukko pelle ja muutama henki siinä sivussa, tiedossa on hauskuutta, helppoa ja vaikeata.

Tämä liittymämyyjä ja sulhanen on ihanasti keskinkertainen. Tomi Alatalon myyjä-Kent on ehyt roolitus, joka taipuu ja kasvaa loppua kohden hienovaraisella kiihdytyksellä. Kun puhutaan rooleista, voi sanoa kuin nuoriso, että kaikki oli parasta, siis kappaleeseen ja sen kuljettamiseen näyttämöllä istuvaa. Jukka-Pekka Palo veti neljän roolin vivahteet ja veti hyvin. Hänen mimiikkakykyään tarvittiin ja se toimi. Ehkä pienin osa eli satunnaisen kulkijan osuminen liittymämyyjän haaviin oli paras. Että niin tyhmä on satunnainen kulkija ja hänen naamansa loiste!

Mikä Pellessä on erityistä? Katsojakokemuksesta nousee muutamia erityisiä asioita. Pelle on juonitarina, mutta löyhä sellainen ja näin tulkinnalle jää tilaa. Kuten sanottu, kokonaisuus on ilmava, katsojan oivalluksia tukeva ja keveästi hauska – lisättynä syvällisillä tähän aikaan sidoksissa olevilla kysymyksillä. Pitääkö lapsen mennä isän luokse vai päinvastoin? Mitä hiljaisuudella tehdään? Miten ahdistuneisuutta terapoidaan? Tarvitseeko terapeutti terapiaa? – Näin esitettyinä kysymykset näyttäytyvät terävinä, mutta Pellen näyttämöllä ne kulkevat ihan hiljaa mukana. Mutta kulkevat.

Lavastus kulkee ketterästi omaa polkuaan ja tilanteet vaihtuvat huomaamatta. Tempot ovat itse asiassa nopeita ja kekseliäitä, mutta kokonaisuus kulkee sisältö edellä. Pellessä on paljon pienessä tilassa.

Mikä Pellessä itsessään on erityistä? Olli Ikosen hahmossa on tragikomiikkaa, kuten asiaan kuuluu. Hänen otteensa pitää tyttäreen eli Anna Ackermannin Juliaan, oli pelleisä läsnä tai ei. Kyllä, pelle oli hupaisa ja häneen istutetut elementit olivat hupaisia, mutta pellen kyyneleistä oli kasvanut meri, jonne päivä ei kumottanut. Jos rupeaa syvälliseksi, itse kukin voi pohtia pellen arvoitusta.

Pelle on viihdyttävä, taitava näytelmä, komediaa, josta jää hyvä mieli. Katsojaa ei kuljeteta pässinarussa, vaan hänelle tarjotaan omaa iloa ja löytöretkeä. Teatterissa osataan monenmoista…

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu