Dostojevskin venäläinen messianismi

DOSTOJEVSKIN VENÄLÄINEN MESSIANISMI-

EUROOPAN HEGEMONIATAISTELUN KOLMAS AATE

Joseph Brodsky on todennut, että Fjodor Dostojevkilta puuttui yhteys Venäjän kirkolliseen perinteeseen ja kansankulttuuriin. Hänen maailmankuvansa oli rousseaulaisen sentimentaalinen ja hänen romaanihenkilönsä ovat kelpo protestantteja, joita vaivaa individualistinen ahdistus. On syytä muistaa ison Deen modernin eurooppalaista taustaa myös kun lukee Olli Kuukasjäven suomennosvalikoimaa Kirjailijan päiväkirja. Termit ”slavofiili”, ”konservatiivi” ja ”monarkisti” joita liitetään Dostojevskin päiväkirjoihin kätkevät suuremman yhteyden. Myös reformikirjailijana, kansallisuusideologina, idealistisena antikapitalistina ja antisemiittinä Dostojevski kuului eurooppalaiseen avantgardeen.

Julkinen päiväkirja

Dostojevski julkaisi jo 1860-luvulla ajankohtaisartikkeleita Vremja- ja Epocha-lehdissä. Hän kuukausittaisen päiväkirjansa hanke ei toteutunut ennen kuin 1873, jolloin Kirjailijan päiväkirjan ensimmäinen luku ilmestyi ruhtinas Meštšerskin lehdessä Graždanin (Kansalainen), jossa Dostojevski oli tuolloin toimittajana. Vuosina 1876-77 Kirjailijan päiväkirja ilmestyi erillisenä julkaisuna, yleensä 23-30-sivuisena yhteenvetona.

Vuoden 1877 lopussa hän keskeytti julkaisun keskittyäkseen Karamazovin veljesten kirjoittamiseen. Hänen tarkoituksenaan oli jatkaa työtä 1881, mutta hänen äkillisen kuolemansa takia Päiväkirjan ilmestyminen päättyi parin numeron jälkeen.

Dostojevskin päiväkirjan taustalla oli mullistus joka oli seurannut maaorjuuden lakkauttamista ja siirtymistä kapitalistiseen rahatalouteen. Suuri rakennemuutos vaikutti dramaattisesti maalaiskylin, maaorjien vapauttaminen ilman maareformia oli luonut ylijäämäväestön, joka pakkautui kaupunkeihin. Edellisen vuosisadan lopulla Pietarista tuli Euroopan neljänneksi suurin kaupunki Pariisin, Lontoon ja Istanbulin jälkeen. Asukasluku kaksinkeratiastui puolesta miljoonasta miljoonaan 1850- ja 90-luvun välillä. Keisarinkaupunki, jota leimasivat hallinto armeija, sai nyt omat teollisuus- ja slummialueet.

Dostojeski kirjoitti Venäjän villin rakennemuutoksen sivutuotteista, armottomasta liikeajattelusta ja egoismista, kaupunkien katulapsista, leviävästä alkoholismista, prostituutiosta, väkivaltarikoksista ja itsemurhista. Hän asui Pietarissa köyhällä alueella lähellä Heinätoria ja hänen kadullaan, alueen parhaalla, sijaitsi kahdeksantoista kapakkaa kuudessatoista talossa. Dostojevskin romaanien groteskeilla rikoksilla oli todelliset esikuvansa Venäjän kaupungeissa. Esimerkiksi Pietarissa tapahtui poliisitilaston mukaan vuosittain noin kymmenentuhatta rikosta, mm. 100 murhaa, 50 raiskausta ja 40 murhapolttoa.

Dostojevski näki myös katulapset; Pietarin lastenkotiin, jonka Katariina Suuri oli perustanut, otettiin vuosittain 8 000 hylättyä lasta sijoitettavaksi maalaiskyliin. Dostojevskin kotikulmilla oli myös prostituoitujen kortteli. Rekisteröityjen ilotyttöjen, eli niiden joilla oli poliisin antama keltainen kortti, lukumäärä nousi noin 2 000 hengestä 1865 3 000 henkeen 90-luvun puolivälissä. Lähes puolet naisista tuli maalta, viideosa oli alaikäisiä ( siis alle 20-vuotiaita).

(Sulkeissa mainittakoon, että suomalaiset olivat hyvin edustettuina Pietarin tuon ajan julkisissa naisissa, heitä oli noin 5% rekisteröidyistä prostituoiduista. Viime vuosikymmeninä Suomessa luodun keisarillisen Pietarin ihannekuvan vaalijat ovat kirjanneet tarkkaan ylös ne maanmiehet, jotka siellä menestyivät mutta unohtavat ne marginalisoituneet joista Dostojevski kirjoitti ja joiden joukossa suomalaisten suhteellinen osuus oli suurempi kuin menestyneiden joukossa. Ongelmat aikanaan tiedostettiin: Inkerinmaalla ilmestyi 1840-luvulla suomenkielinen kirjanen, joka varoitti Pietarin vaaroista maaseudun ihmisiä. Se suututti viranomaisia niin että myös suuriruhtinaskunnassa kiellettiin julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskonnollista ja yleishyödyllistä kirjallisuutta. )

”Pietari luhistuu”

Dostojevski ei ole erityisen käytännöllisen ajattelijan maineessa mutta hän tutki mm. raittiusliikkeen, koulukotien, oikeusistuimien ja paikallishallinnon kehitystä, hän tuki niitä ja huomioi puutteita.

Dostojevskin ennakointi Pietarin luhistumisesta on nähty kirjallisena temppuna. Sillä jo kansantarinan mukaan rämeelle rakennettu kaupunki katoaa veden alle. Sitä on myös pidetty slavofiilien apokalyptisenä tuomiona kaupungille jossa länsimaat nousevat maihin pyhän Venäjän maaperälle. Mutta ehkä myös tässä asiassa kirjailija oli realistisempi kuin monet tulkitsijansa. Pietarin ohella hän tunsi Lontoon, Berliinin ja Pariisin ja vihasi näitä kaupunkeja yhtä paljon. Hän näki Pietarin tilanteessa Euroopan modernien metrpolien universaalit ongelmat; Pariisin kommuuni 1871 oli ollut vakava varoitus kuinka yhteiskunnallinen toivottomuus voi räjäyttää suurkaupungin ja muuttaa sen sisällissodan näyttämöksi.

Dostojevski pelkäsi että intelligentsian ( porvariston, keskiluokan) ja kansan välille syntynyt kuilu hajottaisi Venäjän ja hän syytti vallanpitäjiä itsekkyydestä. Dostojevski piiskasi intelligentsiaa ja puolusti kansaa tavalla joka ei ollut kaukana herravihasta. Tsaari sitä vastoin ei ollut herra vaan isä edellyttäen että hän oli kansan tsaari, ts. samaistui kansaan ja tukeutui siihen. Hänen esimerkkinsä on Aleksanteri I ja isänmaallinen sota Napoleonia vastaan.

Kritiikki ja pilkka jota Dostojevski suuntaa länsisuuntautunutta intelligentsiaa vastaan ei sinällään merkitse jotain lännen- tai Euroopanvastaista asennetta. Hän katsoi että Venäjän ja Euroopan kohtalo on yhteinen, mutta se ei sulkenut pois realismia Venäjän euraasialaisesta olemuksesta. ”Katsokaa karttaa”, oli linnoitusinsinööri Dostojevskin viesti eurosuuntautuneille.

Hän toistaa käsityksen joka oli jo Aleksandr Puškinilla, nimittäin sen että Venäjä on – ainoana urotekonaan- luonut vahvan valtion lännen ulkovartiona itää vastaan. Venäjän selän takana on Eurooppa ilman ulkoista vihollista saanut kehittää ylivertaisen tieteen, taiteen ja talouden.

Dostojevski ei syytä Venäjää mistään liiallisesta eurooppalaistumisesta, sillä hänen käsityksensä mukaan sitä ei ole tapahtunut! Hän ravisteli sivistyneitä luokkia (porvarillista yhteiskuntaa) idioottimaisista nousukastavoista jotka saivat ilmauksensa osittain oman maan perinteiden, tapojen ja alempien yhteiskuntaluokkien halveksunnassa, osittain ulkomaisten muotien ja tyylien orjallisessa kopioimisessa.

Dostojevski ei ihannoinut Venäjän todellisuutta: saksalaisessa kylpylässä ja junassa hän näki mikä ero oli työmoraalissa, tavoissa ja huomaavaisuudessa muita kohtaan verrattuna kotipuolen tapoihin. Mutta hän halusi syvällä myötätunnolla puolustaa sorrettua ja sysittyä venäläistä kansaa sivistyneiden luokkien ylimielisyyttä vastaan ja hän teki sen yhtä naiivisti kuin ruhtinas Myškin Idiootissa:hän ylistää puhdasta kansansielua, joka ainakin ymmärtää etsiä parannusta ja pelastusta. ” Venäjän kansaa ei pidä nähdä sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen pitäisi haluta olla.” Niin kirjoittivat kansallisromantikot eri puolilla Eurooppaa näihin aikoihin.

Moderni antisemiitti 

Dostojevskin oli pakko kysyä: Mikä tuhoaa kansan puhtaan sielun? Missä on pahuuden juuri? Hän syytti olosuhteita ja voitontavoittelijoita, siis tuon ajan kapitalismia ja juutalaisia, tai pikemminkin ”jutkuja”. Dostojevski todella käytti halventavaa termiä žid/židok. Asiallinen venäläinen termi oli jevrei. Antisemitismi ei ole sinällään tavatonta venäläisessä kirjallisuudessa, sitä löytyy mm. Gogolilta ja Tšehovilta. Mutta siinä missä Gogol julistaa perinteistä, vulgaaria ja uskonnollista juutalaisvihaa, mm. syytöksiä Kristuksen murhasta, Dostojevski ei hyökkää juutalaisten uskontoa vastaan. Hans Othmanin mukaan kirjailija pikemminkin kadehtii juutalaisten absoluuttista jumaluskoa ja yhteenkuuluvutta, jollaista toivoisi venäläisillekin.

Dostojevski loi modernia antisemitismiä, jossa tärkeintä on taloudellis-rasistinen motiivi. Antisemitismi käy selväksi esimerkiksi tästä lainauksesta jonka teemana on ekologisesti tiedostava protesti metsien ryöstöhakkuita vastaan.

”Nykyään monet juutalaiset ovat ryhtyneet tilanomistajiksi: kaikkialla huudetaan ja kirjoitetaan, että he kuihduttavat Venäjän maaperän, että juutalainen joka on käyttänyt pääomansa maatilan ostoon imee ostamansa maan saman tien tyhjiin saadakseen pääoman takaisin korkoineen. Mutta yrittäkääpä sanoa jotain sitä vastaan, niin teille aletaan pauhata taloudellisen vapauden ja kansalaisten tasa-arvon periaatteen rikkomisesta. Mutta mitä tasa-arvoa se muka on- kysehän on ilmiselvästä talmudilaisesta ajatuksesta valtio valtiossa ja pyrkimyksestä imeä rutiköyhiksi maan lisäksi meidän talonpoikamme, jotka päästyään juuri vapaaksi tilanomistajista päätyvät epäilemättä ennen pitkää (yhdessä koko kyläkunnan kanssa) paljon pahempaan orjuuteen ja paljon pahempien tilanomistajien käsiin jotka ovat jo imeneet kuiviin länsivenäläiset talonpojat ja jotka eivät hanki vain tiloja ja talonpoikia vaan ovat hyvin menestyksekkäästi ryhtyneet ostamaan omakseen myös liberaaleja mielipiteitä.” ( Dostojevski, s. 161)

Dostojevskin katsantokannassa ei ole mitään erityisen venäläistä, hän eli oman aikansa Euroopan aatevirroissa. Jo ennen hänen kirjoituksiaan oli perustettu antisemiittien liike yleiseurooppalaisena poliittisena hankkeena. Dostojevski ehti nippa nappa kuolla ennen kuin tsaristinen salainen poliisi alkoi avustaa kansanomaisia juutalaisvastaisia pogromeja kanavoidakseen modernisoinnin ongelmien tuomaa vihaa. Ja eivätkö juuri narodnikit, sosialistit, tervehtineet ilolla pogromeja osoituksena kansanjoukkojen heräävästä antikapitalismista. Kirjailija joka oli paljastanut ”kansanystävien” psykologian romaanissa Riivaajat, oli poliittisena kirjoittajana luonut osaltaan heidän ideologiaansa.

Viime vuosisadan alussa Venäjän salainen poliisi loi ”Siionin viisaiden pöytäkirjat”, jotka mukamas osoittivat juutalaisten salaliiton maailman valtaamiseksi. Tekstin luki myös Tallinnassa tsaarin alamaisena syntynyt baltiansaksalainen Alfred Rosenberg ja otti se mukaansa Saksaan, jossa 1920-luvulta vaikutti Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ideologina.

Vaikka Dostojevski oli vain lenkki modernin antisemitismin syntyyn johtaneessa prosessissa, hän oli ehkä ensimmäinen varteenotettava kirjailija, joka esitti sen näkemyksiä.

”Slaavit ratkaisevat ihmiskunnan ongelmat”

Dostojevskin peräänkuuluttama kansallinen yhteisymmärrys ja kansan syvimmän olemuksen etsiminen vastauksena juutalaisuhkaan ei poikennut myöskään Euroopan hegeliläisen kansallisuusfilosofian pääjuonteesta.

”Idässä on todellakin syttynyt kolmas maailmanaate ja se on alkanut luoda valoaan jonka veroista ei ole nähty: slaavilaisuuden aate, uusi aate – ehkä kolmas mahdollisuus ratkaista Euroopan ongelmat. Kaikki lienevät jo tajunneet, että idänkysymyksen ratakiseminen tuo maailmaan uuden elementin, uuden luonnonvoiman, joka on tähän saakka pysynyt passiivisena ja jonka vaikutus maailman kohtaloihin tulee liioittelematta olemaan erittäin voimakas ja ratkaiseva.”, tiedottaa Dostojevski tammikuussa 1877. ( Dostojevski, s. 219).

Tässä hän ilmaisee tiivistetyllä tavalla, että slavofilia ei ensi sijassa ole kansallisuusideologia eikä edes heimoajattelua vaan eurooppalainen kulttuurimuoto.

Kansallisuusajatukset eivät yleensäkään saa menestystä ilman ripausta yleisinhimillistä ulottuvuutta. Siirtymä kansallisuusajattelusta kansallissosialismin ja marxismi-leninismin kaltaisiin universaaleihin rotu- tai luokkautopioihin ei välttämättä ole niin pitkä askel kuin esim. Hannah Arendt oletti.

Huolimatta siitä että Dostojevski julisti n.s. kolmatta näkemystään Turkin vastaisen vuosien 1877-78 sodan varjossa ja vaati slaavien yhdistymistä Äiti Venäjän turvallisessa sylissä, hän on tietoinen Euroopasta ja siitä että Venäjän idänpolitiikan ratkaisu kuuluu yhteen sen kohtalon kanssa. Euroopassa oli katolisuus ollut vallitsevana, ruumiillistuneena Ranskassa, ensin sen katolisessa kirkossa ja sitten sosialismissa. Itse asiassa katolisuudessa on kyse roomalaisen sivilisaation jatkumosta. Dostojevski torjuu katolisuuden materialismina, egoismina ja pyrkimyksenä maailmanherruuteen. Ranskan katolisuuden vastavoimana on saksalainen protestantismi, joka on taistellut roomalaisia ajatuksia vastaan aina teutonisista vastarintamiehistä Lutheriin saakka.

” (…) Saksa on ainoastaan kapinoinut ja protestoinut; se ei ole tuonut julki ainoatakaan uutta ajatusta vaan on elänyt pelkästään kieltääkseen ja kapinoidakseen vihollistaan vastaan, ja kun Saksa viimein saavuttaa lopullisen voiton ja murskaa sen mitä vastaan se on kapinoinut yhdeksäntoista vuosisadan ajan, se saattaa hyvinkin itse kuolla henkisesti – aivan vihollistensa tavoin- koska sillä ei ole enää mitään minkä vuoksi elää, mitään mitä vastaan kapinoida. ” (Dostojevski, s. 217-218)

Suunnilleen samalla ylenkatseella hyökkäisivät saksalaiset kulttuurin (Die Kultur ) edustajat ja ranskalaiset sivilisaation ( Le Civilisation) edustajat toisiaan vastaan Euroopan henkisen sisällissodan länsirintamalla. Kiinnostavaa kyllä Dostojevski ei lyönyt ranskalaisten ja saksalaisten kollegoiden tapaan brittejä. Juuri Lontoo nähtiin Berliinissä ja Pariisissa kaiken materialismin, egoismin ja tavanomaisuuden pesänä.

Dostojevski suhtautui britteihin ja amerikkalaisiin toisella tavalla kuin läntisemmät mannereurooppalaiset. Venäjän-Turkin sodan jälkeen hän vaati että Venäjän pitäisi tehostaa kolonialismiaan idässä kohottaakseen uskottavuuttaan Euroopan silmissä (!) ja tässä yhteydessä hän toteaa hyväksyvään tapaan että britit ja amerikkalaiset olisivat onnistuneet hyödyntämään alueen rikkauksia kymmen kertaa tehokkaammin.

Dostojevski ylisti ”Saksan viisasta johtajaa” eikä syyttä. Rautakansleri Bismarck oli myötämielinen Venäjälle saadakseen vapaat kädet Euroopassa, tai ”Saksan Afrikassa” kuten hän maanosaa kutsui. Dostojevski luonnosteli seuraavanlaisen tulevaisuudenskenaarion.

”Yksi asia vaikuttaa joka tapauksessa selvältä: että Saksa tarvitsee meitä jopa enemmän kuin me luulemmekaan. Ei tilapäisen poliittisen liiton vuoksi vaan pysyvästi. Ajatus yhdistyneestä Saksasta on laaja ja mahtava ja ulottuu vuosisatojen taakse. Mitä yhteistä Saksalla on kansamme? Saksa on ottanut kohteekseen läntisen Euroopan /…/ ja nousta tulevaisuudessa sen johtajaksi; idän se puolestaan jättää Venäjälle. Noiden kahden suuren kansan on siis määrä muuttaa maailman kasvot. ” ( Dostojevski, s. 289)

Slaavilainen kolmas katsomus koostui tsaarin ja kansan liitosta, oikeauskoisen kansan yksinkertaisesta elämäntavasta, ruumiillisen työn kunnioituksesta ja uhrautuvasta taistelusta rauhan, ystävyyden ja solidaarisuuden puolesta.

”Sota puhdistaa ilmaa”

Venäjän-Turkin sota toimi siis kolmannen maailmankatsomuksen innoittajana. Balkanin jännittynyt tilanne oli luonut solidaarisuusliikkeen Turkkia vastaan, mihin Dostojevskin ohella koko Venäjän intelligentsia yksimielisesti osallistui. Kun Serbia 1876 kävi sotaan osmanneja vastaan, kohotti Tšaikovski tunnelmaa Slaavilaisella marssillaan. Vapaaehtoisia lähti sotaan, venäläisestä kenraalista tuli serbiarmeijan komentaja. Myös bulgarialaiset kapinoivat ja turkkilaiset vastasivat samoin menetelmin, joita venäläiset olivat soveltaneet Liettuassa, Puolassa ja Pohjois-Kaukasuksella runsaat vuosikymmentä aiemmin.

Dostojevski tuki innokkaasti Venäjän sotaretkeä Turkkia vastaaan ja propagoi Konstantinopolin ( tai kirjailija kaupunkia kutsui, ”Tsarogradin”) ”takaisin valtausta”. Venäjän paluu kreikkalais-bysanttilaisille juurilleen oli sen kutsumus vaikka kohtalo oli sijoittanut sen barbaariseen Pohjolaan. Ei edes Pietari Suuri unohtanut tätä, kirjailija toteaa sarkastisesti. ( Pietari oli Dostojevskille despootti ja ensimmäinen nihilisti.) Venäjä olisi kulttuurisesti katsoen kyllin vahva joten sen ei tarvitsisi enää pelätä minuutensa menetystä vanhan kreikkalaisen sivilisaation paineessa. Dostojevski siis kääntyy slavofiilisyydessään antiikin Kreikkaan, Euroopan myyttiseen alkukotiin, ja näkee Venäjän sen perillisenä.

Dostojevski totesi rehellisesti että sota oli Venäjälle välttämätön sisäisistä syistä. Sota puhaltaisi henkeä lamaannuksessa, se yhdistäisi kansan yli luokkarajojen ja korvaisi etujen hankkimisen jalon uhrautumisen hengellä.

” Myös me itse tarvitsemme tuota sotaa; me emme nouse vain ”slaavilaisten veljiemme” tähden, joita turkkilaiset sortavat, vaan myös pelastautuaksemme itse: sota puhdistaa ilmaa jota hengitämme ja joka on käynyt niin tukahduttavaksi kaiken voimattoman rappion ja henkisen ahdasmielisyyden keskellä” ( Dostojevski, s. 241)

Sodan kultti ei sinällään ollut mitenkään erityisen venäläistä. Suuri osa Euroopan sivistyneistöä jakoi sotaromantiikan tuolloin ja muutama vuosikymmen myöhemmin Suuren sodan 1914-1918 aikana.

Jo Turkin sodan aikana talousmiehet olivat peloissaan Venäjän idealistisesta sotahankkeesta, ja Dostojevski joka unelmoi venäläisestä ”Bastiljin valtauksesta”, kansakunnan synnystä, jyrisi:

” Jotta olisi ”liiketoimintaa”, muun muassa pörssissä, kansakunnan on voitava elää todellisuudessa, toisin sanoen elettävä aitoa elävää elämää ja toteutettava luonnollista kutsumustaan, eikä olla kuin tahdoton ruumis juutalaisten ja pörssikeinottelijoiden käsissä.” (Dostojevski, s. 273)

Dostojevski kävi hyökkäykseen ”juutalaistunutta” petturi-intelligentsiaa vastaan kuin vihainen koira.

” He eivät tiedä eivätkä käsitä, että jos me vain tahdomme, niin meitä eivät voita edes kaikki Euroopan juutalaiset yhdessä, eivät heidän kultamiljoonansa eivätkä miljoona-armeijat, ja että maan päällä ei ole sellaista voimaa joka voisi pakottaa meidät ryhtymään johonkin mitä emme itse tahdo.” ( Dostojevski, s. 245-246)

Kutsumus ja tahto, siinä kaikki Dostojevskille. Suuren sodan aattona Ranskassa Bergsonin élan vital ja Saksassa wagneriaaninen Der Wille hallitsivat eliitin ajattelutapaa ja se vei heidät katastrofiin.

Kääntäjä-toimittaja Kuukasjärvi viittaa Dostojevskin Kirjailijan päiväkirjan ajankohtaisuuteen. Ehkä tuo ajankohtaisuus ei liity vain Venäjään. Dostojevskin ”venäläisen sielun ”-paatos kun oli osa modernin Euroopan intellektuaalista syntyprosessia.

Viitaukset:

Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja, toim & suom Olli Kuukasjärvi, Otava 1996

Oheislukemista:

Ariel – tema Dostojevskij

Hans Othman: Dostojevski ja todellisuus, 1987 (Dostojevskij och verkligheten, Fenix 1/84)

Jälkisanat: Tämä essee ilmestyi alunperin Ny Tid- lehdessä 1997. Siitä olen muokannut tämän suomenkielisen version. Olen tehnyt aiheesta myös radio-ohjelman Ylelle 1998.