Hign Noon on mestariteos

YLE Teema esittää tänä iltana (5.9.2019) elokuvan High Noon, suomeksi Sheriffi. Uskollisena pitkälle perinteelle, tämänkin elokuvan nimi on suomennettu tavalla, joka ei lainkaan välitä alkuperäisen nimen suggestiivista voimaa, olkoonkin, että tulos ei tällä kohden ole ihan yhtä surkea kuin mihin on usein ylletty. (”Marshal” joka elokuvan päähenkilön titteli on, on sitä paitsi eri asia kuin ”Sheriff”, jollaisia Yhdysvalloissa myös on.) ”High noon” on paitsi tietysti kirjaimellisesti keskipäivä, jolloin sheriffi Will Kanen nemesis Frank Miller saapuu junalla kaupunkiin, myös ”korkea aika”, hetki, jolloin kaikki se mikä on patoutunut, purkautuu. Ja niinhän elokuvassa käy. Sivumennen, koulun historianopettajani, jolla oli draaman tajua, tokaisi abiturienttivuoden alkaessa luokallemme, että nyt olisi se ”high noon”, viimeinen hetki, ottaa koulu tosissaan.

Mutta se siitä. Tästä elokuvasta on etsitty ja löydetty kenties enemmän allegorioita, vertauskuvallisuutta, kuin mistään muusta elokuvasta. Kun sen valmistumisvuonna (1952) oli vauhdissa niin sanottu McCarthyismi, Yhdysvalloissa riehunut hysteerinen kommunistien ja muiden ”epäamerikkalaisesta” toiminnasta syytettyjen metsästys, jonka kohteeksi joutuivat myös monet elokuvamaailman suurhahmot Charlie Chaplinista lähtien (hänet karkotettiin Yhdysvalloista juuri vuonna 1952), ei ole ihme, että tämä on paljon käytetty allegoria. Ja onhan siinä sellaiseen aineksia: yhteisössään kunnioitetun aseman saavuttaneen miehen yhtäkkinen hylkääminen ja suoranainen kampanja – tosin elokuvassa vain muutaman tunnin mittainen – hänen ajamisekseen pois kaupungista. Sheriffi Kane on myös saattanut menneisyydessä olla ”gunslinger”, revolverisankari, ja vasta myöhemmin vakiintunut ja saanut asemansa pikkukaupungin lainvartijana (sekin yksi villin lännen myyteistä); siinä voi halutessaan nähdä viittauksen monien epäamerikkalaisuussyytösten kohteeksi joutuneiden nuoruudessa tapahtuneista enemmän tai vähemmän ohimenevistä flirttailuista vasemmistolaisuuden, jopa kommunismin kanssa. Mitä liene ironiaa, että pääroolin näytellyt Gary Cooper oli jyrkkä antikommunisti.

Minuun kuitenkin on aina vedonnut enemmän toisenlainen allegorinen selitys, jonka luin vuosikymmeniä sitten kirjailija Lassi Nummen haastattelusta jossain jo kuolleessa ja kuopatussa aikakauslehdessä. Se ei ole kokonaan vastakkainen epäamerikkalaisuushysteriaan perustuvalle allegorialle; sitä voisi pitää pikemminkin näkökulman vaihtona: ei tarkastella ilmiötä ulkoapäin, vaan päähenkilön kokemuksena. Sellaisena se muuttuu universaaliseksi, ei vain tuohon nimenomaiseen elokuvassa esitettyyn tai sen taustalla ehkä olevaan amerikkalaiseen ilmiöön liittyväksi, ja siten myös yleisinhimilliseksi, ja siksi se on niin koskettava.

Mikä sitten oli Nummen selitys? Hän piti elokuvan todellisena kätkettynä sanomana ”disilluusiota”. En ole löytänyt disilluusiolle napakkaa suomenkielistä vastinetta, mutta yksilön havahtumisesta siihen, että hänen käsityksensä jostain asiasta, kuten esimerkiksi hänestä itsestään yhteisönsä jäsenenä osoittautuukin harhaiseksi, ja harhaiseksi nimenomaan siinä mielessä, että hän ei tosiasiassa ole koskaan ollut niin hyväksytty, saati arvostettu, kuin hän on uskonut.

Näin käy sheriffi Kanelle. Hänestä sukeutui kunniallinen lainvartija ja hän oli uskonut päässeensä hyväksytyksi yhteisönsä jäseneksi. Hoideltuaan vuosia sitten vankilaan kaupunkia terrorisoineen gangsterin hänen asemansa näytti vankkumattomalta. Kaikki tämä romahtaa yhden sähkeen voimalla: Miller on tulossa kostamaan Kanelle, ja sen sijaan, että kaupungin kunnon väki – puhumattakaan kunnottomasta, johon Kane myös turhaan vetoaa apua saadakseen – hylkää hänet saman tien ja kehottaa pakenemaan, jotta he eivät itse joutui vaaraan eikä kaupungin maine kärsisi Millerin tulon ennustaman väkivaltaisen yhteenoton takia. Kanesta tulee hetkessä asiallisesti lainsuojaton, tai ainakin hylkiö. Eikä vain kunnon väki, vaan myös vaimo ja entinen rakastajatar hylkäävät hänet, vaikka vaimo lopulta muuttaa mielensä. Sivumennen sanoen: vaimokin kokee disilluusion, sillä kveekarina hän ei saisi koskaan turvautua väkivaltaan, mutta joutuu miehensä pelastaakseen niin tekemään.

Loppukohtauksessa Kane puolestaan hylkää kaupunkinsa heittämällä sheriffintähtensä maahan. Disilluusiota ei millään saa tekemättömäksi. Tässä kohden on minusta toisaalta minusta elokuvan ainoa tyylivirhe. Kane kyllä nostaa katseensa ympärille kerääntyneeseen joukkoon ja sitten heittää tähtensä maahan, mutta kohtaus olisi tehokkaampi, jos se olisi hieman pidempi ja hidastettu niin, että näytettäisiin Kanen halveksunnan kohteena olevaa joukkkoa, nuo kunnon ihmiset, Kane olisi hieman kauempana heistä ja heittäisi tähtensä heidän, ei omiin jalkoihinsa.

Sheriffin ”heikkous”, hänen tuntemansa pelon ja voimattomuuden, luovuttamisen rajoille menevän epätoivon näyttäminen elokuvassa, vaikka se ei lopujen lopuksi ole siinä mitenkään hallitseva piirre, on tuottanut sille niin ylistystä kuin halveksuntaa; viimemainittuahan osoitti muun muassa westerneissä maineensa luonut näyttelijä John Wayne. Minun silmissäni Kanen yksinäinen epätoivo ja sen voittaminen nostaa elokuvan mestariteokseksi enemmän kuin mikään sen lukuisista ansioista. Yksi elokuvan ”sanoma” onkin, mikä yksin jääneen sheriffi Kanen saa kuitenkin käymään etukäteen häviöön ja hengenmenoon tuomittuun kamppailuun. ”A man’s got to do what a man’s got to do”, kunnian- ja vastuuntunto, on selitys, jota voidaan tarjota. Todellisen elämän sotien rintamilla asemissa pysymiseen vaikutti ainakin Suomen sodissa lähimpien asetoverien kunnioituksen säilyttämisen tarve, samoin vakuuttuneisuus siitä, että jos rintama murtuisi, myös kotiväen, ja koko maan, kohtalo olisi kauhea. Tätä selkänojaa ei ole sheriffi Kanella: hänellä ei ole enää kavereita, joiden kunnioitus pitäisi säilyttää, ja ”kotirintama” haluaa itse päästä hänestä eroon. Jäljelle jää kaksi asiaa: miten elää itsensä kanssa, jos kokee olleensa raukkamainen, ja se, että jos pakenee, eikö Miller seuraa kaikkialle, joten loppuelämä olisi pelkkää pakenemista.

Täytyy tietysti muistaa, että ei ”High Noon” dokumentti ole, vaan fiktiota, ohjaajansa ja käsikirjoittajansa hengentuote. Niinpä jokainen voi valita itselleen parhaan selityksen. Oli miten oli, ja ehkä juuri siksi, tämä on mestarillinen elokuva; ehkä kerrankin voisi oikeutetuksi sanoa, myyttinen, niin sisällöltään kuin siinä, minkä jäljen se on jättänyt.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu