Oravia metsästämässä
Antautumisen juhlaa,
kelpaanko näin,
vai olenko väärin päin?
Mieli taas miettii turhia,
poistakaa hyisen arktinen sokka,
minua ei enää pidättele pokka.
Kuka siellä takana höpöttää,
minä aion nyt nussia,
aviomiestäni ”Jussia”!
Nyt olen iholla Sinun,
tuntuu jo hyvältä,
kun koukit jyviä jyvä jyvältä.
Niin paljon haluan tuntea,
haluan olla yhtä ihanaa lihaa,
tuntematta rakkautta tai vihaa.
Tulevaisuus saa mennä pajalle,
jos kanssasi lennän takaisin minääni,
älä yritä piiloutua sisääni.
Lämpöinen vire raukean hetken,
kuljimme antoisan intiimin retken,
huokaan ja hyväksyn sen mitä teimme
.
A sehän taes olla erroottista runnoutta!
Talvilukemiseni myötä osuin hieman vastaavan kuvauksen pariin myös Mika Waltarin kirjassa Johannes Angelos. Elettiin kuohuvaa vuotta 1453 Konstantinopolissa, jota turkkilaiset yhä tiukemmin piirittivät. Päähenkilö osallistui niin poliittiseen kuin uskonnolliseen liikehdintään, eivätkä ns. naisjututkaan jättäneet häntä rauhaan. Kuinkas sitten kävikään…
”Unettomuuteni, kiihtymykseni, ikäväni, pelkoni, toivoni, empimiseni, kaikki minussa kuohahti kiehuvaksi himoksi. Tartuin väkisin häneen ja hän kiersi käsivartensa niskani ympärille niin tiukasti kuin ei enää koskaan olisi aikonut luopua minusta.
Hänen pehmeä suunsa avautui suuni alla. Hän hengitti huohottaen rakkautensa kasvoihini. Hehkussaan ja kivussaankin hän likistäytyi vain entistä lujemmin minua vasten silittäen käsin hartioitani ja selkääni kuin tahtoen omistaa elävän ruumiini ikuisiksi ajoiksi käsiensä muistoon.”
Ja niin edelleen! Waltari oli teologi, historioitsija, poliittinen kommentaattori, maantieteilijä, filosofi ja aforistikko samassa persoonassa, ja kaiken tämän ohella ja ennen kaikkea aivan pahuksen taitava kirjoittaja.
Ilmoita asiaton viesti