Omenatarinaa osa 2

Suomi alkoi nousta sodan jälkeen ns. omilleen, kun viimeinenkin sotakorvausjuna saatiin matkaan 1952. Evakoille ja rintamamiehille jaettiin rintamamiestontteja ja alkoi oman lintukodon tai hyvinvointivaltion rakennustyö.

Elämä oli pitkälti omavaraistaloutta useimmilla, oli sikapossu jouluksi kasvamassa, kanoja ja kaneja, muutamilla oma lehmä, vuohia ja lampaita. Särvintä siis kasvatettiin kotona jos vain mahdollista. Puutarhaakin alettiin laatia ja omena sai paikkansa suomalaisessa nousussa.

Omakotitontit olivat sen verran isoja, että useampiakin omenapuita saattoi sinne istuttaa, varsinkin kun omenapuut ovat taimena melkoisen pieniä.  Ankarat pakkastalvet ja sota-aika olivat verottaneet omenalajikkeistoa ja kun rintamamiestalojen pihat suorastaan huusivat omenapuuntaimia, niin tarjonta ei aina kyennyt vastaamaan siihen huutoon. Ihmisiä kehotettiin kasvattamaan siemenestä omia omenapuita. No se oli arpapeliä ja kesti kymmenisen vuotta kunnes ensimmäinen sato mahdollisesti saatiin. Ja vasta silloin tiedettiin oliko puun hedelmät edes syötäviä. Meillä mummolassa (asuimme mummolan yläkerrassa) oli myös noita siemenestä kasvatettuja ja kyllä niiden sato sai olla aivan rauhassa, ei edes hilloksi niitä tehty.

Mutta siemenistä kasvatetuista puista on myös hyviä kokemuksia ja monet nykyisistä lajikkeista ovat satunnaisen siemen onnistuneita lajiyksilöitä joita on alettu varrentaa tai jalontaa kuten siihen aikaan sanottiin kun villiin juureen varrennettiin jalo-oksa, josta sitten kasvaa jalopuu, eli omenapuu jonka omenat ovat jotain hyväksi todettua lajiketta eikä sattuman suomaa kitkeryyttä.

Nämä silloin heti sotien jälkeen istutetut tai siemenestä kasvatetut omenapuut jäivät sitten uusien taimien jalkoihin, kun puutarhoille alkoi tulla uutta ja runsaampaa tarjontaa.

Nämä vanhat lajikkeet olivat aina jonkin tarinan takana, milloin joku oli laittanut syksyllä kiven alle siemeniä ja keväällä potkaissut kiven pois niin sieltä oli pilkistänyt pieni puuntaimi, josta sitten kasvoi kaunis ja hyviä hedelmiä tuottanut puu. Tämä oli kaunis tarina mutta kuka niitä huonoja kertoo, että laittoi siemen multaan ja vaali taimen kasvua huolella, mutta puu oli kiero ja kitkerät pienet omenat eivät maistuneet edes jäniksille.

Yksi tällainen tarina on  omena nimeltä KAIKUVUORI

”Talvilajike I-III
Lajike on lähtöisin Lohjan pitäjästä 1900-luvun alkupuolelta, missä Hiittisten kansakoulun opettaja Kaikuvuori harrasti omenalajikkeiden jalostusta. Poikkeavan näköinen yksilö löytyi Antonovkan siementaimien joukosta. Kaikuvuori-lajiketta on kasvatettu jonkin verran Lohjan alueella, mutta muualla se on melko tuntematon.
Hedelmät ovat keskikokoisia tai suuria, muodoltaan litteän pyöreitä. Hedelmien pohjaväri on vaalean vihertävä, jota punainen peiteväri peittää vain osittain. Hedelmissä on runsaasti happoa ja niiden aromi on hyvin mieto. Hedelmät säilyvät hyvin ainakin helmikuulle saakka. Kaikuvuori on ensi sijaisesti hyvä talousomena. Puu tuleentuu aikaisin ja sen talvenkestävyys on ilmeisen hyvä”.  http://www.fruticetum.fi/lajikkeet/omenat/

Tuolta Fruticetumin sivuilta kannattaa käydä lukemassa omenalajikkeista ja niiden historiasta lisää.

No minun oma muisti alkaa vasta jostain 1960 lähtien. Mummon puutarhassa kasvoivat ainakin Syysviiru, Punakaneli, Antonovka ja nimenomaan 600 grammainen Antonovka. Se teki lukumääräisesti vähän omenoita, mutta ne olivat isoja kuin greippi ja niitä piti ensin säilyttää eli jälkikypsyttää kellarissa tai porstuan kaapissa. No sitten siellä oli tietysti Valkeakuulas ja monia minulle tuntemattomaksi jääneitä omenapuita. Valkeakuulas kypsyi aina ensimmäisenä ja satoa se kantoi aina niin paljon, että sen oksat tahtoivat repeillä omenien painosta.

Punakanelia tuli lapsena syötyä niin paljon, että enää ei se niinkään enää maistu. No sitten omien runsaiden omenamäärien keskeltä piti tietysti vielä käydä omenavarkaissa naapureissa ja naapurin pojat tietysti olivat sillä aikaa meidän muiden hedelmiä maistelemassa. Muistan Hyvinkään Puutarhakadun alkupäässä asuin nuohooja, joka oli oikein mukava meitä lapsia kohtaan, mutta hänen puutarhassaan kasvoi mehukkaita omenia, joita ei yksinkertaisesti voinut vastustaa. Orapihlaja-aitaan oli tullutkin jo iso aukko, kun kylän poikaviikarit illan hämärissä piipahtivat omenavarkaissa. No kerran kun menimme orapihlaja-aidan aukosta kuin nykymarkettien pyöröovista kuunaan sisään puutarhaan olivatkin siellä meitä jo odottamassa talonväki. Eipä siinä selitykset juuri auttaneet kipakka lähtö sieltä tuli eikä sinne sen koommin enää kömmitty.

No mummo oli valinnut aika monta lajia omaan puutarhaansa, mutta sitten matkoilla muiden puutarhoihin tutustuin sellaiseen ihmeeseen kuin Åkerö.

”Suuri, pystykasvuinen puu. Satoikä alkaa myöhään. Hedelmät hienomausteisia. Korkealaatuinen herkkulajike. Säilyy varastossa 4 kk. Talvenkestävä lajike. Hyvä vastustuskyky pihlajanmarjakoille ja omenaruvelle. Kaunis, terve, päärynänmuotoinen omena. Malto murea ja mehukas. Mieto ja makea hunajanaromi. Vyöhykkeille I-II(III)”. (Viherlassila)

Näitä omenoita satuin kerran saamaan pari muovikassillista eräältä puutarhurilta joka niitä jakeli ilmaiseksi jos vain joku otti. Satoa oli tullut niin paljon, että omenat olisi muuten joutuneet kompostiin. Näin aina välillä omenatarhoille käy, että tuntuu kuin koko Suomi olisi täynnä omenia. No ne kaksi kassillista omenaa tuli syötyä aitassa samalla kuin  muutama kirja tuli luettua. Mikä onkaan tunnelmallisempaa kuin istua kököttää lukemassa syysiltana pienen valon tuikkeessa ja napostella hyviä omenoita. No se vastaa aikuisiällä kynttiläillallista rakkaan ihmisen kanssa. Eikä siis ole ihme, että Åkerön maku on jäänyt minun suuhuni ikuisiksi ajoiksi, en sano että olisi paras omena, mutta maku on niin omansa, että sen kyllä tunnistaisin sokkokokeissakin.

No se oli sitä sota-ajan jälkeistä nousukautta niin omenoille kuin meille ihmisillekin. Nyt pitää vielä mainita tanskalaiset omenat aina joulun alla tulivat kauppoihin ja niitä ihmiset ostivat laatikoittain, ei siis kiloa tai kahta vain laatikoittain, kuten nykyisin mansikoita sesonkiaikana.

Muistan että tanskalaiset omenat olivat pahvilaatikkoon jossa oli omenasta tehty Tanskan lippu ja nimi oli Ingrid Marie. Omenalajikeen löysi eräs tanskalainen opettaja ja risti sen tyttärensä mukaan Ingrid Marieksi. Eikä tämä omena mikään hassumpi syöntiomena ollutkaan, maistui minullekin monta laatikollista noissa lapsuuden aikaisissa jouluissa.

Mikä onkaan sinun mieliomenasi, sen haluaisin nyt tietää?

arialsio

I was born in Hyvinkää, Southern Finland, June 12th 1956. I have done my life’s work as an entrepreneur in the construction business. Now I am a free lord and write poems and blogs for fun. My hobbies also include oil painting, and during the last few weeks watercolors have got a hold of me. I have written palindromes and created poems in Kalevala meter, which is a loose trochaic tetrameter used in the Finnish national epic Kalevala. I have also done haiku in palindrome. I cannot really say which interests me the most: painting, poetry or outings with the dogs. Writing has always been a big part of my life, and I write a blog in a Finnish online newspaper Uusi Suomi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu