Veneet 1

Lapsuuteni vene. Näkyy olevan vaihe kun kokeilin bitumitervaa.

Julkaisen tässä sarjan kirjoituksia itsestäni ja veneistä. Kolmeen osaan olen sen ajatellut. Neljäs osa ei ole sikäli valmis kirjoitettavaksi, kun nämä tässä julkaistavat katsovat menneeseen elämääni. Neljättä vaihetta elän parhaillaan, jos Luojani niin suo. Insh'Allah, sanovat muslimiystäväni. 

 

Kuvia näihin laitan jos jotakin vielä löytyy. Vaikka jälkikäteen lisään, jos lukijoille passaa. Eipä siis hötkyillä.  

 

 

Niin.

Opin soutamaan venettä ennen kuin osasin ajaa kunnolla polkupyörällä. Siitä tuo alkoi. Pikkupoikana.

Isäni ja äitini olivat hankkineet järvenrantatontin, sinne upouuden veneen. Rakensivat taloa tuolle tontille. Sitten kun se talo oli valmis – ja piharakennuksessa kaakatti satakunta kanaa – osasin ja jaksoin myös meloa venettäni sen perätuhdolta. Minun oma veneeni siitä tuli hyvin varhain, vaikka isälläni oli muutama kerta juolahtanut pitkäsiima mieleen. Voisi ehkä sanoa että lunastin tuon veneen kastematoja keräämällä.

 

Keräilin minä kananmuniakin. Se oli isän ja äidin yritystoimintaa mihin osallistuin. Niitä munia myös syötiin itse ja niistä valmistin itselleni silloin tällöin aterian kun vanhempani eivät päässeet ruoka-aikaan kotiin. Muusasin keitettyjä perunoita haarukalla ja rikoin sekaan munan. Sillä nälkä lähti. Pannulla käräytettynä.

 

Sitten vanhempani huomasivat että kananhoito ei kannata. Osallistuin yritystoimintaan teurastamalla kanoja ja syömällä niitä. Ja seikkailin veneelläni. Hyvin syöneenä sitä jaksoi. Järven rannoilla oli viidakoita missä piti seikkailla. Läpipääsemättömiä pajukkoja. Vanhaa pajua, monien jäittenlähtöjen karaisemia paksuja, veden suuntaan kaartuvia runkokänkkyröitä. Aivan rantaan niistä ei pelloilta päässyt, paitsi muutaman lehmien polun kohdalta. Pitkin rannan suuntaa pääsi kumarassa kulkien; siellä oli jännittäviä polkuja siinä viidakossa. Hieman ylempänä sitten kasvoi leppää. Niin sopivasti sitä kasvoi ja sopivaa se runko oli käteen ja jalkaan että niissä voi kiipeillä ja kulkea puusta puuhun, kunhan muisti varoa hauraita oksia. Ja lepikon suojassa oli aukio. Olisi kelvannut vaikka Apinain Tarzanille.

 

Seuraava yritystoiminnan vaihe oli kalkkunat ja hanhet. Ja minulla oli koira kaverina. Paimenkoira. Kalkkunakukko oli Vanha Aatami, ja sen kanssa piti silloin tällöin otella. Äkäisiä olivat toki hanhetkin, mutta suurempi vaiva oli siinä kun ne karkailivat. Uintireissuillaan erityisesti. Paimensimme niitä rantaan, koira uiden ja minä veneellä, ja tekiväthän ne koiralle kiusaa säännöllisesti. Hajaantuivat juuri ennen maihinnousua, koiran edestä. Ja sitten taas paimen pärskimään uutta kierrosta. Minä pääsin veneen kanssa vähemmällä. Tosin kerran oli myrsky vienyt veneen, ja kokosimme hanhet järveltä uiden kumpikin.

Kalkkunankasvatus loppui sitten erään joulun alla. Teurastimme kaikki, mitään ei myyty, annettiin sukulaisille ja tuttaville joululahjoiksi. Isäni, joka oli joskus hentomielinen, ei saattanut ottaa henkeä Vanhasta Aatamista, joten sain kunniatehtävän. Äitini oli hankkinut pirtua, spiritus fortis, kaikille kuolemaantuomituille tarjoiltiin viimeinen malja, mutta erityisesti Aatami lähti paremmille kotkotusmaille juhlavasti päissään. Ja ilman päätä, sikäli kuin oikein muistan. Veri näistä teuraista otettiin aina talteen jos vain onnistuttiin suihkuttamaan kulhoon, ei halkovajan seinille. Suolan kanssahan se piti vatkata.

 

Koulun ulkopuolista elämääni oli siis keväästä syksyyn veneen kanssa touhuaminen, tavalla tai toisella. Kavereittenkin kanssa. Ja… no, olihan soutamassa joskus joku tyttökin. Katsotaanpa ensin se vuodenkierron puolikas.

Joka kevät poltin auringossa selkäni kun tervasin venettä. Siitä ei ollut poikkeusta. Veneen ylimmät laidat tuli maalata valkoisella, samoin parempi osa sisäpuolesta. Järveen vietynä vene piti yleensä kohtalaisesti vettä, kunhan tappi oli paikallaan. Toki äyskäri piti olla aina mukana, sateenkin varalta.

Kevään aktiviteetteihin kuului myös koskenlasku tulvavesissä. Tähän tarvittiin jo kavereita, koira ei ollut avuksi, ja suurempaa kuin kivien lomitse pujottelu muutaman sekunnin ajan oli ahertaminen kylmässä, vinhasti virtaavassa vedessä, venettä kosken niskalle taluttaen. Puolireiteen kahlaten se vielä onnistui.

Muutaman kevättulvan aikaan kävin soutamassa ihmisiä – ja polkupyöriä – poikki veden valtaan joutuneen jokiuoman alueen, järveksi muuttuneen, sen muutaman sata metriä mitä eivät päässeet. Siitähän oli kyllä tie ja silta, mutta joka vuosi tie jäi tulvan alle. Välillä huvittelin vierailemalla soutaen heinäladoissa.

 

Sitten koira jäi auton alle, minä kasvoin suuremmaksi. Erään kesäkuun ajan kävin joka arkipäivä veneellä kirkonkylässä, noutamassa tytön johon olin ihastunut. Olin loukannut polveni talvella, pyöräily ei käynyt, soudin siis vajaan kymmenen kilometrin mutkan sen kuukauden ajan. Tämä tyttö ei soutanut mutta oli ihana.

 

Kalastinkin minä toki. Verkkoja oli muutamia; läheltä kotirantaa sai jonkun metrin syvyydestä kuhaa. Sopivalla tuulella sai pintavesistä suuria lahnoja. Verkkojen kuivatuksessa sattui sitten surullinen vahinko. Pieni siili oli sotkeutunut verkon alapaulaan, kuollut ja siihen kuivettunut. Olin jättänyt verkon liian matalelle, ja siitä syytin itseäni.

 

Kasvoin ja miehistyin. Hanhetkin syötiin, elämä muuttui. Nuoruuteni loppui 19-vuotiaana kun isäni kuoli. Olin varmaan aika hajalla vaikka en renttu. Äitini, omalla tavallaan tiukka ihminen, yritti pitää minua suitsissa, mutta minusta tuli seikkailija.

Vuosi aikaisemmin olin kokeillut purjehtimista Ruotsin itärannikolla, ja en ollut saanut kiitosta osaamisestani. Tästä sitten sisuunnuin ja rakensin jo ikääntyneeseen soutuveneeseeni kölilaatikon. Masto, staagi eteen ja vantit takaviistoon. Peräsimen ja purjeitten helat tilasin Helsingistä. Siitä tuli guntertakila: ylempi puomi nousi korkealle ylös ja ohi mastonhuipun. Isopurje jokamiehen lakanakankaasta, fokka Amerikasta pulavuosina saadusta simpukkakuvioisesta sinisestä kankaasta. Äitini nämä ompeli.

Sitten Helsingissä opiskellessa kohtasin elämäni naisen ja vein hänet tapaamaan äitiäni ja purjehtimaan. Jälkimmäisestä seurasi morsiamelleni jokin kiusallinen tulehdus mitä nokkosilla ja sianpuoloilla sitten hoidettiin.

 

En kuitenkaan tyytynyt tähän – veneeseen siis. Hankin isommalle järvelle isomman veneen, tasaperäisen, ja siihen taas kölilaatikon ja guntertakilan. Tein mittauksia ja tutkimuksia siellä järvellä. Erään kerran syyskesällä nuori vaimoni oli taas mukana, vastatuulessa luoviessa. Sateessa., Ja jälkeen päin tuli havaituksi että esikoisemme oli saanut alkunsa.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu