Liettualais-juutalaiset suhteet holokaustin varjossa

Jaan tänne Donelaitis-seura-Liettuan ystävät ry:lle pitämäni etäluennon syksyltä 2021

 

Kiitos Donelaitis-seuralle että minut on kutsuttu pitämään luento. .

Luennon teemaksi nousi liettualais-juutalaiset suhteet holokaustin varjossa. Tähän vaikutti että juuri päättyneenä kesänä tuli kuluneeksi 80 vuotta Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, jossa Liettua oli heti kohteena, ja holokaustin eli shoahin alkamisesta.

Holokausti merkitsi Liettuan suuriruhtinaskunnan historiallisen juutalaisyhteisön ( litvakkien) perusteellista tuhoa. Litvakkiyhteisön juuret olivat jo 1300-luvun lopulla ja 1900-luvulla se oli jakautunut Liettuan, Valko-Venäjän, Latvian, Koillis-Puolan, joidenkin läntisen Venäjän ja läntisen Ukrainan paikkakuntien juutalaispopulaatioihin.

Liettuassa holokaustin perinnön käsittely on ollut merkittävä osa sitä menneisyyden hallintaa, jota on harjoitettu uudelleenitsenäistymisen ja länsi-integraation myötä.

On myös esiintynyt ongelmia liettualaisten ja liettuanjuutalaisen yhteisön käydessä lävitse menneitä vaiheita.

Holokaustissa surmattiin 95% Liettuan juutalaisesta yhteisöstä eli lähes 200 000 ihmistä. Liettuan koko väestöstä he olivat lähes 10%.

Holokaustista selvisi joitain kymmeniä tuhansia, joista aika suuri osa jäi Liettuaan.

Neuvostoliiton antisemitismi johti juutalaisten kamppailuun Israeliin muuton puolesta ja liettuanjuutalaiset, joilla oli vahva identiteetti jäljellä, olivat suhteessa suurin muuttava ryhmä. Loput lähtivät Liettuan itsenäistymisen jälkeen osana laajaa koko yhteiskuntaa koskettanutta taloudellista siirtolaisuutta.

Tällä hetkellä Liettuassa asuu pari kolme tuhatta juutalaista, valtaosa heistä Vilnassa. Liettuassa juutalaiset ovat aina vahvasti olleet edustettuina kulttuurissa. Yhä löytyy heidän joukostaan koko maan tuntemia vaikuttajia

Mutta nyt ajassa taaksepäin.

Elokuun 23. päivä 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen jonka salainen lisäpöytäkirja sisälsi etupiirijaon. Puolan jaettaisiin, Liettua jäisi Saksalle, Neuvostoliitto saisi Latvian, Viron ja Suomen. Saksa oli ehtinyt jo tehdä neuvottelukutsun Liettualle, kun suurvallat tekivät uuden rajasopimuksen, jonka nojalla Liettua siirtyi Neuvostoliiton etupiiriin pientä Etelä- Liettuan aluetta lukuun ottamatta

Liettua ja Neuvostoliitto solmivat yhteistyösopimuksen, jonka nojalla Liettua sai Vilnan jonka Neuvostoliitto oli vallannut Puolalta kun Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat tuon maan. Liettuaan sijoitettiin neuvostotukikohtia.

Vilnan juutalaiset suhtautuivat liitokseen positiivisesti, sillä Puolan aika oli katkonut jopa perhesuhteita Liettuaan liikesuhteista puhumattakaan.

Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti Liettuan kuten muutkin Baltian maat.

Liettuassa suhtautuminen miehitykseen jakoi väestöä. Liettuanjuutalaisille NL oli pienempi paha kuin Hitlerin Saksa, valtaväestö ajatteli toisin päin.

Tosin nykyhistorioitsijat ovat arvioineet että noin kolmannes Liettuan väestöstä näyttää asennoituneen neuvostovaltaan positiivisesti. Esimerkiksi maanjako otettiin maalaisköyhälistössä hyvin vastaan.

Kun miehitys nosti kommunistit johtamaan maata, heidän joukossaan oli näkyvästi myös joitain juutalaissyntyisiä kommunisteja.

Berliinissä eversti Kazys Škirpan johdolla perustetun Liettuan aktivistirintaman LAF ohjelmassa julistettiin, etteivät juutalaiset olisi enää suvaittuja Liettuassa ja heidän tulisi lähteä ennen kuin on liian myöhäistä. LAF:in propagandassa juutalaiset ja kommunistit samaistettiin toistuvasti.

Liettualaisten keskuudessa syntyi laajemminkin myytti juutalaisten petoksesta, joka eli myöhemmin myös pakolaisten keskuudessa lännessä.

Tuon myytin ovat nyttemmin liettualaiset historioitsijat kumonneet osoittamalla, että kommunistit olivat pieni vähemmistö juutalaisyhteisön keskuudessa.

Lisäksi juutalaiset laajemmin ottaen olivat yhtä lailla neuvostohallinnon sortamia. Heidän johtomiehiään, oppineitaan, rabbeja, liikemiehiä vangittiin, heidän järjestönsä kiellettiin ja omaisuutensa kansallistettiin ja jopa heprean kielen käyttö kiellettiin.

Kesäkuun 1941 kyydityksissä itään juutalaiset olivat puolalaisten ohella yliedustettu ryhmä.

Ilmeisesti Liettuassa antautuminen miehitysvallalle, joka oli paljon julmempi kuin oli odotettu, oli niin suuri trauma, että vastuu onnettomuudesta haluttiin sysätä vähemmistölle, jota kohtaan oli jo aiemmin ollut ennakkoluuloja.

Joku vuosi sitten Vilnassa virisi keskustelu Kazys Škirpalle omistetusta puistokadusta. Kysyttiin kuinka avoimesti juutalaisten karkotuksia julistaneelle miehelle on omistettu katu. Lopulta kesällä 2019 Vilnan kaupunginjohto hyväksyi äänestyksen jälkeen kadun nimen vaihtamisen. Konservatiivit eivät tätä hyväksyneet.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 aamutuimaan. Saksalaiset pommittivat liettualaisia kaupunkeja ja rajojen yli vyöryivät panssariarmeijat. Muutamassa päivässä Saksan pohjoinen armeijaryhmä eteni yli Liettuan kohti Leningradia. Saksan keskustan armeijaryhmä valtasi Vilnan ja jatkoi Valko-Venäjälle. Saksan armeijan kannoilla tuli kuolemanpartio: turvallisuuspoliisin ja SD:n Einsatzgruppen, toimintaryhmät. Niiden tehtävänä oli surmata juutalaiset, romanit, kommunistit ja mielisairaaloiden ja vammaislaitosten potilaat.

Pohjoista armeijaryhmää seurasi alle tuhannen miehen vahvuinen EINSATZGRUPPE A, jota johti SS Brigadenführer ja poliisikenraali Walther Stahlecker. Sen toimialaa oli Baltia ja myöhemmin Leningradin seutu. Einsatzgruppe A oli jaettu kolmeen Einsatzkommandoon, joista kolmatta eli Liettuaan sijoittuvaa kommandoa johti SS Standartenführer Karl Jäger. Siinä oli miehiä alle 200.

Einsatzgruppe saattoi pyytää joukkomurhissa virka-apua Wehrmachtilta, Waffen -SS:lta ja saksalaiselta järjestyspoliisilta, mutta se tarvitsi myös paikallisia avustajia.

Saksan hyökättyä liettualaiset kapinallisryhmät hankkivat aseita. Useimmin ne suojasivat siltoja, tehtaita, kauppoja, varastoja ja muita strategisia kohteita, ne vapauttivat vankeja jne.

Kapinallisryhmät myös kahakoivat perääntyvän puna-armeijan kanssa vangitsivat ja teloittivat kommunisteiksi epäiltyjä ihmisiä.

Liettuan valtiojohto ja puolustusvoimat muistivat kapinan 80-vuotispäivää viime kesäkuun 23. päivä.

Suuri mielipiteitä jakava kysymys on, aloittivatko kapinalliset myös juutalaisten surmat välittömästi sodan puhjettua vai vasta kun alistuivat Saksan komentoon.

Se on selvä, että he vangitsivat pakoon itään pyrkiviä juutalaisia.

Liettualaiset kansallisen koulukunnan historioitsijat sanovat ettei juutalaisten teloituksista löydy dokumentaatiota, mutta eloon jääneiden juutalaisten kertomukset ovat varsin yksimielisiä että surmat alkoivat jo ennen saksalaisten tuloa.

Liettuan aktivistirintaman aloitteesta perustettiin heti myös Liettuan väliaikainen hallitus, jonka piti johtaa maata Saksan suojeluksessa. Liettualaiset haaveilivat Saksan vasallivaltio Slovakian kaltaisesta asemasta. Saksa ei tähän suostunut ja hallitus korvattiin elokuussa Saksan siviilihallinnon alaisella pääneuvonantajien kollegiolla.

Väliaikainen hallitus teki Saksan miehityshallitusta myötäillen lukuisia juutalaisvastaisia päätöksiä kuten perusti keskitysleirin Kaunasin 7. linnakkeeseen ja geton Vilijampoleen jne.

Se kokosi kapinallisista Kaunasin komendantin alaisen Kansallisen työn puolustuspatalajoonan eli TDA-pataljoonan. TDA osallistui saksalaiskomennossa juutalaisten teloituksiin Kaunasin 7. linnakkeessa ja myöhemmin 9. linnakkeessa. Myöhemmin TDA- pataljoona jaettiin kahdeksi poliisipatalajoonaksi.

Tämä väliaikainen hallitus jakaa mielipiteitä samalla tavalla kuin nuo kapinalliset. Liettualaiset kansallismieliset korostavat että se tavoitteli Liettuan itsenäisyyttä, holokaustin muiston vaalijat taas muistuttavat että se oli natsien juutalaisvastaisen politiikan välikappale.

Keväällä 2012 väliaikaisen hallituksen pääministeri Brazenasin jäännökset lennätettiin Yhdysvalloista Liettuaan ja haudattiin Kaunasin Kristuksen ylösnousemuksen kirkon kirkkomaalle. Valtio maksoi osan uudelleenhautauksesta ja kaksi entistä valtionpäämiestä osallistui tilaisuuteen. Tämä herätti kritiikkiä, sillä entistä pääministeriä voitiin kutsua natsikollaboraattoriksi.

En pysty tässä esityksessä käymään lävitse holokaustin kokonaisuutta Liettuassa, mutta viittaan niihin piirteisiin jotka vaikuttavat yhä liettualais-juutalaisiin suhteisiin.

Todettakoon, että juutalaisten kansanmurha voidaan jakaa kolmeen osaan. Kesästä 1941 joulukuuhun 1941 oli verisin jakso, jolloin surmattiin 80% juutalaisista. Joulukuusta 1941 maaliskuuhun 1943 oli gettojen aikaa, jolloin riistettiin työvoimaa Saksan sotaponnistusten hyväksi. Suurimmat getot olivat Kaunasin eli Kovnon, Vilnan, Šiauliain ja Svenčionysin getot. Huhtikuusta 1943 kesään 1944 oli gettojen tuhoamisen aika, jolloin ihmiset joko teloitettiin välittömästi tai vietiin sitä varten keskitysleireille.

Joukkomurhat alkoivat Saksan rajaan liittyvillä alueilla ja Kaunasissa heti sodan ensi päivinä.

Jo 25. kesäkuuta Einsatzkommando A:n komentaja Stahlecker oli Kaunasissa ja lokakuussa Himmlerille lähettämässään muistiossa hän kertoo toiminnastaan siellä. Aluksi hänen oli ollut vaikeaa saada paikallisia antisemitistejä toimintaan, mutta sitten se onnistui. Hän painotti, että on saatava asiat näyttämään niin kuin kyseessä olisivat paikallisten spontaanisti järjestämät verilöylyt, pogromit, ja siksi saksalaisten pitäisi piilotella taustalla.

Algirdas Klimaitisin organisoima 300 miehen liettualainen joukko toimeenpani verilöylyn juutalaiskaupunginosa Vilijampolen (Slabodkan) asukkaiden keskuudessa yöllä 25.-26. kesäkuuta. Toinen verilöyly järjestettiin seuraavana yönä.

Algirdas Klimaitis asui sodan jälkeen Hampurissa Länsi-Saksassa. Poliisi avasi tutkinnan miehestä 1980-luvulla, mutta hän kuoli sen kestäessä joutumatta oikeuteen.

Kaunasin toinen suurta huomiota saanut pogromi toimeenpantiin 27. kesäkuuta keskellä päivää ja keskellä kaupunkia Lietūkis-yhtiön autotalleilla. Liettualaiset miehet rusikoivat rautatangoilla ja muilla astaloilla kuoliaaksi jopa 70 juutalaista maanmiestään. Tapausta seurasi kiinnostunut yleisö, jossa oli myös naisia. Saksalaiset kuvasivat verilöylyn, jonka päätteeksi liettualaiset lauloivat kansallislaulun yhden valokuvaajan kertoman mukaan.

Mutta pogromit eivät riittäneet ja saksalaiset aloittivat systemaattisen murhakampanjan.

Liettuan itsehallinto, joka oli tiukasti Saksan siviilimiehityshallinnon alainen, avusti laajasti juutalaisten tuhonnassa. Päävastuu lankesi poliisille, turvallisuuspoliisille ja erillisille poliisipataljoonille. Liettuassa itsehallinnossa toimi varsin laaja määrä ihmisiä: 300 aluejohtajaa, 900 turvallisuus- ja rikospoliisia, 6 000 järjestyspoliisia ja 8 000 miestä poliisipataljoonissa.

Joillakin paikkakunnilla liettualaiset suorittivat joukkomurhat ilman ainoankaan saksalaisen läsnäoloa.

Useissa paikoin siviilimiehet eri yhteiskuntaryhmistä muodostivat teloitusjoukkueet.

Juutalaisia kohtaan tunnetun vihan ohella taloudelliset tekijät vaikuttivat osallistumiseen.

Saksan palveluksessa olevat poliisit saivat säännöllistä kohtuullisen hyvää palkkaa, siviilejä houkutti tilaisuus ryöstelyyn.

Liettualaiset poliisipataljoonat osallistuivat natsien rikoksiin Liettuan ohella Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Venäjällä ja hieman myös Puolassa. Varsovan gettoa ja Majadanekin tuhoamisleiriä vartioivat liettualaiset poliisipataljoonalaiset.

Näistä perusasioista vallitsee aika laaja yhteisymmärrys nykyään, mutta kansallismieliset liettualaiset yrittävät vähätellä yhteistoimintamiesten roolia.

Jotkut ihmiset herättävät erityisiä kiistoja. Tällainen on neuvostohallinnon sodan jälkeen teloittama partisaanijohtaja Jonas Noreika, jolle on ripustettu muistolaatta Vilnan tiedeakatemian kirjaston ulkoseinään. Se sijaitsee Vilnan valtakadun Gediminon varrella.

Noreikan roolista Šiauliain aluehallinnon johtajana natsimiehityksen aikana käydään kiistaa. Hän perusti saksalaisten määräyksestä mm. yhden geton. Vilnan pormestari Remigijus Šimašius poistatti kesällä 2019 Noreikan muistolaatan, mutta oikeistolaiset mielenosoittajat toivat sen sijalle uuden laatan.

Mutta on myös muistettava, että monet liettualaiset auttoivat vainon aikaan juutalaisia ja useita heistä teloitettiin siitä syystä. Vilnan suuren gaonin juutalaisen valtionmuseon tietokannoissa on rekisteröitynä 3 000 juutalaisten pelastajaa 2 300 perheestä. Lisäksi on mainittu kollektiivisesti pappisseminaareja ja luostareita.

Juutalaisten auttajien tausta on kirjava, on Liettuan eliitin ja keskiluokan jäseniä mutta ehkä useimmat ovat tavallista talonpoikaista kansaa. Maaseudulla juutalaisten ja erityisesti juutalaislasten pelastaminen oli helpompaa. Useat juutalaislapset saivat liettualaisen sijaisperheen. Joku auttoi yhtä, toinen useampaa. Monesti yhdenkin pelastaminen vaati monien ihmisten yhteistoimintaa.

Jerusalemin Jad Vashem-keskus on myöntänyt noin 900 liettualaiselle Oikeamielinen kansojen joukossa tunnuksen. Heidän joukossaan on Ona Jablonskaitė- Landsbergienė, itsenäisyysjohtaja Vytautas Landsbergisin äiti.

Neuvostoarmeijan häädettyä saksalaiset Liettuasta ja palautettua kommunistihallinnon 1944 näitä natsiajan rikoksia alettiin käsitellä. Suuri osa yhteistoimintamiehistä oli paennut maasta saksalaisten myötä, mutta osa oli jäänyt.

Vuosina 1944-1947 välisenä aikana neuvostovalta tuomitsi kuolemaan ja teloitti 257 juutalaisia ja muita natsien valitsemia ihmisiä ampuneita liettualaisia. Kuolemantuomio lakkautettiin hetkeksi mutta palautettiin myöhemmin. Vuosina 1956-1969 tuomittiin ja teloitettiin vielä 40 liettualaista kansanmurhaan osallistumisesta. Varsinkin 60-luvun alussa syytettyinä oli myös poissaolevina Amerikassa asuvia natsirikollisia. Tämä oli osa kylmän sodan peliä.

Vuosina 1944-1980 Neuvosto-Liettuan oikeuksissa käsiteltiin kaikkiaan 1 900 natsirikoksiin liittynyttä juttua, mutta kaikissa ei kyse ollut juutalaisten teloituksista.

Liettuan itsenäisyyden palautuksen jälkeen 1990 ei ole tuomittu ketään natsirikoksista. Kolme oikeusjuttua on ollut Vilnan turvallisuuspoliisin entisiä virkailijoita vastaan. Ensimmäisessä tapauksessa syytetty kuoli kesken prosessin ja kahden muun kohdalla syyllisyys todettiin mutta tuomio jätettiin antamatta iän ja heikon terveyden takia. Kaikki kolme miestä olivat sodan jälkeen USA:han paenneita, joilta oli myöhemmin poistettu kansalaisuus natsirikostaustan peittelyn tähden.

Simon Wiesenthal Centerin natsimetsästäjä Efraim Zuroff on syyttänyt Liettuan oikeusviranomaisia haluttomuudesta tutkintaan vaikka hän toimittanut tietoja epäillyistä.

Neuvostohallinnon palattua Liettuaan osa eloonjääneistä juutalaisista palasi pakolaisuudesta, puna-armeijan ja partisaanien riveistä ja Saksan keskitysleireiltä. Osa eloonjääneistä lähti Palestiinaan vaikka se oli vaikeaa englantilaisten rajoitusten tähden, tai länsimaihin.

Vilnassa juutalaiset kulttuurihenkilöt avasivat museon johon koottiin tuholta säästyneitä juutalaiskulttuurin aarteita.

Vilnaan ja myöhemmin Kaunasiin perustettiin myös juutalainen lastenkoti.

Paneriain eli Ponaryn joukkoteloituspaikalle Vilnaan pystytettiin muistomerkki, jossa juutalaisten kohtalosta kerrottiin myös jiddishiksi.

1940-luvun lopun Neuvostoliiton antisemitistinen kampanja ulottui myös Liettuaan. Museo suljettiin, samoin lastenkodit ja 1951 Paneriain muistomerkki tuhottiin ja tilalle luotiin uusi jossa vain liettuaksi ja venäjäksi kerrottiin että paikalle oli ammuttu neuvostokansalaisia.

Kun Kremlissä paljastettiin mukamas juutalaisten myrkyttäjälääkäreiden salaliitto, kampanja levisi myös Neuvosto-Liettuan juutalaisia lääkäreitä vastaan.

Noin viidennes Liettuan lääkäreistä oli juutalaisia, usein arvostettuja eksperttejä.

Juutalaiset olivat myös vahvasti edustettuina muissa korkeaa koulutusta vaativissa ammateissa.

Stalinin kuoleman jälkeen pahin vaino loppui.

Mutta läpi neuvostoajan juutalaisten roolista natsien pääasiallisena tuhoamisen kohteena vaiettiin koko Neuvostoliitossa ja niin myös Neuvosto-Liettuassa. Neuvostokansalaiset olivat virallisessa historiassa natsismin uhreja eikä kansallisuuksia eroteltu.

Myös liettualaisista yhteistoimintamiehistä pitkälti vaiettiin ja korostettiin vastarintaa natsismia vastaan

Kuitenkin kulttuurielämän tasolla 1960-luvulla oli asiassa avautumista Liettuassa. Icchokas Meras aloitti kirjallisen tuotantonsa liettuaksi ja hänen näkökulmansa oli vanhempansa holokaustissa menettäneen juutalaispojan näkökulma. Hänen Vilnan gettoon sijoittuva romaaninsa jopa käännettiin saksaksi ja julkaistiin DDR:ssä. Myöhemmin se on julkaistu englanniksi nimellä Stalemate.

Grigory Kanovitš eli Grigorijus Kanovičius kirjoitti romaaneja venäjäksi, koska oli sotaevakon myötä menettänyt lapsuutensa jiddishin taidon ja käynyt venäläisen koulun. Hän teemojaan oli muun muassa sotaa edeltäneen juutalaisyhteisön kuvaus.

Runoilija ja myöhempi professori Tomas Venclova oli ensimmäinen liettualainen kirjoittaja, joka käsitteli liettualaisten roolia holokaustissa 1975. Hän teki sen maanalaisessa oppositiolehdessä.

Maanpaossa toisen polven liettualaisten pakolaisten keskuudessa virisi myös rajoitettua keskustelua liettualaisten osallisuudesta samoihin aikoihin.

Todellinen muutos tapahtui kun Liettuan itsenäisyysliike virisi ja sen ohessa syntyi myös Juutalainen kulttuuriyhdistys, jonka nuoresta johtajasta Emanuelis Zingerisistä tuli itsenäisyysjohtaja Vytautas Lansdbergisin läheinen avustaja. Zingeris toimii kansanedustajana yhä.

Lopuksi Liettuan menneisyydenhallinnasta, jossa neuvostomiehityksen ja holokaustin käsittely ovat keskiössä.

 

Huhtikuussa 1991 Liettuan parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan niin neuvostoajan sortotoimet 1940-1941 ja jälleen vuoden 1944 jälkeen kuin juutalaisten kansamurha Saksan miehitysvuosina 1941-1944 ovat ”kansanmurhia Liettuan kansalaisia vastaan”.

Jotkut juutalaisjärjestöt, historioitsijat ja esimerkiksi kulttuurivaikuttaja Tomas Venclova ovat arvostelleet kahden kansanmurhan käsitettä. Venclova on todennut, etteivät liettualaiset olleet juutalaisten tavoin kansallisena ja etnisenä ryhmänä tuhoamisen kohteena vaan heihin kohdistuneessa neuvosterrorissa uhrit valittiin poliittisin perustein. Liettualaisella oli mahdollisuus vaihtaa puolta ja selviytyä.

YK:n vuoden 1948 kansanmurhan estämisen ja rankaisemisen konventio rajoittaa kansanmurhan vain etniseltä ja uskonnolliselta pohjalta tapahtuvaan vainoon ja joukkotuhontaan.

Mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on hyväksynyt liettualaisen näkemyksen neuvostokansanmurhasta erään entisen KGB-virkailijan tapauksessa.

Vuonna 1992 perustettiin valtiollinen Liettuan kansanmurhan ja vastarinnan tutkimuskeskus (Lietuvos gyventojų genocido ir rezistencijos tyrimo centras, LGGRTC) joka alkuvaiheessa keskittyi vain neuvostorikosten tutkimukseen, mutta käänsi myöhemmin huomionsa myös natsirikoksiin. Vilnan entiseen KGB:n päämajaan, joka natsimiehityksen aikana oli Gestapon päämaja, avattiin Kansanmurhan uhrien museo, jossa muistettiin vain neuvostorikosten uhreja. Vastauksena kritiikkiin yhdessä vankikellarin sellissä avattiin myöhemmin pieni Gestapo-näyttely. Nyttemmin museon nimi on muutettu Miehityksen ja vastarinnan museoksi.

Samaan aikaan 1992 vasta perustettu Vilnan suuren gaonin juutalainen valtionmuseo avasi niin sanotussa Vihreässä talossa holokaustinäyttelyn.

Liettuan rikoslaissa on kriminalisoitu neuvostoaggression ja holokaustin kiistäminen. Neuvostoliiton tunnus sirppi ja vasara ja natsi-Saksan hakaristi ovat kiellettyjä, mikä saa uusnatsit käyttämään verhotumpia symboleita.

Presidentti Valdas Adamkusin asetuksella syyskuussa 1998 perustettiin kansainvälinen natsi- ja neuvostomiehityksen rikosten tutkimuskomissio (The International Commission for the Evaluation of the Crimes of the Nazi and Soviet Occupation Regimes in Lithuania). Komission puheenjohtajana toimii kansanedustaja Emanuelis Zingeris.

Vielä hiukan tarkemmin teemasta Holokausti ja menneisyydenhallinta

 

Jo toukokuun 8. päivä 1990 Liettuan parlamentti hyväksyi kannanoton ” Juutalaisten kansanmurha Liettuassa hitleriläisen miehityksen aikana”. Siinä tuomittiin juutalaisten kansanmurha ja pahoiteltiin, että Saksan apuna siinä oli myös liettualaisia. Lokakuun 30. päivä 1990 parlamentti julisti syyskuun 23. päivän (Vilnan geton tuhoamisen ensimmäinen päivä 1943) juutalaisten kansanmurhan kansalliseksi muistopäiväksi.

Paneriain joukkomurhapaikka sai uuden asiallisen muistomerkin (ja vielä erikseen puolalaisten muistomerkin) ja siellä järjestetään valtiollinen muistotilaisuus aina 23. syyskuuta. Kesällä 2019 Liettuan parlamentti päätti, että romanien kansanmurhan kansainvälistä muistopäivää 2. elokuuta aletaan viettää Liettuassa kansallisena muistopäivänä.

Liettua on ollut Israelin lujimpia tukijoita EU:ssa ja YK:n järjestöissä. Yksi ulottuvuus suhteessa on Liettuan halu paikata suhteitaan kansainväliseen juutalaisyhteisöön. Israelissa myös asuu merkittävä ihmisryhmä, joka on kotoisin Liettuasta.

Liettuan ja Israelin suhteet paranivat viileän alun jälkeen presidentti Algirdas Brazauskasin tehtyä vierailun Jerusalemiin 1995. Hän pyysi puheessaan knessetissä juutalaiselta kansalta anteeksi joidenkin liettualaisten osallistumista juutalaisten surmaamiseen ja ryöstämiseen holokaustin aikana. Hän sai anteeksipyynnöstä kritiikkiä oikeistosta kotimaassa.

Liettuassa on toki paljon tehty holokaustin muistamisessa. Kouluissa on aloitettu holokaustia esittelevä opetus. Juutalaisjärjestöjen työtä joukkohautojen (joita Liettuassa on yli 220) merkitsemisessä valtio ja kunnat tukevat. Vilnan suuren synagogan arkeologisia kaivauksia ja jäljelle jääneiden synagogien ja juutalaisten hautausmaiden kunnostusta on rahoitettu. Eri paikkakuntien tuhottujen juutalaisyhteisöjen muistoksi pystytetään monumentteja.

Juutalaisten omaisuuden palautuksessa on edistytty. Joitain juutalaisten seurakuntien taloja on palautettu. Kesäkuussa 2011 Liettuan parlamentti hyväksyi lain, jolla luodaan juutalaisten seurakuntien kiinteistöomistuksesta kompensaationa noin 52 miljoonan dollarin rahasto, jota alettiin kartuttaa vuodesta 2013. Tätä Goodwill Foundationia hallinnoivat Liettuan juutalainen yhteisö (LŻB) ja World Jewish Restitution Organization (WJRO). Saman lain mukaan yksityisille henkilöille maksettiin 2012 kertakorvauksia yhteensä 12,5 miljoonan dollarin edestä.

Entä minkälaiset ovat liettualais-juutalaiset suhteet kansalaistasolla?

Liettuassa on asenteissa voimakasta kielteisyyttä juutalaisia kohtaan. Amerikkalaisen PEW-tutkimuslaitoksen varsin tuoreen kyselyn mukaan jopa neljänneksellä liettualaisista on epäsuotuisa näkemys juutalaisista. Liettuassa tilanne on huonoimpia Euroopassa. Mutta asenne on nuiva kaikkia muitakin vähemmistöjä kohtaan.

Liettualais-juutalainen kanssakäyminen etenee kuitenkin koulutetun väen, erityisesti naisten ja nuorten, ansiosta.

auliskallio
Tampere

Moro! Olen -56 syntynyt vapaa toimittaja ja tietokirjailija Tampereelta. Olen avustanut Yleä, Aamulehteä, Ny Tidiä, mutta juttujani on julkaistu myös Kanavassa ja Parnassossa. Minulla on alempi korkeakoulututkinto Tampereen yliopistosta, aineyhdistelmässä mm. valtio-oppi ja yleinen historia. Filosofian maisterin tutkinto jäi yleisen historian gradua vaille.
Neuvostototalitarismin ja suomettumisen aikaan toimin Itä-Eurooppa-solidaarisuusryhmän vetäjänä. Kiinnostus ns. itäiseen Eurooppaan on jäänyt. Liettuan asioita olen seurannut ja koonnut kirjoiksikin: Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018- ja liettualais-juutalaiset suhteet ilmestyi 2020. Keväällä 2023 ilmestyi kääntämäni ja saatetekstillä varustamanani Marek Edelmanin muistelmateos: Getto taistelee. Varsova 1939-43 ( Palladium)
Juutalaisuus kiinnostaa minua monimuotoisena kulttuuriperinteenä ja olen myös Israelin tukija vaikka kannatan myös palestiinalaisten oikeutta omaan valtioon. Nuorena harrastin myös Latinalaista Amerikkaa. Olen SDP:n äänestäjä isän puolelta ainakin kolmannessa sukupolvessa. Kuulun Tampereen katolliseen seurakuntaan. Kirjoitan sekä Puheenvuoroon että Vapaavuoroon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu