Anne Mattila Ilja Repinin jäljillä

Multitaiteilija Anne Mattila on ahkera öljyvärimaalari, vaikka hänen tunnetaan paremmin suosittuna laulujen tulkitsijana. Häneltä taittuu myös runojen rustaus ja öljyvärimaalaus. Anne Mattila on maalannut yhdeksän vuotiaasta saakka, eli harrastanut, varsinainen maalausammattilaisuus on vasta viimevuosina alkanut sarastaa.

Aluksi Anne Mattila on vain harjoitellut maalaamista kopioimalla suurten mestareiden töitä, mutta nykyisin hän kieltää koipiovansa mitään, vaan haluaa maalta omatekemänsä runon tunnelmat kankaalle.

Vierailin hänen ateljeessa ja Taidekahvilassa isänpäivänä ja ostinpa itselleni maukkaan isänpäivälounaankin. Annen äiti tekee ruoat ja voin kehua, että minä harvoin saan omatekemää ruokaa parempaa ja maukkaampaa ravintoloissa, mutta Annen äidin ruoat olivat tätä, eli ainakin minun suuni tykkäsi kovasti nam.

Mutta Annen taiteeseen, kaikki varmaan ovat kuulleet hänen laulavan ja osaavat joko tykätä tai olla jotain muuta mieltä. Mutta, vaikka Anne Mattila on pitänyt taidenäyttelyitä ympäri Suomea jo viidentoista vuoden ajan, niin harva on eksynyt niitä näkemään tai tuntee enemmälti  hänen maalaustaidettaan.

Yli 300 maalausta on mittava määrä töitä. Jos vertaa töiden määrrä vaikkapa Vincent Van Goghiin niin Anne on vasta alkumetreillä ja siksi hänen innostustaan tulee tukea kaikin tavoin. Taiteilijana niin Anne kun Van Goghkin ovat itseoppineita, mutta Van Gogh maalasi yli 900 maalausta ja 1100 piirrosta.

En vertaisi Anne Mattilaa enempää Van Goghiin, vaan enemmän Annen maalaustyyli muistuttaa mielestäni Ilja Repiniä. Annen ja Iljan pyrkimys realismiin on hyvin yhtenevää. Siksi laittaisin Anne Mattilan Ilja Repinin jalanjäljille.

Ilja Repiniä pidetään venäläisenä taiteilijana, mutta Iljan syntymä ja lapsuus, nuoruuskin vielä on tapahtunut ja eletty Ukrainassa. Koska Repin opiskeli taidetta ja työskenteli Venäjällä, hänet omittiin venäläiseksi, vaikka Ilja Repin maalasi 30 vuotta töitään Suomen huvilalla ja hänellä oli ns. Nansen passi, niin suomalaisuutta ei hänelle ennätetty myöntää.

Tässä yksi minun suosikeista Anne Mattilan maalauksista, nimi on Vaarin lato, öljyväri kankaalle 110X53 cm ( valmistunut 2012).

    On syksyn luovuttava väriloistostaan

saapuu talvi ja mustelmiksi värjää taivaan

              Tien päähän tuli lato

Voi kaiken alkaa uudestaan (Anne Mattila)

Ilja Repin on jo manan majoille mennyt, mutta Annella on aikaa maalailla ja kehittyä. Kun tapasimme isänpäivänä sanoin Annelle, että en tykkää hänen tauluistaan, mutta tykkään siitä tyylistä millä ne on tehty. En tykkää realistisesta maalaamisesta, mutta jumaloin Ilja Repinin ja Anne Mattilan töitä siitä huolimatta. Kenenkään toisen taiteilijan realistiset työt eivät saa minua syttymään. Minusta valokuvat ovat sitä varten jos halutaan jäljentää luontoa ja kasvoja kankaalle tai paperille. Taiteilijan on nähtävä paremmin kuin kamera näkee. Nykyisin ”Photoshopataan” kamerankin tuotos ennen näyttelyihin alistamista, taiteilija ”photoshoppaa” taulunsa aina jo kuvaa maalatessaan.

Tuosta tapaamisestamme Annen kanssa vielä sellainen yksityiskohta jota harvoin olen kokenut, eli kun sanoin Annelle, että en tykkää hänen töistään ja sitten yritin hiukan tökerösti korjata lausettani, eli sitä kohtaa, että en tykkää mutta plaa plaa plaa, niin Anne kääntyi hieman minusta poispäin ja teki sellaisen ihmeellisen ilmeen, joka soveltuu kategoriaan ”olisitpa nähnyt ilmeesi”. Eli satuin sillä hetkellä katsomaan suoraan Anne Mattilan sieluun. Hän ei varmastikkaan itse huomannut nostaneensa kättään kasvojensa peitoksi, mutta kun hän samalla käänsi päätään minusta pois niin käden eteen laittaminen ei peittänyt minulta mitään. Tämä hämmästyksen kanahäkki-ilme ei kestänyt sekunnin murto-osaa pidempään mutta tallentui minun takaraivooni ikään kuin hidastettuna.

Anne Mattila on kuitenkin minusta enkeli. Vain enkeli voi olla yhtä aikaa ihana taiteilija ja sitten aivan tavallinen ihminen. Anne onkin aivan ihanan tavallinen ihminen, joka kaiken lisäksi osaa olla yrittäjä ja taivaanrannan taitava maalari, sellainen yhdistelmä ei jokaiselta onnistuisikaan. Luovuus, kun vaatii täydellistä keskittymistä, inspiraatioita ei vain napsautella kankaalle noin vain. Yrittäjänä Annen vastuu ulottuu jokaiseen hetkeen, hänen on oltava tilanteen ”herra” kaiken aikaa, myös silloin kuin kaikki keskittyminen pitää kohdistaa maalaamiseen tai uuden taulun alitajuiseen työstämiseen takaraivossa.

Taiteilijan ura ei ole helppo, hän maalaa itselleen, mutta kuitenkin hän haluaa että hänen työnsä kelpaa muillekin ja siksi on näyttelyt ja taidekahviot olemassa. Jos kaikki olisi valmista ei olisi mitään tuskaa ei tuska synnyttäisi mitään uutta, siksi Anne Mattila polttaa kynttiläänsä molemmista päistä ja onpa sytyttänyt kynttilänsä vielä keskeltäkin palamaan, eli neljä liekkiä lepattaa samaa elämää.

Luovuutta voi purkaa rajattomasti jos energiataso on mittaamaton.

Minun mielestäni Anne Mattila on tehnyt oivallisesti perustaessaan Taidekahvilansa Karvialle.    –     MUTTA!

Vaikka ruoka on hyvää, asiakkaita käy kiitettävästi ja konserttejakin voi siellä järjestää niin onko kahvilayrittäjyys sittenkin taitelijlalle myös pienoinen taakka. Henkilökuntaan hän tietysti voi täysin luottaa, onhan keittiössä kauhan varressa  oma äiti ja tiskin takana kahvia myy pikkusisko. Myös miehet osallistuvat toiminnan pyörittämiseen, mutta onko yrittäjän mieli sittenkään kokonaan niin huoleton? Korona tuo omat haasteensa, runoa miettiessä pään pitää olla kuitenkin tyystin puhdas kaikesta arkisesta sälästä. Kuka vielä tulevaisuudessa  jaksaa kehittää toimintaa, kun nyt jo liekki palaa neljässä tai viidessä eri paikassa yhtä aikaa?

Nyt tarvitaankin sitten entisajan mesenaatteja paikalle. Nykyisin mesenaatteina toimivat yksityishenkilöiden sijaan usein säätiöt, mutta ei herran isä ei sitä säätiötä enää Anne Mattilan harteille pidä laittaa. Nyt tarvitaan joku taho, joka pysyy Annen vauhdissa mukana. Anne Mattilalla kun tuntuu olevan vain täysi hööki päällä asento ajatuksissaan kehittyä taiteilijana, kun meillä tavan kuolevaisilla on joskus lepoaikaakin.

Toivon Anne Mattilalle mesenaatteja, ja hyviä taiteilijakavereita, jotka voisivat vierailla ateljeessa ja näin saada uutta ideaa Karvian kylälle. Pelkäänpä sitäkin, että jos taidekahvila kehittyy ainoastaan perhevoimin ja nykyisessä muodossaan niin Anne Mattilan taide ei silloin saa sitä kunnioitusta mitä hänen taiteensa ansaitsee. Hänen uljas ajatuksensa perustaa ”omalle” kylälle, että Karviakin saa hänen taiteensa kautta kunniaa on epäkypsä. Karvian kunnan tulisi tukea Annea, eikä niin kuin nyt, kun Anne haluaa tehdä Karvian kuntaa tunnetuksi omalla taiteellaan. Karvian YEAH-hankkeen myötä oppilaat perustivat jopa leader-hankkeen rahoilla kilpailevan kahvion, kun olisi voitu hyödyntää varmasti Taidekahvilan yhteistyötäkin tässä kansainvälisessä hankkeessa.

Kunta voisi satsata myös teidensä kunnossapitoon, sillä tuskin monikaan tulee toista kertaa Taidekahvilaan, kun tiet ovat rapakunnossa ja lenkkiä pääteiltä tulee kymmeniä kilometrejä. Nykyihminen on niin kiireinen, sillä aivan pääteiden varsillakin olevat ”taidenäyttelyt” usein ohitetaan kaasua opastetaulun kohdalla painamalla. Karvialle pitää siis kiepauttaa yli 50 kilometrin lenkki ja kyllä sen Anne Mattilan vetovoimalla kerran pari elämässsään jopa tekeekin. Mutta mitä sen jälkeen kun innokkaimmat ovat neitsytmatkansa tehneet?

Tarvitaan siis jatkuvaa uudistumista, mitä varnasti tähän saakka on tapahtunutkin, koska toimintaa on perhevoimin hivutettu isommaksi pikkuhiljaa. Nyt kyllä tarvitaan isompaa tukea, sillä nyt on mahdollista saada Suomeen Ilja Repinin jalanjälkiä kulkeva taiteilija. Hän on suomalainen ja siksi meidän suomalaisten pitää antaa kaikki tuli Anne Mattilan taideuran kehittymiseksi. Ei anneta Annen uupua, annetaan mieluimmin hänelle oma tukemme nyt, kun siihen ei varsinaisesti ole mitään tarvetta.

Annetaan hyvän kiertää, eli Anne on tehnyt hyvää työtä Karvian ja meidän suomalaisten eteen. Mitä me voisimme tehdä hänen avuksi?

Katso ja lue lisää aiheesta : https://www.taiteilija-annemattila.com/