Vihainen leski – Kaasu pohjassa kuolemankaarteeseen

Kuva: Tapio Vanhatalo

Vihainen leski. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 10.10.2019. Ohjaus Kimmo Virtanen. Dramatisointi Minna Lindgrenin romaanista Henna Piirto, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Elina Vättö, koreografia Jari Saarelainen. Näyttämöllä muun muassa Riitta Havukainen, Pia Runnakko, Eija Vilpas, Kai Lehtinen, Kari Mattila, Sari Haapamäki. ★★★

Minna Lindgrenin viime vuonna ilmestynyt romaani Vihainen leski on dramatisoitu pikavauhtia Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle.

Näytelmä kertoo 74-vuotiaan Ulla-Riitta Rauskion eli Ulliksen (Riitta Havukainen) ja hänen ikäluokkansa naisten tarinan. Draamakomedian huumori on taattua Lindgreniä, mutta mukaan on kietoutunut entistä enemmän tummia sävyjä.

Liikkeelle lähdetään ronskin ottein mummodiskosta, jossa viina virtaa ja seuraa metsästetään kuin viimeistä päivää. Haihtuvi nuoruus, who cares? Dirlanda raikaa, riemua suo rattoisa seura ja viini.

Kun ihmiset elävät aina vain pidempään, seitsemänkymppisille on tarjoutunut mahdollisuus olla vastuuttomia ja vapaita. Pallolaajennus ja potenssilääkkeet pitävät miehetkin mukana menossa. Kuolemankaarteessa painetaan kaasu pohjaan.

Ulliksen kuohuviininhuuruinen elämä alkaa vasta miehen kuoltua. Sitä ennen hän on ennättänyt hankkia akateemisen loppututkinnon, työskennellä hammaslääkärinä, synnyttää kaksi lasta, elää rivitaloelämää Espoossa, parantua rintasyövästä ja toimia lopulta 12 vuotta puolisonsa omaishoitajana.

Railakkaan huumorin lomaan Vihaiseen leskeen on onnistuttu sovittamaan hyytävää tekstiä omaishoitohelvetistä, jolla yhteiskunta säästää vuosittain miljardeja euroja lähimmäisenrakkauden nimissä.

Omaishoitajana elämä kutistui vuosi vuodelta, mutta nyt Ullis on vapaa. Ei ole mitään menetettävää. Enää pitäisi keksiä, mitä vapaudella tekisi.

Yhtenä päivänä kuollaan

Kun Ullis ja hänen vanha ystävänsä Hellu (Eija Vilpas) alkavat irrotella, ei voi välttyä sinänsä hauskalta mielleyhtymältä, että niin vain Fakta homman Hansu ja Pirrekin ovat vanhentuneet 30 vuotta.

Onneksi sekä Ullis että Hellu pääsevät sittemmin pohdiskelemaan elämänarvoja hotjoogan ja miestennielemisen välissä. Puumaystävätär Pike (Pia Runnakko) ei varsinaisesti auta asiaa, mutta hänen suuhunsa istuu avainrepliikki ”Yhtenä päivänä kuollaan, kaikkina muina eletään”.

Kai Lehtinen ja Kari Mattila tekevät omanlaiset sankariroolinsa erinomaisesti käsikirjoituksen sallimissa rajoissa. Lehtisen esittämä Valtonen äijäilee ja unelmien mies Kari Kirjosiipi (Mattila) lehahtaa laulamaan komeasti herrasmiehen elkein.

Sivuhenkilöistä Sari Haapamäki hauskuttaa Ulliksen lapsenlasten yli-innokkaana päiväkodin opettajana. Sukupuolineutraalisti kasvatetut Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen) ovat sinänsä hersyvän kamalaa ajankuvausta.

Ohjaaja Kimmo Virtanen kertoo pohtineensa, miten Vihainen leski voi täyttää Suomen suurimman näyttämön. Juuri tämä on esityksen kompastuskivi. Näyttämöllä pyörii melkoista sillisalaattia, joka tarjoaa muutaman hyvän naurukohtauksen mutta ei lopulta onnistu liikuttamaan sydäntä aiheen vaatimalla tavalla.

Onko pakko antautua?

Minna Lindgren on todennut, että kun nykyiset seitsenkymmenvuotiaat lesket ja eronneet viettävät vapaa-aikaa yhdessä, syntyy ihmissuhteita, jotka eivät noudata yhteiskunnan ja Raamatun pyhää avioliittonormia.

Tämä taas tuottaa monenlaista päänvaivaa eläkeikäisten aikuisille lapsille. He ja koko muu yhteiskunta olettavat automaattisesti, että kaikki eläkeläiset ovat vain vanhuksia.

Myös Ullis joutuu pohtimaan, onko jossain tietyssä iässä pakko antautua. Onko vain myönnettävä olevansa pelkkä avuton vanhus ja jatkuvan valvonnan tarpeessa, vailla ihmisarvoa, valmiina elävien kuolleiden hoivakotiin vaikka ei oikeasti siltä tuntuisi?

Vai voisiko seitsemänkymppisenä elää viimein itselleen, pelkästään itselleen? Ja mitä tapahtuu, jos siihen antaa luvan?

Entä jos kuvioihin lennähtäisi vielä unelmien mies? Voisiko tarina päättyä esimerkiksi näin:

Näin me kaksi leskeä eläisimme kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, sillä me tiesimme, että tämä saattoi päättyä koska tahansa, jumalauta. Minna Lindgren, Vihainen leski, Teos 2018

ariliimatainen

Olen viestinnän ja vanhustyön asiantuntija. Työskentelen omaishoitoyhdistyksessä ja kirjoitan freelancerina mielelläni vanhuusiän ilmiöistä. Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies' www.geron.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu