Kloorintuoksuisia huomioita

Loppusyksyn keskiviikko. Vettä vihmoi vaakasuoraan päin naamaa. Ilma tuoksui märältä hanskalta. Kostea tuuli, mutta ei kuitenkaan mikään kauhean kylmä. Mittari näytti seitsemää plussaa – ihan hyvä lämpötila lokakuuksi.

Ajelin kaupungin läpi alkuillan ruuhkassa. Pyyhkijät vinkuivat tuulilasilla, eikä tuulessa lepattava pyyhkijänsulan kumi ainakaan nostanut tunnelmaa autossa. Raitoja tuulilasissa oli kuin Adidaksen verskoissa 90-luvulla. Tuulilasissa ulkopuolella vain muutama enemmän.
Autoradiossa monotoninen uutislukija kertoi, miten pääministerimme suunnittelee kiskoa hätäjarrusta. Koronakriisi uhkaa kaatua syliin.

Kurvaan hopeanuolemme uimahallin parkkipaikalle. Mahdun juuri ja juuri XC90 Volvon ja ties kenen hieman Volvoa halvemman jo paremmat päivät nähneen ruskean Mazdan väliin.
Nappaan reppuni takapenkiltä ja saapastelen parkkipaikan halki Impivaaran uimahallin ovista sisälle.

Ovesta sisään astuessani nenääni tulvii jälleen tuttu kloorin ja vastapaistetun munkkirinkelin tuoksu.
Seison jonossa ja odotan, miten eläkeläismuori maksaa uintireissunsa ties millä kaupungin avustamalla liikuntasetelillä. Oma vuoroni tulee ja kerron kassaneidille haluavani uimaan. Asiakaspalveluhymyn saattelemana saan oman rannekkeeni ja sukellan kirjaimellisesti uimahallin uumeniin.

Pukukaappirivistön metalliset ovet näyttävät suurin osa punaista valoa, joka kertoo minulle, että porukkaa on altailla.
Vaihdan vaatteeni ja painun suihkun puolelle.

Suihkutiloissa tärykalvoni saavat melkoisen annoksen kiljunnan ja möreän äänen sekamelkaa, kun ensimmäisessä suihkurykelmässä läjä yläkoululaisia poikia huutaa haistahomovittua toistensa tönimisen säestyksellä. Luon erikoisen katseen kohti poikajoukkoa, mutta sillä ei ole vaikutusta kaksitahtibensankäryiseen meteliin.
Sen sijaan löydän parin loosin päästä rauhallisen suihkunurkan, jossa ihme kyllä seuranani on lähempänä sotaveteraani -ikää oleva harmaantunut eläkeläisvaari toisessa suihkussa.

”..perkeleen nuoriso kun eivät kunnolla osaa olla missään..” pappa kiroaa ja vilkaisee minua sekä nuorison suuntaan selvästi tuohtuneena metelistä, joka kyllä kieltämättä kantaa suihkutilan kaakeliseinistä.
Odotin jatkoa sota-ajan vertauksella, kun ei ollut varaa käyttää äänijänteitään turhaan, mutta sitä ei koskaan tullut.

Laitoin uimahousut jalkaan ja lähdin liukastelemaan kohti allasosastoa.
Uimahallissa toden totta oli ihmisiä.

Harmaa ja kalsea ilma ulkona oli saanut kaikki päättämään, että uinti olisikin tänään se ajanviete jota tulisi harrastaa. Lasten kiljunta lastenaltaalla ei saanut minua innostumaan. Päätin suunnistaa hierovien suihkujen luo lämpimään altaaseen moukaroimaan vihlovaa olkapäätä. Matkalla altaalle minua vastaan tuli noin seitsemänvuotias poika, joka silmät suurena kertoi isälleen, miten oli hypännyt ”kolmosest” ja vaati palkinnoksi jätskiä.

Aikani olkapäätä hierottuani päätin suunnistaa saunaan. Siellä kun kuulee aina parhaita juttuja ja voi itsekin osallistua keskusteluun.
Suihkun kautta lauteille. Paikalla lisäkseni ikäiseni isä poikansa kanssa, yksinäinen tummahiuksinen laiha mies, hänen vieressään uimalasit päässä oleva punakka kaveri ja muutama muu.
Löydän paikkani punakan uimalasityypin vierestä. Asettelen pefletin paikalleen ja istun alas.

Hiljaista. Äärettömän hiljaista.

Jos suihkun puolella huutavaa lasta ei otettaisi huomioon ollenkaan, voisi kuvitella, että menossa olisi Sauna-Timon MM-finaalivastustajan muistotilaisuus. Se hetki, kun kehoitetaan olemaan minuutti hiljaa.
Yritin avata keskustelua punakan uimalasihepun kanssa siitä, että kylmäallas ei ollutkaan niin kylmä kuin yleensä, mutta punakka kaveri ei ollut ilmeisesti kylmäuintimiehiä. Katse kertoi minulle, että joko hän oli saksalainen turisti, tai muuten ei ymmärtänyt etelä-piikkiön murretta. En saanut vastausta keskustelunavaukseeni.

Isänsä kanssa ollut poika onneksi rikkoi saunan tunkkaisen tunnelman kysymällä isältään, että voiko kiuas syttyä palamaan, kun se on jatkuvasti päällä? Isä vastasi asiantuntevasti pojalleen, että kivet eivät yksinään syty palamaan, ellei siellä ole jotain muuta palavaa. Poika tyytyi vastaukseen ja olimme jälleen vaiti. Hoikka mies keräsi rohkeutensa ja poistui saunasta samalla, kun isä heitti löylyä. Hukkaan meni sekin lämpö.

Poistuin itse saunasta. Samalla kun seisoin suihkun alla, mietin, että paljonko uimahalli kuluttaa puhdasta vettä vuorokaudessa? Ei varmasti puhuta muutamasta kuutiosta.

Vastapäiseen suihkuun ilmestyi päästä varpaisiin asti tatuioitu mies. Miehen hiukset olivat rastoilla ja ne ulottuivat puoleen selkään. Kuvilla selässä oli varmasti joku tarkoitus – niin hienoja ne olivat!
Koitin varovasti kurkkia mitä kuvia äijässä oli, ilman että hän luulee minua homoksi. Oltiin molemmat siinä kuitenkin alasti. Ei ole kauhean suomalaista tuijottaa toista miestä suihkussa, vaikka uskon, että hän oli sellaiseen tottunut.
Tatuoitu kuvakirja otti kuitenkin vain lyhyen suihkun ja poistui yhtä nopeasti, kun oli siihen ilmestynytkin. 

Kävin vielä uimassa ja menin uudelleen saunaan.
Tällä kertaa minua onnisti. Paikalla oli selkeästi kaksi herrasmiestä samasta pihapiiristä.

Samalla kun takamukseni läsähti kaakelille, aloitti toinen kiroillen, että ei niistä syystalkoista sitten tullut mitään. Toinen pappa siinä komppasi, että ei varmaan niin, kun C-portaassa asuva Leena ei ollut hoitanut asiaa tarpeeksi nopealla aikataululla. Kuka nyt enää lokakuussa läpimätää lehteä haluaa oluen toivossa harvoida, hörötteli mies ja totesi, että kaljaa voisi silti juoda vaikka lehtiin ei haravalla koskisikaan. Molemmat hytkyivät omille jutuilleen.
Ajattelin puuttua keskusteluun, että harvemmin niihin talkoisiin kukaan enää osallistuukaan, ellei niissä olutta ole tarjolla, mutta jätin lonkeromäen miehenä nokkeluuteli välistä.
Ilmeisesti taloyhtiössä oli muutakin vialla, kun jonkun parkkipaikan valaistuksen kaapeloinnin isännöitsijä oli aikanaan ryssinyt pahasti ja nyt joutuvat raukat pilkkopimeässä avainta oven lukkoon sovittamaan jo kolmatta talvea. Ei ole helppoa heillä, mietin ja suunnistin jälleen suihkuun.

Pukukaapeille päästyäni katsoin kännykästä saapuneen sähköpostin. Joku olisi ollut halukas vuokraamaan autoni GoMoren kautta. En enää edes muistanut, että olin heikkona hetkenä laittanut peltilehmäni yleiseen jakeluun. Eipä paljoa halukkaita ole rivissä ollut. Tämäkin neiti olisi tarvinnut autoa muutamaksi tunniksi ja jatkoviestistä ”unohda koko juttu” tajusin, että eipä kolme tuntia sitten saapuneeseen haistatteluun kannattanut enää sorminäppäryyttä tuhlata.
Työnsin puhelimeni takin taskuun ja huokaisin. Ehkä pitäisi vaan sitten poistaa auto sieltä, kun ei itse edes yhtä vuokralaista pysty pitämään.

Kuljin kirskuvien metalliporttien läpi pihalle, eikä ilma ollut muuttunut ainakaan paremmaksi. Sade sentään oli jo lakannut.
Volvomies XC90 velkakirjansa kanssa oli jo poistunut ja tilalle oli hieman vinoon parkkeerannut uudempaa mallia oleva BMW.
Jos olisin pysäköinninvalvoja, olisin muistuttanut saksalaisen insinöörityön omistajaa ystävällisesti pysäköintisäännöistä. Niin lähellä valkoisella maalilla sudittuja viivoja auton kulmittaiset renkaat olivat, että viereenpysäköinti olisi ollut huonommalla kuskilla hankalaa.

Istahdin autoon ja tunsin pienen kloorin tuoksun leijuvan ilmassa. Se oli merkki siitä, että uitu oli ja olo oli raukea….

0
ArvoTalve
Sitoutumaton Kaarina

Kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertelemättä, kaartelematta ja kaunistelematta.
Joskus terävä kynä piikittää tarkoituksella syvälle.
Arkielämässä kahden lapsen isä ja tavallinen duunari.
Instagram: @atalve

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu