Maalaussarja osa 1

Viola Heistosen vinkistä päätin kirjoittaa jälleen pienimuotoisen sarjan blogeja Vapaavuoroon. Sarja koostuu yksittäisitä tauluistani ja kertoo pienen tarinan, miten taulu on saanut alkunsa ja jos on jotain erikoista kerrottavaa aiheesta ja asian vierestä, kerron senkin. Ensimmäiseksi työksi olen valinnut taulun vesiputouksesta  Nimesin sen Kivatsin putoukseksi, mutta nyt kun tarkistin Wikipediasta se lausutaan ja kirjoitetaan Suomessa Kivatsu. Viola voi kertoa miten kyseinen koski inkerin kielellä lausutaan.

Kivatsu ( Кивач, Kivatš; lyydiksi Kivačunkosk) on 10,7 metrin korkuinen vesiputous Suunujoessa Venäjällä  Kontupohjan piirissä.

Aiheen tauluuni sain, kun olin töissä Venäjällä, eli teimme Pteroskoissa Perttusenkatu 6 vanhusten palvelutaloa inkeriläisille vanhuksille. Hankkeeseen osallistui myös Suomi ja lahjoituksia tuli ainakin presidentinlinnasta. Joitain käytössä olleita keittiön teräskalusteita ym. Niihin en nyt syvemmälle mene. Majoituimme Pohjola – hotellilla ja siellä olimme vain muutaman päivän ja muutimme sitten lähemmäksi työmaata pieneen kalustettuun vuokra-asuntoon. Siellä katselin televisiosta jonkinlaista maakuntakieroksen tapaista esittelyohjelmaa, jossa esiteltiin niin Kizin saari, kuin Kivatsin putouskin. Olin Petroskoissa ensimmäistä kertaa ja ajattelin, että jonain vapaapäivänä käyn katsomassa tuota putousta lähempää. Kyselin työmaan inkeriläiseltä ”kympiltä” Viktorilta, missähän se koski mahtaa sijaita, mutta hänen vastauksensa oli aika ylimaallinen ja lavea. Jossain Kontupohjan pohjoispuolella noin 60 km työmaalta, joten se jäi silloin näkemättä, kun teimme 12 tuntista työpäivää kuutena päivänä viikossa, joskus jopa sunnuntaisinkin teimme töitä, koska kielitaidottomina ja paikallista opasta ei meillä ollut, niin ulkona liikkuminen vapaa-aikana jäi kävelyksi Äänisen rannalla.

No sitten monta vuotta myöhemmin, kun olin jo useita kertoja matkannut Petroskoihin ja tehnyt siellä toistakymmentä kohdetta, niin jättäydyin Venäjän markkinoilta, koska kotimaassa alkoi olla taas laman jälkeen enemmän töitä. Sain kuitenkin yllättäen tarjouspyynnön Kontupohjasta ja vielä suurempi yllätys oli, että voitin tarjouskilpailun.

Aloitin Kontupohjassa jäähallityömaalla ja sen tiimoilla aikaa kului puolisen vuotta, mutta en silloin ennättänyt vieläkään käymään putosta katsomassa, silloin oli syksy ja paikalliset sanoivat sen olevan jo parempi keväällä, silloin olisi enemmän vettä ja koski kukkeimmillaan, joten se jäi vieläkin näkemättä.

Sain jäähallityömaan jälkeen useita muita urakoita samalta taholta, eli Kontupohjan patruunalta joka omisti kymppilinjaisen paperitehtaan ja työllisti ilmeisesti reilusti puolet koko Kontupohjan työikäisistä. Yhtenä kauniina päivänä sain kuin sainkin mahdollisuuden ajella putoukselle. Putous oli mahtava paikka ja katselin sitä hyvin hartaasti joka puolelta. Minulla oli kamera mukana ja sain ikuistettua sen filmille. Silloin ei vielä digikamerat tai kännykkäkamerat olleet pop. Minun puhelinkin oli sellainen sixpackin kokoinen Dancall.

No sitten jossain vaiheessa ajattelin siirtää kuvan kankaalle. Kuvaa käytin mittasuhteiden takia, mutta muuten maalaus on muistikuva putouksesta. Putouksesta jonka muistan myös sellaisesta pienestä yksityiskohdasta, että puiston puihin oli solmittu kangaspaloja. Niitä oli oksat täynnä erivärisiä kangasriepuja. Minäkin revin kameralaukusta jostain puhdistusliinasta riekaleen ja solmin sen tuossa taulussa heikosti näkyvään nuoreen koivuun.

Tuo taulu edustaa ja muistuttaa minua niistä lukemattomista kommelluksista ja matkoista Venäjän maaperälle, mutta enemmän kaikista se muistuttaa minua luonnon kauneudesta. Ja siitä, että mustikat ja koivut kasvavat rajoista huolimatta samanlaisina, välittämättä siitä onko maan presidentti nimeltään Putin tai Niinistö.

Luonto on yhtenäinen ja kuuluu meille kaikille huolehtia siitä, ja siitä tämä taulu minua muistuttaa.