Keskikaljaa, keskisormea ja sokeaa kanavaa

En olisi uskonut joutuvani koskaan huomaamaan, että somessa ja lehtien digiversioiden kommenttipalstoilla tapahtuvassa örveltämisessä olisi mitään mistä voin olla yhtä mieltä. Kuitenkin, ajauduttuani puolivahingossa seuraamaan tämänvuotisten euroviisujen toista karsintaa, jossa Suomen edustaja esiintyi, on pakko todeta, että sellaistakin voi tapahtua. Myötähäpeää en tosin tunne, asia on siinä määrin yhdentekevä, mutta esityksen laatua moittineisiin voi yhtyä. Laulussa, jos sitä voi lauluksi sanoa, on kyllä jonkinlainen tarttuva melodian pätkä, joka jää mieleen (alin kynnys joka on ylitettävä, jotta sillä voisi olla mitään mahdollisuuksia menestyä). Muuta ei sitten olekaan, eikä tuo melodiapätkäkään jää mieleen miellyttävyytensä takia, vaan siksi, että Yle on sitä kuukausimääriä joka tuutista toitottanut, aina pääuutislähetyksiä myöten.

No, karsinnan kärsittyäni piti sitten kärsiä loppukilpailukin; onneksi sentään järki voitti kilpailukappaleiden tultua kuulluksi, ja tuo legendaarinen pistelasku-orgia jäi toiseksi nukkumaan menon rinnalla.

Kaikenkaikkiaan koko esitys oli 17 karsijan joukossa suttuisin ja kehnoin. Entä loppukilpailu? Kuten finaalit urheilussakin, se oli tasaisempi, mikä ei kuitenkaan kertonut korkeammasta laadusta, vaan tasapaksuudesta. Muutama tyyliltään poikkeava laulelma jäi parinkymmenen täsmälleen samanlaisen – ehkä algoritmien säveltämän – perusrytmijytkytyksen jalkoihin; ei tosin niin että nuo poikkeuksetkaan olisivat enää muistuneet mieleen kun pari seuraavaa oli esiintynyt.

Italia voitti, ja kun en minäkään millään ollut välttynyt kuulemasta, että sitä ja Suomea edustaneet kappaleet ovat samaa rock-tyylisuuntaa, tulihan esityksiä verrattua. Ja aivan totta, jos Suomen esitys oli finaalissakin sekavin ja suttuisin, lähelle pääsi Italia, joka tosin ei tietenkään puolivillaisuuden vaikutelman luomisessa Suomelle pärjännyt. Ei heillä ole keskiolutkulttuuria. Kuten jo karsinnassa, vaikutelman täydensivät Suomen esiintyjien yleinen habitus, asut, koreografia ja käyttäytyminen esiintymislavalla, tuloksia odoteltaessa ja niiden selvittyä. Ehkä he ovat raivoraittiita – en tiedä heistä henkilöinä mitään – mutta esiintymisessään he toteuttivat tuota niin tuttua mutta vastenmielistä kännisen pöhnäilyn leimaamaa traditiota, joka ainakin Suomessa tähän ”genreen” erottamattomasti liittyy.

Yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden ilmaantumista paljastavia ”heikkoja signaaleja” etsivälle tällainenkin läpikotaisin ontto spektaakkeli voi paljastaa jotain. Esimerkiksi siitä, missä kotomaamme on oikeasti eturintamassa ja missä se on – omista nurkkakuntaisista käsityksistämme huolimatta ja riippumatta – sivuraiteella tai putoamassa niiltä kokonaan. Yksi mikä pisti silmään oli tatuointien puuttuminen esiintyjien nahkasta. Vaan ei Suomen – ja Italian! – edustajien nahkasta. Olisiko niin, että tämä itsensäsaastuttamisen muoto olisi mennyt tai ainakin menossa muodista ja että se vain ei ole täällä vielä tunkeutunut tietoisuuteen?

Pari viikkoa sitten julkaisin tällä alustalla kirjoituksen sukupuolten tasa-arvosta. Totesin siinä, että poikkeuksena useimmista luonnossa esiintyvistä eläinlajeista ihmisellä naaras asettuu tarjolle ja uros valitsee, tästä aiheutuvine seurauksineen houkuttelevuuden aikaansaamiseksi. Näiden(kin) euroviisujen esiintyjäkavalkadi tuotti runsasta todistusaineistoa tämän teesin tueksi.

Eräs ilmiö, joka tuli ainakin minulle pienenä positiivisena yllätyksenä oli, että useat esiintyjät olivat päätyneet laulamaan oman maansa kielellä. Aikuisemmat muistavat, että se oli aikanaan pakollista. Abbankin ”Waterloo” esitettiin vuonna 1974 ruotsiksi. Vasta jos voitti, saattoi kappaleensa esittää show’n lopuksi maailmankielellä, lähes aina tietysti englanniksi, ellei sattunut olemaan ranskankielisestä maasta, joiden esiintyjille omalla kielellä esittäminen oli kunnia-asia.

Voisiko tai pitäisikö hieman vakavammin ottaa tämä heikko signaali: kovin monissa lauluissa oli pessimistinen, suoranainen tuhon tai itsetuhon julistamisen perusvire; joidenkin muodikas feminismi ja vähemmistöjulistus sen sijaan tuntui laskelmoidummalta.

Verrattuna vanhoihin aikoihin yksi kuitenkin puuttuu ja on puuttunut jo pitkän aikaa. Sellaiset melodiat ja miksei sanoituksetkin, jotka ”resonoivat” kuten hienosti sanotaan, koskettavat jotenkin syvältä tunne-elämyksien tasolla. Ja jotka siis muistetaan vielä vuosikymmenten kuluttua. Yle esittää radiossa kuutena päivänä viikossa ohjelmaa ”Muistojen bulevardi”. Yllättävän usein toimittajat ovat valinneet esitettäväksi entisaikojen euroviisuvoittajia ja muuten hyvin menestyneitä. Ja katso: yllättävän usein ne tunnistaa jo ensimmäisistä tahdeista alkaen. Ne ovat resonoineet ja koskettavat yhä jotenkin syvältä tunne-elämyksien tasolla. Eipä kuitenkaan ole valittu monta viimeisten parinkymmenen vuoden voittajaa, ja syystä. Mikään niissä ei resonoi ja ne ovat unohtuneet saman tien.

Tämä muuten ei ollut kannanotto esimerkiksi rock-musiikin lähtökohtaisesta kehnoudesta. Resonoivia, jotenkin syvällisen tunne-elämyksen tuottavia lauluja silläkin alalla on runsaasti tuotettu. Sille vain kävi 1950-luvun loistokauden jälkeen poikkeuksellisen nopeasti niin, että laulut degeneroituivat sisällöltään ja melodioiltaan yhdentekeviksi ja niiden esittäminen rääkymiseksi. Tuhon täydensi tekniikka, jolla luodaan yksinkertainen taustajytkytys ja sen päälle lyriikka, jossa ei osata välittää sanomaa (eikä voidakaan koska sitä ei ole) eikä hallita runonlaadinnan alkeellisimpiakaan taitoja. Niinpä näiden taitamisen arvo kiistetään.

Ehkä tässä kaikessa on osittain kysymys sosiaalistumisen nimellä kulkevasta psykologisesta prosessista: kiinnitymme tunnetasolla tiettyihin asioihin nuoruudessamme, ja kannamme niitä elämämme loppuun saakka. Jos niin on, samaa sosiaalistumista tapahtuu tietysti aina, myös nykyään, ja siinä tapauksessa nuoret sosiaalistuvat sitten siihen, mitä he kuulevat tänä päivänä, mukaan lukien sellaiseen, mitä tarjoilee tämä Suomea nyt euroviisuissa edustanut bändi. Mutta on pakko kysyä, soitetaanko kolmenkymmenen vuoden kuluttua mahdollisissa muistojen bulevardeissa tätä musiikkia; onko se resonoinut niin, että silloin vanhuksiksi uupuneet tunnistavat kappaleet ensi tahdeista ja tuntevat jonkinlaisen syvän tunne-elämyksen? Toivoisin, että heillä olisi muuta, mistä sellaista tuntea.

Suuria elämänviisauksia ei iskelmälaulajilta usein kuule, jos kohta niitä ei ehkä heiltä kyselläkään. Katri-Helena kuitenkin kerran sanoi jotain, mikä jäi elämänviisautena ja myös hänen ammattiaan koskevana viisautena mieleen. Hän sanoi (en muista tarkkaa sanamuotoa mutta ajatus oli tämä) jotain sellaista, että kolmen minuutin mielihyvähän se vain on, minkä hän ja kaltaisensa pystyvät tarjoamaan. Niinhän se on, mutta se ei ole mikään mitätön asia. Kolmen minuutin ja lyhempiäkin mielihyvän ja syvänkin tunne-elämyksen hetkiä loppujen lopuksi tarjoilevat myös klassisen musiikin suurimmat saavutukset.

Mutta ei tämä ”fuck you” -spektaakkeli, jonka Blind Channel meille tarjoilee. Siinäkin parasta on, että se kestää kolme minuuttia, mutta niitä kolmea minuuttia ei tee mieli kuunnella uudestaan. No, eipä enää kauan tarvitsekaan, sillä eiköhän tuo jytkytys nyt katoa sinne samaan unohduksen tuonelaan kuin muutkin kaltaisensa. Euroviisut sen sijaan, kuten eräs toinenkin elämää suuremmaksi ja vieraammaksi kasvanut, itse itseään tukasta nostaen ilmassa pitävä ”franchise”, James Bond, varmasti jatkuu vielä pitkään. Hiiltä se varmaan vapauttaa ilmaan enemmän viikossa kuin Suomen turpeenkäyttäjät vuodessa, mutta mitä siitä, kunhan saadaan enemmän kuin ”zero points”.

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu