Juutalainen Heinrich Heine

Tänään on runoilija Heinrch Heinen syntymän 225-vuotispäivä. Julkaisen uudestaan Ny Tidissä 25 vuotta sitten julkaistun jutun alkuperäistekstin.

”Heinrich Heine fyller 200 år”,

, otsikoi Gustaf Widen ”Impulssinsa”(Hbl 13. 12 -97). Tietääkseni tämä Widenin kirjoitus on ainoa erityishuomio, jonka suomalainen media soi ” en av den europeiska litteraturens största och i sin motsägelsefullhet mest fascinerande gestalter”. Ellemme sitten ota lukuun Hesarin kulttuurisivujen pikku-uutisia Saksan Heine-juhlinnasta.

Mutta Widenin ”Impulsikin” esittelee Heinrich Heinea ( 1797-1856) varsin pintapuolisesti. Saksassa Heinea juhlitaan kansallisankarina Widen huomioi ja tuo esiin Goethe-insitituutin Suomeen tuoman Heine-näytelmän. Ja sitten :

” Människan Heine är fortfarande en psykologisk gåta. Han levde ständigt i opinionernas korstryck: ena dagen romantiker, andra förmodernist. Ena ögönblicket revolutionär, i det andra en traditionalismens svurne försvarare…

Hans trauma är också nationellt betingat, han hatade tysk preusseri. Redan 1831 slog han sig ner i Paris, som han aldrig övergavs…

Många av hans främsta dikter är hyllningar till en eteriskt skinrande kärlek… Men i riktiga livet tycks han närmast ha varit en erotoman.

Heines liv och dikt fylls av kontraster. Föga förvånande har hans lyrik i alla tider fångats tonsättares intresse…För de stora liedkompositörerna, från Schubert till Mahler var diktaren bakom ”Sångernars bok” en verklig favoritet”.

”Juutalalaisella Heinella ei ole kastetun Heinen kansalaisoikeuksia -edes runoudessa”,

vastasi Widenille jo kymmenen vuotta sitten Ranskan juutalainen runoilija Alain Suied esseessään Moise, Heine, Celan.

”Toiset kuvittelevat hänet vain saksalaisen romantiikan kontekstissa; niinpä Intermezzon ranskalaiseen laitokseen ei sisälly Heprealaisia melodioita, joita esipuheessa on pidetty vähäisinä ja epäonnistuneina. (Sivumennen sanoen Heprealaiset melodiat puuttuvat myös Heinen runovalikoiman suomalaisesta laitoksesta! A.K )…. Sata vuotta myöhemmin runoilija joka toivoi ehkä astuvansa Romantiikasta ahdistavaan Todellisuuteen jää yhä kirjalliseksi ”käännynnäiseksi”. Hänen identiteettinsä on kytketty saksalaisen kulttuurin rajoihin. Hänen paluutaan juutalaisuuteen ei näytä auktorisoivan juutalaisen kulttuurin läsnäolo hänen runoudessaan- hänen olemisessaan.”

Heinen juutalaista tuotantoa ja olemusta on käsitelty runsaasti lähinnä juutalaisten tutkijoiden töissä, kirjallisuushistorian valtavirralle se näyttää kuitenkin olevan yhä vierasta. Sama ilmiö on nähty myös esim. Franz Kafkan tai Sigmund Freudin tutkimuksessa, kuten Mikael Enckel on todennut. Juutalaisen luomistyön perusolemukseltaan juutalaista olemusta ei olla nähty, koska juutalaisuutta et tunneta eikä sitä edes ole haluttu tuntea.

Suied palauttaa myös mm. Heinen väärinymmärtämisen Euroopan vinoutuneeseen kulttuuriperintöön:

– Renessanssiaikana Ranskan yliopisto, hylkäsi Francois I:sen intellektuaalisen suuntautumisen, valitsi kreikkalaisen ja roomalaisen ajattelun ja muodon, ja kätki juutalaisen ajattelun, kristillisen ajattelun perustavanlaatuisen ja alkuperäisen lähteen. Tämä narsistinen valinta ei ole lakannut vainoamasta länsimaista kulttuuria ja Euroopan juutalaisten kohtaloa ghetoista Shoahiin, meprise kauhuun.”

”Olen kastettu, en ole kääntynyt”

tokaisi Heine ystävälleen liityttyään muodolisesti luterilaiseen kirkkoon 1820-luvun puolivälissä. Kasteen ainoa motiivi oli, että juristiikasta valmistuvan Heinen mahdollisuus saada Saksassa virka riippui kirkkoon kuulumisesta.

Juuri samoihin aikoihin runoilija oli innolla mukana juutalaisen kulttuurin seurassa, joka yrittää etsiä juutalaisuudelle uutta roolia muuttuvassa maailmassa .

Ja samaan aikaan hän aloittaa Bacherachin rabbi- kertomuksen, jonka teemana on yhtäältä keskiajan Frankfurtin juutalaisyhteisön vaikeudet germaanisessa ympäristössä ja kasteen ottamisen oikeutus silloin kun henkiinjäämisestä on kysymys. Tässä tulee kuvaan mukaan Espanjan juutalaisten kohtalo, useat valitsivat kasteen välttääkseen karkotuksen.

Mutta kuten Ruth L. Jacobi toteaa teoksessaan Heinrich Heines jüdisches Erbe ( (Bonn 1978) Heinen suhde juutalaisuuteen on monitahoinen kysymys.

Jo hänen aikansa määritteli tietyt puitteet:

Napoleon oli avannut gettojen portit ja valistuksen herättämä reformijuutalaisuus oli alkanut assimiloitumissuuntauksen.

Mutta toisaalta Napoleonin tappio oli tuonut muassaan taantumuksen, johon liittyi uusi antisemitismi etenkin Saksanmaalla. Reformijuutalaisuus näytti muotoutuvan pelkäksi tapauskonnollisuudeksi ilman omaa erityistä viestiä.

Rahile Vernhagenin tavoin Heine koki raskaasti tämän tilanteen, jossa läntinen juutalaisuus oli yhä enemmän vain antisemitistisen ympäristön määräämää kehä – ja yhä vähemmän vaalittu identiteetti.

Heinen suhtautuminen juutalaisuuteen uskontona vaihteli. Hänen lapsuudenkodissaan Düsseldorfissa lähinnä isä välitti pojalle traditiota.

1820-luvun kulttuurijuutalaista vaihetta Heinen elämässä seurasi välinpitämättömyys ja ateismi. Filosofisissa kirjoituksissaan hän yritti sovittaa yhteen hellenististä panteismia ja nasaretilaista spirituaalisuutta. Hän jakoi saint-simonistien ohjelman, jossa sensualismi ja spirituaalisuus, yksilöllisyys ja sosialismi ja monet muut Heinen oman minuuden vastakohtaparit näyttivät muodostavan harmonisen kokonaisuuden. Sairastuminen ja taloudellinen ahdinko yhtäältä, vuoden 1848 tapahtumat toisaalta käänsivät Heinen esi-isien Jumalan puoleen, kuten hän totesi testmentissaan ja lukuisissa kirjeissään. Saint-Simonismi näyttäytyi onnellisten ihmisten opilta ja sitä paitsi vallankumoustapahtumat Pariisissa olivat osoittaneet, ettei sosialismi merkitsisi hengen jalostumista vaan massojen vaiston voittoa.

Mainittakoon, ettei Heine voinut etsiä varsinaista ”pelastusta” juutalaisuudesta, sillä toisinkuin kristinusko virallinen juutalaisuus ei tiedä mitään kuoleman jälkeisestä elämästä. Jumala ei myöskään näytä kovin armeliaalta, niinpä Heine luki mieluusti Jobin kirjaa vaivojensa keskellä.

Tämän uskonnollisen luomiskauden tulosta ovat Heprealaiset melodiat, mukaan lukien runo Judah ben Halevista, jonka kanssa Heine tunsi sukulaisuutta. Judah Halevin vaikutteet näkyivät jo nuoren Heinen Pohjanmeri-runoissa.

”Suurin keskiajan hepreankielinen runoilija”, luonnehtii 1140 kuollutta Espanjan juutalaista Judah Halevia Norman F. Cantor teoksesaan The Civilisation of the Middle Ages, 1994.

”-Halevin varhaiset työt keskittyvät samanlaisiin maallisen rakkauden teemoihin, jotka inspiroivat Provencen trubaduureja ja tuon ajan arabialaisia runoilijoita. Näissä runoissa on yhteistä homoseksuaalinen motiivi. Halevin tuotannon sävy muuttuu kuitenkin vähitellen anti-intellektuaalisemmaksi, didaktisemmaksi ja nationalistisemmaksi ilmiasultaan. Eläessään vauraassa yhteiskunnassa, jossa monet juutalaiset sulautuivat täydellisesti ympäristönsä tapoihin ja ideaaleihin, hän huolestui juutalaisen kansan identiteetin säilymisestä. Halevista tuli elegantti perinteisen juutalaisuuden moraalisen suuruuden puolestapuhuja ja maallistuneen juutalaisen kulttuurin leppymätön vihollinen. Hän oli kuitenkin liiaksi humanisti omaksuakseen talmudistista juutalaisuutta luonnehtivaa lakikeskeistä ilmiasua. Halevin suurinta teosta, Kuzaria, innoittaa eräänlainen romanttinen nationalismi, selväpiirteinen proto-sionismi, joka ei ylistänyt pelkästään juutalaista lakia ja uskonnollista perinnettä, vaan juutalaisen kansan moraalista ylemmyyttä. Kuzari oli 1800- ja 1900-lukujen sionistien mielilukemista eikä syyttä… Ei pelkästään Halevin tyyli ollut voimallista ja kiehtovaa, vaan hänen myöhäistuotantonsa puoltamat ideaalit tarjosivat saman romanttisen ja aggressiivisen nationalismin selväpiirteisen äänensävyn, joka innoitti modernia sionismia. Kuitenkin voidaan sanoa, että Halevi tuli kahdeksan vuosisataa liian aikaisin. Hänen kuolemansa pyhiinvaelluksella Pyhään maahan päätti yrityksen luoda juutalaisen elämän ei talmudistinen ja ei-philoistinen kolmas voima juutalaisessa elämässä.”

Heinen kiintymys Haleviin on helposti selitettävissä.

Vaikka Heinen suhtautuminen uskontoon vaihteli, kansalleen hän oli solidaarinen Halevin tavoin koko ajan. Niin sanotuissa Damaskos- kirjeissä vuonna 1840 hän syytti kovin sanoin Ranskaa ja muita kristittyjä suurvaltoja siitä, etteivät ne puolustaneet juutalaisia Lähi-idässä riehuvalta vainojen aallolta, jonka panivat alulle paikalliset kristityt rituaalimurhasyytöksin. Jacobi muistuttaa vielä, että Heinen tuotannossa juutalaisuudesta eivät kerro vain juutalaisteemat:

Hänen tuotantonsa perusvire: messiaanisen ajan rauhan ja oikeudenmukaisuuden kaipuu, ajan runoilijoille tyypillistä maailmantuskaa täydentävä juutalaistuska, runouden orientaaliset sävyt, gettojuutalaisuutta leimanneen itseironian ja satiirin omaksuminen jne. juontuvat ainakin osin juutalaisesta kulttuuritaustasta.

”Babylonin virtojen homerinen nauraja” , oli Karl Marxin ylistävä luonnehdinta Heinen dialektisesta ironiasta. Marx, joka Heinen tavoin ryöpytti Länsi-Euroopan rahajuutalaisia, lainasi Heinea omissa teksteissään läpi vuosikymmenten enemmän kuin ketään toista kirjailijaa. Heine oli alkujaan tuntenut sympatiaa Marxin ja kumppaneita kohtaan yhteisen preussilaisen vihollisen tähden, mutta lopullinen arvio oli tyly, sillä ”fanaattiset ateismin munkit” olivat vaarallisempia kuin muut kumoukselliset, sillä ” hulluudessa joka heitä ajaa liikkeelle on -kuten Polonius sanoisi- metodi”.

Marxin tavoin Theodor Herzl ja varhaiset sionistit arvostivat Heinea juutalaisen identiteetin runoilijana. Myös Freud laski Heinen saksalaisten suosikkiensa joukkoon.

Myöhemmässä jiddishinkielisessä ja Venäjällä orastavassa uusheprealaisessa kirjallisuudessa Heine oli kulttihahmo.

Ja vielä yksi kuriositeetti lisää: Kroatian vaikutusvaltainen juutalaisyhteisö rakensi modernia kulttuuri-identiteettiä seuraamalla Heinen lippua.

Tämä kaikki käy ilmi teoksesta The Jewish Reception of Heinrich Heine, ed. Mark H.Gelber, Tubingen 1992.

Ja mainitaanpa vielä yksi ulottuvuus lisää. Heine totesi aikanaan, että juutalaisuuden elävä oppi on siirtynyt lännestä itään. Mutta jo tämän vuosisadan alun Prahassa kehitys näytti kulkeneen samoja latuja kuin 1800-luvun alun Berliinissä.

Niinpä Max Brodin Heine -elämäkerta ( 1936) onkin yhtä aikaa tutkimus niin Heinesta ja Berliinin Juutalaisesta Kultuvereinista kuin eräänlainen todistus Brodin, Kafkan ja kumppaneiden Prager Kreisin ilmapiiristä. Juutalaisuus oli jatkanut pakoaan Vilnaan ja Wroclawiin, puhumattakaan Rutenian, Galitsian ja Valko-Venäjän pienistä shethleistä.

”Me, juutalaiset me elämme vähäisemässä määrin jossakin sivilisaatiossa kuin jonkin sivilisaation RISTIRIIDOISSA. Freud on tiivistänyt Kulturin sairauden vuonna 1913 eräälle sionistiselle potilaalleen kirjoittamassa kirjeessä: ”Me olemme ja pysymme juutalaisina. Muut eivät tee muuta kuin käyttävät meitä hyväkseen ilman että koskaan ymmärtäisivät tai kunnioittaisivat meitä.”

Näin Alain Suied määrittelee ongelman, jonka kohtasivat niin Heine eilen, kuin Paul Celan tänään, tai kuin Egyptin faaraon hovissa varttunut Mooses jo aikoja sitten. Juutalaisuus ei voi löytää ymmärrystä kristillisessä länsimaailmassa:

”Juutalainen etiikka, joka on tulosta tämän kansan vaelluksen historiasta ja sen maailmankuvaa hallitsevasta oidipaalisuudesta, joka nojaa Isän kuvitelmaan ja uskontoon, ei voi vaikuttaa muunkaltaiselta kuin ristiriitaiselta ja häiriintyneeltä narsistisen mentaliteetin näkökulmasta, jotka inkarnoituvat muissa

monoteististissa uskonnoissa, jotka perustuvat Pojan tai Profeetan, paratiisin tai äidin kohdun Illuusion sanasaattajien kuvitelmaan.

– Lisäksi juutalainen ajattelu , joka esittää sosiaalisen elämän ja Lain periaatteet kaiken ajattelun perustana ja tavoitteena Messiaan tulemista edeltävinä aikoina, voi aiheuttaa vain väärinkäsitystä, kun se törmää muiden yhteisöjen ja ideologioiden toiveiden ja konventioiden kanssa, jotka ovat ennenkaikkea keskittyneet iankaikkiseen onneen ja ihmeenkaltaiseen Pelastukseen….

-Kieltäytyminen ihmisen negatiivisen, aggressiivisen puolen tarkastelusta, idealisoiva harhakuva, sublimaatio jota kristillinen ideologia ruokkii; ne laajentavat välttämättä pimeyden voimien ja pakanallisen hengen voimaa Euroopassa, joita kirkolliset instituutiot tai kulttuuriset mieltymyksrt ovat pitäneet pinnan alla.

-Heine omana aikanaan, Celan meidän aikanamme, juutalaisina ja runoilijoina löysivät itsensä ristiitojen verkkoon takertuneina. Juutalaisesta identiteetistä tuli molemmille ahdistuksen ja kysymysten keskipiste. Molemmille paluu juutalaiseen identiteettiin oli riittävä vastaus heidän ulkopuolisuuden tilanteessaan. ”