No niin. Näin nyt sitten on.

  •  Ukrainan sodan puhjetessa minulla tuli huoli lapsistani ja lastenlapsistani. Lamaannuin suorastaan, aktivoiduin twitterissä, en arkielämässä. Lopulta kesäkuussa tein pesäni makuupussin suojaan sohvalle, ja heinäkuussa totesin olevani sairas. Vatsa ei vetänyt, söin hyvin vähän, lopuksi en ollenkaan. Oli lähdettävä lääkäriin. Löytyi pohjukaissuolen tukkiva kasvain, ja löytyi haimasyöpä, metastaaseja maksassa. Niin siinä kävi. Olin aika heikko ja nälkiintynyt kun lääkäri tuli kertomaan tilanteestani. Katsoin miestä silmiin ja nyökkäsin, kaksikin kertaa.
  • Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa tähän sairaskertomusta vaan pohtia sitä miksi en nyt pelkää kuolemaa, vaikka nuorena ja miehuuteni päivinä tuo tunne oli liiankin tuttu. Paniikkihäiriöllä on siinä osansa, mutta on siinä muutakin, lapsuudestani ja seikkailuistani.
  • Maatessani pari kuukautta sairaalassa minulla oli hyvää aikaa järjestää asioitani. Käytännön asioita, tilannetta Luojani ja Kirkon suhteen, ortodoksi kun olen. Pappi tuli kun pyysin, Lieksassa pääsin kirkkoon. Tietenkin olin kertonut vaimolleni ja lapsilleni tilanteen heti alkuun, ja heidän selviämisestään minulla oli huoli.
  • Nyt Lieksassa olen ikään kuin turvassa senioriyksiössä vaimon kanssa. Syön lujasti pehmeitä ruokia ja herkkuja, köpötän rollaattorin kanssa parin kilometrin lenkkejä, heikkovoimainen olen edelleen, kipuja ei ole.
  • Mutta se olennainen. Lapsena ja nuorena olin silloin tällöin pulassa metsäretkilläni, ja silloin nousi päällimmäiseksi huoli vanhemmistani, heidän surustaan jos viivyn pitkään tai katoan. Retkeilin lapsesta saakka, kulkemisiani ei rajoitettu, tuo huoli vain kulki mukanani. Aikuisena ja perheellisenä olin hyvinkin tiukoissa paikoissa luonnossa, muutaman kerran, ja tuo huoli oli siirtynyt perhettäni koskevaksi. Jos katoan, miten kotiväki sen kokee.
  • Nyt en katoa. Elämme päivän kerrallaan.
+7

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu