Poltettu oranssi
poltti jäljen kuulijoihin ja kokijoihin. Kyseessä on säveltäjä Tauno Marttisen pienoisooppera vuodelta 1968. Ooppera pohjautuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään Poltettu oranssi, myös vuodelta 1968.
Opera BOXn tuottama Poltettu oranssi sai uuden ”ensi-illan” ensin Aleksanterin teatterissa ja myös Hämeenlinnassa, Marttisen kaupungissa. Oopperan ensi-illan valmistelu aloitettiin vuonna 1971 värituotantona TV1-ohjelmistoon. Ensi-ilta oli vuonna 1973, jolloin Poltettu oranssi myös voitti tv-tuotantojen kamarioopperakilpailussa Salzburgissa ensimmäisen palkinnon.
Oopperan historiaan sisältyy myös sen synty. Lausuja Liisa Majapuro sai teoksen tuoreeltaan käteensä ja vei sen Tauno Marttiselle. Hän innostui tekstistä, ja näin sekä ooppera että näytelmä kirjataan syntyneiksi 1968.
Mannerin tekstin henkilöt asustavat jossain 1910-luvulla, mutta tässä esityksessä henkilöt oli istutettu teoksen syntymävuoteen eli 60-luvun loppuun.
Mitä jäi mieleen Poltetusta oranssista?
Tauno Marttisen huima, monivärinen musiikki, joka luotaa mielen syvyyksiä, on varmasti sävelletty ihastuksesta Mannerin hienoväreiseen näytelmään. Nuoren naisen mielentilat versus ympäristön pyyteet on ikivihreä teema riippumatta ajasta. Marttisen musiikki tukee näytelmän ihmishahmoja ja kulkee hyvin tapahtumien tulkkina – mutta aina Marttisena ja aitona itsenään. Kiehtova kokonaisuus.
Ville Saukkonen ohjaajana teki hienon työn. Hän tunnisti musiikin mahdollisuudet ja käytti Marttisen rytmejä hyväkseen. Näyttämöllä näyttelijöiden askellukset osuivat tarkalleen musiikin tahtiin. Nautittavaa. Muutenkin Saukkonen loi henkevän näkymän, jossa viiden henkilön käyttämät tilat olivat fiktiivisiä. Katsojan mielessä ne olivat kuitenkin erillisiä tiloja. Mielessä on moninäkyinen, ilmava oopperan lava.
Elli Vallinoja näytelmän sairaana Marinana teki hienon roolin. Hänen kaunis sopraanonsa antoi sielun sairastuvalle Marinalle, jonka roolitus kantoi ehyenä alusta loppuun. Äidin roolin laulanut Maria Turunen samastui äitirooliin tunnistettavasti – kaikkineen. Vaikka kyse on 1910-lukuisesta äidistä, ongelmat lienevät samat tänään.
Puvustus seurasi hauskasti 60-lukua eli oopperan syntyaikoja. Pakko sanoa, että läpinäkyvät polvisukat sairaanhoitajan säärissä olivat lyömättömät!
Poltettu oranssi on vakava teos, jolla on sanansa sanottavana. Ihmisen kasvu, kasvun ympäristön ihmiset ja asenteet näyttäytyvät ajattomina. Manner osaa sanoittaa ja Marttinen osaa säveltää, yhdessä heistä on jäljellä upea Oranssi, jolla on toivottavasti tulevaisuutta monilla näyttämöillä. Kuulisin Oranssin toiseenkin kertaan. – Kahdeksan hengen orkesteri toimi itse asiassa hyvin, vaikka teos on sävelletty kokonaiselle orkesterille. (Olisi kuitenkin mahtavaa kuulla teos alkuperäisessä kokokoonpanossa.)
Tauno Marttisen musiikkia kuulee harvakseltaan. Poltettu oranssi on toivottavasti heräte, jonka seurauksena hänen musiikkiaan kuullaan isoillakin lavoilla. Opera BOXn rohkeus on palkitsevaa.
”Vartio” on varmaan lapsuksena tekstissä.
Ilmoita asiaton viesti
Huomasin saman. Marja-Liisa Vartio oli näitä modernismin suuruuksia niin kuin Mannerkin.
Ilmoita asiaton viesti
Ja molempien nimi muotoa x-Liisa x. Ulkomailla on joskus sekoitettu kaksi kapellimestaria, joiden nimet ovat muotoa x–Pekka Sa-x.
Ilmoita asiaton viesti
Manner avasi kiinnostavasti näytelmäänsä Tuula Hökän toimittamassa kirjekokoelmassa Kirjoittamisen aika: ”Pascal sanoo, että kaikki ihmiset ovat hulluja, että hulluus kuuluu ihmisosaan. Skaala on tietysti hyvin lavea ja hoippuva. Jotkut pärjäävät hulluudestaan huolimatta, kapearaiteinen Marina ei tietysti pärjää. En silti soisi Marinaakaan tehtävän liian hulluksi; eikö riittäisi, että hulluus tulee ilmi oireina (kaamea sukka, omatekoinen kieli, rakkaudentunnustus, kosinta jne.). Muuten hän saisi olla miellyttävä, sitten ei yleisökään kavahda. Minusta tämä on tärkeätä senkin vuoksi, että hän Kellarin tiloissa tulee kovin lähelle yleisöä. En näe häntä myöskään säälittävänä; hän on ylpeä (esim. ei itke koskaan) ja jäykkäniskainen ja katkeaa juuri siksi. Sopeutuvat eivät katkea. Hänessä on jonkinlaista lahjakkuutta – hän on eräänlainen runoilijan itu, joka on tukahdutettu alkuunsa. Minun on tietysti typerää selitellä, mutta olen Oranssista kovin arka (muista näytelmistäni en ole lainkaan arka, vaan teatterit ovat saanet tehdä ne niin kuin ovat tahtoneet). Tyynen ja laskevan lopun kirjoitin tahallani; mielestäni näytelmän ’filosofia’ ei muuten toimi. Halusin myös kirjoittaa Oranssin musiikkiteoksen tapaan, ja lopussa on eräänlainen coda. Minusta olisi kiusallista, jos tällainen kauhun, komiikan ja kaikenlaisen groteskin yhdistelmä paukkuisi loppuun saakka”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner kirjeessään Eino Salmelaiselle (Tampere 29 6 69), jonka piti ohjata näytelmä, mutta kirjailijan ja ohjaajan näkemyserot olivat yhteensovittamattomat. Ohjaaja vaihtui ja näytelmä pyöri Kellariteatterin ohjelmistossa koko 1970-luvun. TTT:n ensi-illan jälkeen se esitettiin yhteensä yhdessätoista teatterissa (Kotkan, Kuopion, Rauman, Oulun, Joensuun, Kokkolan ja Savonlinnan Kaupunginteatterit sekä Mikkelin ja Porin teatterit). Kansallisteatterin ohjelmistoon se palasi vielä vuonna 2002. Viimeisin esitys ennen Turun ylioppilasteatteria oli Porin teatterissa, ensi-ilta 16.3.2005. Turun ylioppilasteatteri juhlisti 60-vuotista taivaltaan syksyllä 2019 Mikko Kaikkosen tuoreella tulkinnalla.
Poltettu oranssi ilmestyi kirjana jo ennen ensi-iltaa, 1968. Myöhemmin se on julkaistu uudelleen antologiassa Vuorilla sataa (2021). Mukana on myös kaksi vaihtoehtoista lopetusta näytelmälle sekä Tuula Hökän jälkisanat niin tähän kuin pariinkymmeneen muuhunkin Mannerin näytelmään.
Ilmoita asiaton viesti
Voi kun pääsisi tuon joskus näkemään! Näytelmänä olen sen nähnyt Turun ylioppilasteatterissa ja moneen kertaan lukenutkin.
Ilmoita asiaton viesti
Hulluus, niinpä. Tähän maailmaan synnytään annettuun rooliin vanhempien lapseksi. Hullu ei tarvitsisi ollenkaan olla, jos ja kun rooli sopii ihmismieleen rimmaten, ei siitä poiketen. Joskus ja joillain mieli kapinoi roolia vastaan, johon syntynyt on. Silloin ihminen ei voi ei malta sopeutua annettuun rooliinsa. Myös tästä syystä teatteri taidemuotona on tavattoman tärkeä. Se opettaa ihmisiä omaksumaan ja hyväksymään roolinsa ja elämään siinä, jopa ilman hulluutta. Sopeutuminen omaan elämään on tärkeää, jopa koko elämän mittaista oppimista.
Ilmoita asiaton viesti