Runo lokakuulle

Olen väsynyt.

Turhautumiseen saakka nujerrettu,

kaiken kuullut,

kaiken nähnyt –

uskonut itseeni joskus.. kadonnut, hävinnyt.

Ehkä tästä vielä jotain tulee, ajattelen.. katson ikkunasta ulos –

Tuijat heiluvat, pilvet kiitävät.

Aurinkoa ei ole näkynyt vuosiin.

Eilen satoi niin harmaata vettä, että piha on nyt väritön.

Kadulla ei näy juuri asfaltin halkeamaa kummempaa.

Sen rakosiin on maaliskuulta lähtien piiloutunut kymmenittäin mykkiä vampyyreja odottamaan seuraavaa veriateriaa.

Postimiestä, joka toisi helpotuksen. Vesilaitoksen horkkasormisten miesten kosketuksen..

Tai ohikulkevaa pyöräilijää kummastelemassa etanoiden paljoutta.

Ne söivät lehdet kostoksi luumupuista.

Sillä niiden äiti häädettiin tuhansiksi jälkeläisiksi raakalankkujen varjoista.

Ajoin Hyundain talliin kylki edellä.

Siinä on ihmettelemistä kenellä ikinä..

Avasin oven, rehvakkaasti kengät jalassa, kävelin ympäri kämppää.