Martin Buber- juutalaisen myytin runoilija

Saate esseeseen Martin Buber- juutalaisen myytin runoilija
Maaliskuussa 1992 olin Heikki Lakkalan kanssa ensi matkalla Prahaan ja Bratislavaan tekemässä radio-ohjelmia. Prahan entisessä juutalaiskorttelissa oli kirjadivari, josta löysin Martin Buberin 1920-luvun lopulla ilmestyneen kokoelmakirjan Die Chassidiscen Bücher ( Hasidistiset kirjat). tiesin Buberista ja hasidismina tunnetusta juutalaisesta elämyksellisestä herätysliikkeestä jo vähän entuudestaan, mutta tuo kirja, joka on leiman mukaan ollut juutalaispakolaisten keskuksen kirjastossa aikanaan, johti laajempaan perehtymiseen Buberiin ja tähän teokseen ja sen taustoihin. Huomasin että Therapeia-säätiö oli julkaissut 1993 Buberin filosofisen pääteoksen Ich und Du ( Minä ja Sinä) 1993 monistejuolkaisuna ja hankin sen itselleni.
Aloin käntää näitä hasidistisia kertomuksia ja anekdootteja ja tein niistä ja Buberin johdantoteksteistä käsikirjoituksen jonka lähetin Elis Sellalle ja puhe että hän tekee siitä Radioteatterille kuunnelman. Mutta Sella sairastui ja kuoli eikä kukaan muu ohjaaja halunnut ottaa sitä tehdäkseen.
Lähetin valikoiman kertomuksia ja anekdootteja ja oman taustaesseeni Martin Buber- juutalaisen myytin runoilija Jarkko Laineelle Parnassoon. Hän julkaisi ne Parnasson ensimmäisessä kirjassa vuonna 1995.
Kirjoitin aikani kuluksi hiukan korjaten esseeni koneelle ja jaan sen tässä. Ehkä myöhemmin julkaisen myös niitä kertomuksia ja anekdootteja. Jälkikäteen hiukan harmittaa että muut jutut vieroittivat minut tästä Buberin ja hasidismin aihepiiristä. Mutta se on luontoni että aina olen hajottanut itseäni moneen suuntaan.
Martin Buber- juutalaisen myytin runoilija
Martin Buberin ”Die Legenden des Baalschem”( Baal Šenin legendat ) ilmestyi ensi kerran vuonna 1907. Teos oli toinen Buberin ns. hasidikirjoista. ” Baalšemin legenda koostuu kahdestakymmenestä yhdestä kertomuksesta ja joukosta anekdootteja, jotka kuvaavt rabbi Israel ben Eliserin elämää. Nimellä Baal Šem Tov eli ”Hyvän Nimen mestari” tunnettu rabbi Israel eli pääasiassa Podolian ja Volynian maakunnissa läntisessä Ukrainassa 1700-luvun ensi puoliskolla. Hän oli hasidismina (chassidim) tunnetun elämyksellisen hurmosliikkeen ensimmäinen opettaja. Hasdismista kehittyi Venäjän imperiumin juutalaisalueen ja Puolan kylien uskonnollinen pääsuuntaus. Sen opillinen perusta on mystinen suuntaus kabbala. Edellisen vuosisadan vaihteessa hasidimi oli jo taantuva liike, muttei ole kadonnut vieläkään. Heijastuksia hasidismin fantastisesta maailmasta voi löytää Isaac Bashevis Singerin romaaneista, Marc Chagallin Vitebskin kuvista tai klezmer-musiikista.
Martin Buberin ( 1878 Wien- 1965 Jerusalem) ”kohtaaminen hasidismin kanssa oli vuonna 1904 oli lähinnä uskonnollinen herätyskokemus. Buber ja hänen vaimonsa Paula omistivat seuraavat vuodet jiddišinkielisen hasidiperinteen kokoamiseen, tutkimiseen ja kääntämiseen saksan kielelle.
Kääntymyksensä aikoina Buber oli jo saanut tunnustusta sekä filosofina että yhteiskunnallisena vaikuttajana. Uskonnolllisen mystiikan pariin hänet oli alun perin johdattanut saksalainen anarkisti ja kirjailija Gustave Landauer, joka itse toimitti Mestari Eckhartin teosten uuden saksankielisen laitoksen. Juuri Landauerin innoittamana Buber laati väitöskirjansa kahden protestanttisen mystikon Jacob Boehmen ja Nicholas Cusanuksen individuaatiota koskevista käsityksistä,
Buberin etsintä lähti syvästä eksistentiaalisesta ahdistuksesta, jossa yhdistyivät modernin eurooppalaisen intellektuellin ”juurettomuus” ja henkilökohtainen lapsuuden trauma. Hän tuskin muisti äitiään joka hylännyt perheensä ja lähtenyt vieraan miehen mukaan Venäjälle.
Buberin aktiivinen toimina sionistisena liikkeessä ei kyennyt antamaan varmoja vastauksia hänen ongelmiinsa. Buber katsoi, että Theodor Herzlin edustama poliittinen sionismi oli riittämätön vastaus juutalaisuuden pelastamiseksi. Oma valtio olisi vailla perustetta ellei juutalainen kulttuuri kokisi ensin renessanssia. Hän ymmärsi, miten kauaksi juuriltaan Keski- ja Länsi-Euroopan juutalaisten valtavirta oli joutunut – Oma mielenkiintonsa on sillä, että Buner kutsui hasidikirjojaan omaksi vastauksekseen Venäjän valtakunnassa yltyviin pogromeihin, juutalaisvastaisiin väkivallantöihin.
Kun Buber viiden hasidiperinteen parissa viettämänsä vuoden jälkeen palasi julkisuuteen, hän oli löytänyt elämälleen selkeän suunnan. Prahan juutalaisopiskelijoiden vuonna 1909 järjestämän luentosarjan myötä hän nousi nuoren sukupolven vaikuttajaksi.
Buberin ensimmäinen hasiditeos ”Die Erzählungen des Rabbi Nachman ” ( Rabbi Nahmanin kertomukset) ilmestyi 1906, Die Legenden des Baalschem” seuraavana vuonna ja kolmas kokoelma ” Die Grosse Maggid” ( Suuri maggid) vuonna 1921. ( Maggid oli kiertävä Tooran tulkitsija ja tarinankertoja.) Kaikki teokset noudattavat samaa rakennetta: kertomuksia ja anekdootteja täydentävät esipuheet ja kommentaarit tulkitsevat hasidismin opillista sisältöä ja merkitystä. Hän julkaisi uudelleen kolme ensimmäistä kirjaa korjattuina laitoksina kokoelmassa ”Die Chassidichen Bücher”( Hasidistiset kirjat) vuonna 1928. Tämän tekstin käännökset ovat tuosta kirjasta.
 ”Mutta se elämä jota tässä kuvaan, ei ole sitä mitä tapaamme kustua todelliseksi elämäksi. En kuvaa lahkon kehitystä ja rappiota, en kuvaa heidän tapaojaan. Haluan vain välittää sen jumala- jaa maailmasuhteen, jota nuo ihmiset pohtivat ja jota he halusivat, ja myös koettivat, elää todeksi. En kokoa päivämääriä ja tosiasioita, joita voitaisiin kutsua Baalšemin elämäkerraksi. Rakennan hänen elämänsä legendasta. Jossa ovat yhden kansan unelmat ja kaipuu. ”
Buber oli myyttien, legendojen ja spirituaalisten elämysten ammattimainen tutkija. Kristillisen ja juutalaisen perinteen ohella hän tutki ja esitteli saksan kielellä myös niin Veda-kirjoja kuin buddhalaisuutta. Seuraava julistus on kuitenkin rakkaudenosoitus Buberin omalle hasidiperinnölle.
”Hasidien legendalla ei ole sitä ankaraa voimaa, joka puhuu Buddha-legendassa, eikä siinä ole lempeää hartautta, joka on Fransiskuksen legendan kieli. Se ei kasvanut ikiaikaisten lehtojen varjoissa eikä oliivipuun hopeanvehreillä oksilla. Ahtailla kujilla ja pienissä tuvissa se lähti kankeakielisen kertojan huulilta ja päätyi arkojen kuulijoiden korviin. Yksi sopertelija loi sen ja toinen välitti sen sukupolvesta toiseen.”
Buber tunsi hasidilegendoja työstäessään, että hän kohtasi samanalaisen ongelman kuin Elias Lönnrot Kalevalan luomisessa. Niinpä hän tutki Lönnrotin metodia ja kirjoitti aiheesta esipuheen Kalevan uuteen saksankieliseen laitokseen. Lönnrotin ja Buberin yhteinen ongelma oli, että he käsittelivät myyttiä, joka oli syntynyt tietyssä, täysin modernista yhteiskunnasta erottuvassa yhteisössä. Miten myytti voisi säilyä irrotettuna alkuperäisestä yhteisöstään ja merkityksestään? Tähän liittyi toinen ongelma. Miten myytti, joka oli puhutun sanan kieltä, voisi elää ”käännettynä” kirjoitetulle kielelle? Buber löysi alustavan ratkaisun tajutessan, että hänen ainoa mahdollisuutensa oli kertoa legenda uudelleen sellaisena kuin hän sen oli kokenut, ja sellaisessa muodossa että moderni lukija voisi sen ymmärtää.
”Olen saanut sen (legendan) kansankirjasista, vihkosista ja lentolehtisistä ja toisinaan myös elävistä suista, sellaisten ihmisten suista jotka yhä kuuluivat sopertelijoihin. Olen sen vastaanottanut ja kertonut uudelleen. En ole välittänyt sitä kirjallisena teoksena , enkä ole työstänyt sitä raakamateriaalina. Olen kertonut sen uudelleen myöhemmin syntyneenä. Kannan itsessäni legendan luoneiden verta ja henkeä, ja verestä ja hengestä se on minussa uudeksi tullut. Asetun kertojaksi kertojien riviin. Olen rengas renkaiden ketjussa. Kerron vanhan tarun vielä kerran ja, ja se uusi mikä tarussani , piili siinä jo kun se kerrottiin ensimmäisen kerran.”
Buber ei ollut koskaan tyytyväinen tapaan, jolla hän tehtävänsä täytti. Hän arvosteli myöhemmin nuoruudenteoksiaan , ”joissa oli liian paljon minua ja Zeitgeistia”, ja julkaisi kansantarujen yksinkertaisuutta tavoittelevan uuden laitoksen Die Erzählungen der Chassidim vuonna 1949.
Buberin hasidikertomukset saivavat suoean vastaanoton kaunokirjallisuutena. Hermann Hesse ehdotti hänelle Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Niiden vaikutteita löytyi jo aiemmin Frnz Kafkan tuotannosta.
Buberin teoreettiset kirjoituksen hasidismista saivat sen sijaan juutalaisten oppineiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton. Häntä on on ilmeisesn aiheellisesti arvosteltu hasidismin liian omaperäisestä tulkinnasta. Toisaalta juuri oman ”uushasidisminsa” pohjalta hän loi filosofisen pääteoksensa ”Ich und Du” 1923 (Jukka Pietilän suomennos Minä ja Sinä ilmestyi alun perin Therapeia- säätön monistejulkaisuna 1993.) Buber pyrki uudistamaan juutalaista traditiota ja sen myötä ratkomaan modernin ihmisen ja yhteiskunnan henkistä kriisiä. Hänen julistuksensa innostunut etenkin Euroopan nuoren juutalaissivistyneistön parissa osoitti, että uushasidismilla oli sosiaalinen tilaus.
Baal Šemin legendojen esipuheessa Buber käy lävitse juutalaisen tradition ongelmia. Se on mielenkiintoinen nimenomaan hänen dialogisen filosofiansa valossa.
” Juutalaiset ovat ainut kansa, joka ei ole lakannut luomasta myyttiä. Heidän suuren ilmoituksensa alussa on puhtain kaikista myyttisistä symboleista moniykseys (Pluralsingular) Elohim, ja kaikkein uljain myyttisin taru , Jaakobin paini Elohimin kanssa. Noista alkuajoista alkoi myyttiä kantava virta, joka -tilapäisesti – laskee hasidismiin. Israelin on kaikkina aikoina tuntenut itsensä myytin uhkaamaksi, mutta todellisuudessa siitä Israelin uskonnollisuus on aina saanut sisäsen elämän. ”
Buber katsoo, että jokainen positiivinen uskonto perustuu asioiden yksinkertaistamiseen. Uskonto on hillitsevä voima, joka tekee väkivaltaa olemassaolon täyteydelle. Jokainen myytti sitä vastoin on elämäntäyteyden ilmaus, koska se pulppuaa elämän kuohuvasta lähteestä. Tästä johtuu, että uskonto näkee aina myytissä vihollisensa ja taistelee sitä vastaan, ellei sitten kykene integroimaan sitä itseensä.- Mutta uskonnon voitot ovat aina olleet näennäisiä, myyttien voitot todellisia.
Talmudistien teokset pyrkivät luomaan mahdollisimman täydellisen lakijärjestelmän padotakseen kansan intohimot, mutta juuri heidän työstään nousi kabbalan mystinen oppi ja kertomusperinne. Ne taas olivat myytin vahvimmat puolustajat ja kehittäjät.
”Mitä pidempään maanpako jatkui, ja mitä harmaammaksi se muuttui, ja mitä ilmeisemmäksi kävi että uskonnon säilyminen on kansan säilymisen edellytys, sitä voimakkaamman aseman Laki sai. Myytin oli paettava. Ja se pakeni kabbalaan ja kansantaruun. Kabbala sopeutui hyvin lakiin, tunnustuksen korkeampana tasona. Mutta se oli harvojen aluetta ja kansan elämälle vieras ja etäinen. Taru sitä vastoin eli hyvin kansan keskuudessa ja täytti sen elämän värillä ja sulosoinnuilla, valonsäteillä ja salaisella melodialla. Mutta sitä pidettiin viheliäisenä ilmiönä, jolle tuskin oli olemassaolon oikeutusta. Taru kätkeytyi visusti perimmäiseen soppeen eikä se uskaltanut katsoa Lakia silmiin. Taru piti voimansa omana tietonaan ja oli ylpeä ja iloinen kun pääsi silloin tällöin havainnollistamaan Lakia. Ja sitten puolalaisissa ja vähävenäläisissä kylissä syntyi äkkiä liike, hasidismi, jossa myytti puhdistautui ja ylensi itsensä. Hasidismissa myytti ja kansantaru sulautuivat yhdeksi. Mystiikasta tuli kansan omaisuutta ja siinä samalla se sai itselleen kansantarun kertojanlahjan. Ja pimeässä halveksitussa idässä, tietämättömien yksinkertaisten pikkukyläläisten keskuudessa valmistettiin vuosituhannen lapselle valtaistuin.
 Buberin mukaan hasidsimissa maanalainen juutalaisuus voitti hetkeksi virallisen juutalaisuuden. Vaikka hasidismi elinvoimaisena liikkeenä oli takanapäin, niin juutalaisuuden kaikkinainen uudistuminen olisi mahdotonta ellei sisälly hasisdismin vaikutteita. Hasidismi on tavoitettavissa legendoistaan, sillä ”hasidistinen legenda on hasidistisen opin ruumis, sen tienviitta maailman teillä. Se on juutalaisen myytin viimeinen tuntemamme hahmo”.
”Baal Šemin legendojen” ja muiden hasiditeostensa kautta Buber jo suoraan ilmaisee dialogisen ”Minä ja Sinä”- teoksensa metafyysisen ytimen, jonka mukaan Israelin Jumala on kaikkialla läsnä oleva ikuinen Sinä. Jumalan läsnäolo ei ole persoonatonta ja panteistista, vaan hän on läsnä luomissanan antajana, kutsujana. Hänet kohtaamme tai jätämme kohtaamatta siinä määrin kuin kohtaame Sinänä ihmiset ja luonnon ympärillämme. Jumalayhteytemme rakentuu vain yhteyksistämme maailmaan, ”sillä kaikki yhteytemme leikkaavat ikuisessa Sinässä”. Israelin suurtyö oli juuri se, että Jumala tuli saavutettavaksi maailmassa, kaikkialla läsnä olevaksi. Israelin kautta Jumala ja ihminen tulivat sinuiksi.
Hasidismi taasen oli vastaus Israelin Jumalasuhteen kriiisiin. Buber kirjoitaaa, että diasporan, maanpakolaisuuden, katastrofi tiivistyi kahdessa Baal Šemin syntymän aikoihin kuolleessa ”luopiossa”, Baruch Spinozassa ja Šabbetai Tsevissä.
 Molemmat liittyivät hajaannukseen, joka oli alkanut Jeesus Nasaretilaisen legendan myötä. Kristus-kultin kannattajat uskoivat, että tie Jumala luokse kulkee vain Pojan kautta. Baruch Spinoza jatkoi samalla tavalla Jumalan ”puhdistamista” maailmasta. Buberin mukaan Spinozan erehdys oli, että hän uskoi Israelin Jumalan olevan vain persoonallinen Jumala. Tosiasiassa Israelin Jumala on aina ollut sekä persoonallinen Jumala että saavuttamattomissa oleva kätketty ”puhdas” Jumala. Spinoza arveli, ettei Jumalalla ja ihmisellä voi olla yhteyttä, vuorovaikutusta, ja niinpä ihmisen yhteydenottoyritykset ovat väistämättä naurettavaa taikauskoa. Ihminen ja Jumala elävät rinta rinnan, toisistaan tietämättä ja välittämättä.
Baal Šem sitä vastoin opetti, että Jumala kutsui maailmassa ja hänelle voi vastata. Rukouksen ohella jokainen puhdas teko on Jumalan palvelemista.
 Buber katsoo, että Šabbetai Tsevi, Smyrnan hurmahenkinen ”messiah”, lunastaja, haastoi juutalaisen uskonnon sisäisen rakenteen. Šabbetai oli yksi lenkki väärien messiaiden loputtomassa ketjussa, jonka spirituaalisena taustana ovat heprealaisen Raamatun Jesajan ja Danielin kirjojen messiaaniset profetiat. Hänen valtavan suosionsa taustalla oli juutalaisten kestämätön tilanne. Šabbetain kotikaupunki Smyrna, nykyinen Izmir, ja hänen lähetysmatkojensa kohde Saloniki, ”Balkanin Jerusalem”, olivat osmanien imperiumin kaupunkeja, joihin oli päätynyt pakolaisina runsaasti Espanjasta 1400-luvun lopulla karkotettuja 1600-luvun puolivälin ukrainalaiskasakoiden toimeenpanemasta verilöylystä eloonjääneitä juutalaisia. Šabbetain vaikutus ulottui myös keskieurooppalaisiin kaupunkeihin ja aiheutti levottomuutta paitsi juutalaisten myös kristittyjen keskuudessa. Vähitellen hän sai vastaansa eri uskontokuntien mahtimiehet. Osmanien sulttaani antoi ”messiaalle kaksi vaihtoehtoa: mestauksen tai muslimiksi kääntymisen. Šabbetain kääntyminen muslimiksi horjutti koko messiasuskon perusteita.
 Buberin mukaan Baal Šemin opetus perustui uuteen katsantokantaan jonka mukaan jokainen hetki voi sisältää messiaanisen ajan eli lunastuksen kajon.
Buberin tulkinta on saanut juutalaisen mystiikan merkittävän tutkijan Gershom Scholemin ehdottoman tuomion. Olipa tulkinta oikea tai väärä, Buberin uudelleenkertoma Baal Šemin legenda on vaikuttavimmillaan, kun se kuvaa Jumalan ja ihmisen kohtaamisen kauneutta ja vaikeutta. Kohtaamiseen väistämättä kuuluvien traagisten ristiriitojen ratkaisematta jääminen ja ehdottoman ”oikeiden” valintojen mahdottomuus ovat Buberin kertomusten perusjuonne. Mehän elämme ristiriitaisessa tilanteessa suhteessa Jumalaan ja maailmaan. Symbioottinen harmonia on on horisonttimme ulkopuolella, mutta tasapainoilu eri suuntiin vetävien verkostossa onkin juuri ihmiselämän syvin olemus.
”Baal Šemin legendat” Buberin uudelleenkertomana ovat ennen kaikkea modernin ihmisen legendaa:
”Legenda on kutsun myytti. Se tarkoittaa, että myytin alkuperäinen persoonallisuus on siinä hajonnut. Puhtaassa myytissä ei ole olevaisen jakautuneisuutta, sillä se tunnustaa moninaisuuden muttei kaksinaisuutta. Jopa sankari seisoo eri tasolla kuin Jumala eikä häntä vastapäätä He (Jumala ja sankari) eivät ole Minä ja Sinä. Sankarilla on määräys, ei kutsua. Hän kohoa ylöspäin muttei muutu. Jumalalla on erityisyytensä aivan kuten sankarilla, ja aivan kuten tällä myös (Jumalalla ) on rajaat. Puhtaan myytin Jumala ei kutsu vaan todistaa. Hän lähettää todistajan, sankarin. Legendan Jumala kutsuu ihmisenpoikaa: profeettaa, pyhää. Toisinaan kun myytti ja legenda läpäisevät toisensa saattaa olla Jumala, joka todistaa ja kutsuu.
Legenda on Minän ja Sinän myytti. Kutsutun ja kutsujan myytti, äärettömään yhtyvän äärellisen myytti ja äärellistä kaipaavan äärettömyyden myytti.
Baal Šemin legenda ei ole ihmisen historia vaan kutsun historia. Se ei kerro kohtalosta vaan tarkoituksesta. Se ei etene aikajärjestyksessä vaan pyhityksen kolmessa kehässä. Loppu on jo sen alussa ja uusi alku lopussa”.
0
auliskallio
Tampere

Moro! Olen vapaa toimittaja ja tietokirjailija Tampereelta. Olen avustanut Yleä, Aamulehteä, Ny Tidiä, mutta juttujani on julkaistu myös Kanavassa ja Parnassossa.
Neuvostototalitarismin ja suomettumisen aikaan toimin Itä-Eurooppa-solidaarisuusryhmän vetäjänä. Kiinnostus ns. itäiseen Eurooppaan on jäänyt.Liettuan asioita olen seurannut ja koonnut kirjoiksikin. Liettuan historiani ilmestyi syksyllä 2009 .
Juutalaisuus kiinnostaa minua monimuotoisena kulttuuriperinteenä ja olen myös Israelin tukija. Nuorena harrastin myös espanjankielistä Amerikkaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu