Sä joka päivä töitä teet

Totaalisen kypsä työhönsä. (kuva Google)

Elämä on laiffii, lauloi edesmennyt Nykäsen Matti aikanaan. Tarkemmin muuten 2006.

Normaali elämä lienee se asunto (rivitalo), asuntolaina, farmariauto (tai pelkkä auto vaan)  ja duuni. Ehkä pari lasta. Siinä sitten pyörit oravanpyörässä päivästä toiseen. Tulee kevät, tulee kesä. Syksy ja taas joulu. Ja jälleen kaikki alkaa alusta.

Aamuisin, ruokatunnilla ja iltapäivällä muistat kiroilla, kuinka perseestä pomo on. Sen lisäksi, että pomo (nykyään esihenkilö) on rectumista, muistat kuinka paskaa oma työsi on. Silti vain aamuisin avaat silmäsi esiriput, nouset ylös ja keität kahvit. Syöt aamupalan, peset hampaat ja skrapattuasi tuulilasin sormet kohmeessa hyppäät autoon ja lähdet töihin.
Matkalla vaihdat radiokanavaa, kun liian pirteä aamujuontaja Aki Lannanlähde (nimi muutettu) ja hänen kollegansa aamupirteys ei uppoa sinuun. Sinua vituttaa mennä töihin. Vituttaa ne samat duunit ja kuitenkin olisi vähän kiire. Esihenkilö hengittää niskaan ja laskupinon eräpäivät paukuttaa takaraivossa. Joulukin tulossa.

Jokainen on oman onnensa seppä, sanotaan.

– Koska olet viimeksi miettinyt, että kuinka onnellinen olet nykyisessä työssäsi?
– Antaako nykyinen duunisi sulle onnistumisen elämyksiä?
– Tunnetko itsesi tärkeäksi työpaikallasi?
– Onko aamuisin OIKEASTI kiva mennä töihin?

Moni voisi verrata itseään Aku Ankkaan. Kymmeniä vuosia margariinitehtaalla, koska ei osaa lähteä pois.
Väitän, että moni suomalainen on urautunut. On työpaikassaan vain miettimättä tarkemmin, että voisiko elämässään tehdä jotain muutakin? Ei uskalleta lähteä, vaikka takataskussa olisi annettavaa ehkä muulla alalla rutkasti? Silti vain ollaan toimistossa päätteen ääressä ja vastataan sähköposteihin, joiden sisältö ei ole kiinnostanut oikeasti enää vuosiin. Ollaan fyysisesti paikalla ja ollaan tekevinään. Henkisesti kuitenkin selataan duunitorin paikkoja ja haaveillaan paremmasta, mutta ei tehdä asialle mitään.

Miksi?

Olen itse tehnyt koko aikuisikäni duunarin hommia.
Rengashommia, kiinteistöhuoltohommia, pysäköintialan töitä ja nyt tästä syksystä varusteasentajan töitä raksalla. Olen aina viihtynyt jokaisessa työpaikassani. Edellisessä työssäni viihdyin hyvin. Ehdin olemaan siellä melkein neljä vuotta, kunnes kolmivuorotyön mittari tuli täyteen. Aloin katsomaan muita duuneja ja kerroin siitä kyllä myös esihenkilölleni.
Pari viikkoa siitä ilmoituksesta sanoin itseni irti. Yksi CV uuteen duuniin, pari sähköpostia ja haastattelu. Homma selvä.
Parempi palkka, paremmat edut, parempi työaika ja mielekkäämpää tekemistä.

Korona-aika on saanut ainakin hoitoalalla työskentelevät hakemaan uutta duunia. Varmasti alan palkkaus on vaikuttanut muutoshalukkuuteen. Jatkuva kiire ei kompensoi palkkatasoa. Kuka jaksaa painaa vuorotyötä palkalla, jolla juuri ja juuri tulee toimeen — ellet ole syntynyt stetoskooppi kaulassa?  Myös ravintola-alan työntekijät hakivat uutta leipää koronan alkuvaiheen lockdownissa.

Nämä esimerkit ovat niitä ääritapauksia, jolloin työmarkkinoille lähdetään, koska oli pakko.
Moni varmasti vaihtamalla ymmärsi, että miksi en tehnyt tätä jo aiemmin? Entä jos koronaa ei olisi tullut? Olisi monta työhönsä totaalisen kyllästynyttä ihmistä enemmän hoitoaloilla, joita kiinnosti kaivaa enemmän nenää kun jakaa potilaille päivän lääkkeet.  Tai monta kokkia ravintolassa, jotka tekivät ruokaa vasemmalla kädellä, kun oikea selasi samalla työpaikkoja netistä.

Itse olen vaihtanut käytännössä työpaikkaa aina, kun alkaa tarpeeksi kyllästyttää. Silti CV:n pituus ei ole kuin alle kahden käden sormilla laskettavat työpaikat. Kuten sanoin, olen viihtynyt työpaikoissani, kaikissa niistä edellisistä. Olen hoitanut lähtöni myös niin, että en ole polttanut siltoja työkavereihin tai esimiehiin. Ei ole ollut tarvetta. Olen aika avoimesti kertonut lähtöni syyt ja ne ovat myös ymmärretty. Moneen paikkaan pääsisin varmasti takaisinkin, mikäli sellainen tilanne tulisi eteen.

Kannattaa siis miettiä että onko sinun kohdallasi se tilanne, että työ jota teet, ei anna sinulle mitään muuta kuin korvausta menetetystä vapaa-ajasta, jolla maksat laskut? Käteen jää kaiken tämän jälkeen känsät. Firman omistamalla läppärillä odottaa läjä vastaamattomia sähköposteja tai työpyyntöjä. Niitä samoja, joiden sisältö ei ole edelleenkään kiinnostanut sinua enää vuosiin.

Silti vain avaat sen läppärin ja kaikki alkaa taas alusta.
”…Etin uuden duunin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, kuukauden päästä, vuoden päästä…”

Miksi et tekisi sellaista työtä josta pitäisit?
Ensi vuonna 2022 on 253kpl arkityöpäiviä, joissa työtunteja on 2024.

Haluatko hukata taas 2024 tuntia elämästäsi siihen, että sinua vain vituttaa tehdä työtä, joka ei anna sulle yhtään mitään?

Sitä kannattaa miettiä.

0
ArvoTalve
Sitoutumaton Kaarina

Kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertelemättä, kaartelematta ja kaunistelematta.
Joskus terävä kynä piikittää tarkoituksella syvälle.
Arkielämässä kahden lapsen isä ja tavallinen duunari.
Instagram: @atalve

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu