Ei hävetä, ei hävetä

Kuva: Noora Geagea

Valehtelijan peruukki. Kantaesitys KOM-teatterissa 12.9.2019. Ohjaus Heini Junkkaala. Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio. Dramaturgi Elina Snicker. Lavastus- ja pukusuunnittelu K Rasila. Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio. ★★★★★

KOM-teatterin katsomon oikeanpuoleisen sisäänkäynnin yläpuolella on juliste näytelmästä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Kahteen roolikuvaan on tallennettu Marja Packalén ja Hannu Lauri, ensimmäisessä kuvassa ehkä viidenkymmenen ja toisessa parinkymmenen vuoden takaa.

Mitähän muistoja noihin kuviin liittyy?

Vanhemmuuttaan sitä huomaa innostuvansa aina vain enemmän paitsi omista myös toisten muisteluksista. En tiedä, koettaako tässä vielä kasvattaa jonkinlaista ihmisymmärrystä vai pelkkää uteliaisuuttako alkaa tonkia menneitä.

KOM-teatterin aulassa olen virittäytynyt vastaanottavalle mielelle, jopa jännittyneen odottava. Kymmenen vuotta sitten Marja Packalén ja Pirkko Saisio hurmasivat dokumenttiteatteriesityksellä, joka kertoi henkilöistä nimeltä – Marja Packalén ja Pirkko Saisio.

Nyt esitetään jatko-osa Valehtelijan peruukki.

Muiston dramaturgia

Ohjaaja Heini Junkkaala on sanonut tekevänsä dokumenttiteatteria, koska todellisuus on niin kiinnostavaa, monisyistä ja paradoksaalista. Toki jännitteiset ja ristiriitaiset tilanteet päätyvät näyttämölle herkemmin kuin harmoniset hetket.

Junkkaala pitää muistoja draamallisesti kiinnostavina, koska ihminen muistaa parhaiten tilanteet, joihin liittyy jokin tunne. Jäljelle jäävät kokemuksellisesti merkittävät hetket, vaikka ne voivat olla pintapuolisesti hyvinkin pieniä ja arkisia.

Valehtelijan peruukin repliikit ovat suoria sitaatteja Packalénilta ja Saisiolta. Esityksen dramaturgia on velkaa muistille ja muistamisen logiikalle. Kronologian sijaan rakenne on mosaiikkinen ja spiraalimainen, joihinkin tilanteisiin ja henkilöihin palataan aina uudestaan.

Itseironian juhlaa

Valehtelijan peruukissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio näyttelevät oman elämänsä tilanteita, ihmissuhteiden käännekohtia, ammatillisia kömmähdyksiä, itsehäpäisyn hetkiä, hurmioitumisen tiloja ja elämän pyhyyden kokemuksia.

Esitys on hirtehishuumorin ja itseironian juhlaa. Ensimmäinen naurupommi putoaa heti alkumetreillä. Packalén on komediennena vailla vertaa, ja tarina siitä, miten hän juhlistaa kiertueella mummoksi tulemista, tempaisee jalat alta ennen kuin valot ovat ehtineet sammua katsomosta.

Eipä tarvitse kauan odottaa surunkyyneliäkään. Elämänpiiristä lähtee ystäviä, sukulaisia, työtovereita – oman käden kautta, puukoniskusta ja sairauden kourissa. Äiti kuolee.

Iltakellot soivat ja kuoleman näkee silmänurkastaan koko ajan. Semmoista elämä on seitsemänkymppisenä, mutta enää ei sentään hävetä.

Heini Junkkaala on asetellut palapelin osaset taitavasti paikoilleen. Packalénin ja Saision todellisuudet voivat kieppua näennäisen eri maailmoissa, mutta elämän peruskysymyksiä pohditaan yksissä tuumin. Esityksen ainoa notkahdus on kreikkalaisen Aphrodite’s Child -yhtyeen kappale Infinity koikkelehdittuna pitkin näyttämöä. Mitä ihmettä?

Äppäppäp! Junkkaalan haaveena on tehdä trilogiaan päätösosa kymmenen vuoden kuluttua. Marja Packalén ja Pirkko Saisio ovat silloin 80-vuotiaita. Ja silloin vasta muistellaankin.

ariliimatainen

Olen viestinnän ja vanhustyön asiantuntija. Työskentelen omaishoitoyhdistyksessä ja kirjoitan freelancerina mielelläni vanhuusiän ilmiöistä. Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies' www.geron.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu