RUNEBERG ”SERBIAN GOLGATALLA”

Jugoslavian väkivaltaisessa hajoamisessa Serbian johtajan Slobodan Miloševićin esiintyminen Kosovossa kesäkuun 15.päivä 1987 Kosovo Poljen taistelun vuosipäivänä oli ensimmäinen sodanjulistus. Milošević lupasi serbien joukkokokoukselle, että emämaa tekee lopun ”albaanien terrorista” ja pitää alueen serbien maana.

Esiintymällä vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelun jokavuotisessa muistojuhlassa Milošević tukeutui serbien rakkaimpaan kansalliseen myyttiin ja heilautti itsensä keskiaikaisen marttyyritsaari Lazarin tyhjänä olleeseen satulaan. Näin yksinkertaisesti hän vaihtoi autoritaarisen hallintonsa ”sosialismin” ideologian ”nationalismiin”. Kosovon takaisin valtauksessa mm. poikkeustilan voimin häntä tukivat ortodoksikirkko ja oppositio, onhan Kosovossa lukuisasti keskiajan Serbian kuningaskunnan keskeistä jäämistöä: linnoja ja etenkin tärkeitä luostareita. Albaanivihalla on myös historialliset perinteet. Heidät tunnettiin osmanivallan aikana nimellä arnautit ja arnauttien ratsuväki merkitsi Balkanin kristityille eteläslaaveille kutakuinkin samaa kuin kasakat Venäjän imperiumin vähemmistöille.

Mutta Kosovo Poljen myytti on palvellut albaaneista riippumatta aiemminkin kansallista heräämistä niin Serbiassa kuin myös Suomessa. Nuori Johan Ludvig Runeberg käänsi serbialaista kansanrunoutta ja sai sen myötä kansallisen herätyksen. Yksi hänen Serviska visor -kokoelmansa runoista Slaget på Fågelfältet kuvaa Kosovo Poljen taistelua. Serbialainen ( tai pikemminkin montenegrolainen) sankariepiikka jätti selvät jäljet hänen omaan runouteensa.

”Lippua en laske kädestäni”

Nuori Runeberg julkaisi 1830 ruotsinnosvalikoiman Serviska visor, jonka sisältää niin sankariepiikkaa kuin lyyrisempiä ”naisten lauluja”. Valtaosa aineistosta on peräisin Montenegrosta, joka on ollut serbialaisen kansallisromantiikan Vienan- Karjala. Sitä paitsi Montenegron kuningaskunta on ollut ainoa eteläslaavien valtioentiteetti, joka on sinällään luonut jatkumoa keskiaikaisesta Suur-Serbiasta.

Slaget pä Fågelfältet ( Taistelu Lintukentällä) kuvaa mestarillisesti serbien vanhaa legendaa. Runon varsinainen päähenkilö on tsaari Lazarin puoliso, tsaaritar Militza. Runon alussa tsaaripari nauttii viimeistä illallista ennen seuraavan päivän taistelua ja tuolloin ruhtinatar pyytää että yksi hänen yhdeksästä veljestään saisi jäädä pois Lintukentältä, jolla serbien on tarkoitus kohdata sulttaani Muratin johtama turkkilaisarmeija.

Tsaari suostuu pyyntöön ja Militza yrittää taivutella nuorinta veljeään Boschko Jugovichia jäämään kotiin, kun serbiarmeija aamun sarastaessa marssii Kruschevatzin linnan portista.

Mutta Boscko on saanut kantaakseen armeijan ristilipun ja kieltäytyy seuraamasta sisartaan:

”Lippua en laske kädestäni, sillä sen sain tsaarin lahjana Kruschevatzissa. Taistelijamme eivät koskaan pääse sanomaan: ´katso pelkuri Jugovitschin Boschkoa, joka ei halunnut ratsastaa taistelukentälle, joka ei halunnut kuolla kristikunnan puolesta.´ ” Boschko ratsasti taisteluun ja samoin teki muukin veljessarja vastaamatta sisarensa vetoomukseen.

Tsaaritar Militza sai ensi tiedot taistelusta korppipariskunnalta, joka lennähti Kruschevatzin linnan torniin: ” Kaksi armeijaa otti yhteen Lintukentällä ja molemmat ruhtinaat kaatuivat. Turkkilaisisra ei moni jäänyt henkiin ja viimeiset serbit tekevät verissään kuolemaa.”

Militzan palvelija palaa haavoittuneena ja ylhäinen rouvat kiirehtii kysymään, miten olivat kaatuneet hänen puolisonsa, isänsä ja veljensä, vävynsä ja muut serbivoivodit. Palvelija vastaa:” He kaikki kaatuivat taistelussa. Siellä missä kaatui tsaari oli keihäitä pirstoinaan… koska kaikki serbit halusivat puolustaa hallitsijaansa… Kahdeksan Jugovitschin veljestä kaatuivat niin ikään, veli ei jättänyt veljeä ennen kuin kuolemassa. Viimeiseksi jäi Boschko, kentän yllä liehui hänen lippunsa ja hän ajoi turkkilaisia hajalleen niin kuin haukka kyyhkysparvea. ”

Runon lopussa asetetaan vastakkain sankarin kunnia ja petturin häpeä: ”Milosch tappoi sulttaani Muratin, hän löi omin käsin puolen tuhatta turkkilaista, olkoon siunattu hän ja siunattu se joka hänet kantoi. Eläköön lauluissa ja tarinoissa siihen asti kunnes Lintukenttä ja koko maailma päätyvät loppuunsa. Mutta kysytkö sinä Vuk villistä? Kirottu olkoon se mies ja kirottu olkoon se joka hänet kantoi. Olkoon kirottuja heidän sukunsa ja heimonsa. Hän petti tsaarin taistelussa, loikkasi vihollisen puolelle kahdentoista tuhannen ratsukon kanssa. ”

Tarua jo totta

Lintukentän, oikeammin Rastaskentän, eli Kosovo Poljen taistelussa kesäkuussa 1389 ottivat yhteen Serbian kuningaskunta ja osmanien laajentuva valtakunta. Mutta on muistettava pari seikkaa: Serbian ritareiden rinnalla taisteli kristikunnan monikansallinen valmiusjoukko. Kysymys ei kuitenkaan ollut uskonsodasta. Keskiajalla uskonto ei ylipäätään syrjäyttänyt reaalipolitiikkaa siinä määrin kuin myöhemmin on haluttu uskoa. Niinpä myös sulttaani Muratilla oli kristittyjä eteläslaavilaisia vasalleja armeijassaan. Heihin ei kuitenkaan kuulun runossa mainittu Vuk Villi, jonka maine palautettakoon: Hänen siirtymisestään vastapuolelle ei ole mitään näyttöä. Tosin Kosovo Poljen taistelusta tiedetään hyvin vähän, kuten historioitsija Thomas A. Emmert kirjoittaa teoksessaan Serbian Golgatha: Kosovo 1389 (New York, 1990).

Tsaari Lazarin kaatuminen taistelussa on tosiasia ja Serbian ortodoksikirkko onkin julistanut hänet pyhäkseen hyvin pian. Serbian kuningaskunnan kohtaloa taistelu ei ratkaissut. Bysantin heikkoudentilan ansiosta tähdenlentonsa kokenut Suur-Serbia oli jo ennen taistelua murentumassa osmanien paineessa. Muuan bysanttilainen kronikoitsija tiesi syynkin: Jumala oli vihastunut läntisiin kristittyihin ja heidän turha potkimisensa tutkainta vastaan johti sotiin ja hävityksiin, joiden veroisia ei oltu nähty sitten maailman luomisen.

Mielenkiintoista kyllä bysanttilainen kronikoitsija laski Konstantinopolin komennosta irtautuneen Serbian kirkon läntiseen kristikuntaan. Ja totta kyllä Notre-Damen kirkonkellot Pariisissa soivat Lazarin muistoksi, kun tieto hänen kaatumisestaan tuli. Keskiajan Euroopan karkea jako Bysantin ja Rooman kirkon rajalinjoin on 1800-luvun historiankirjoituksen ideologisia yksinkertaistuksia, mikä palveli muun muassa panslavistista liikettä.

Bysanttilaisen kronikoitsijan kuvaamasta sodasta ja hävityksestä huolimatta serbialainen kuningaskunta säilyi riippumattomana vielä Kosovo Poljen taistelun jälkeenkin ja koki tuolloin varsinaisen kulttuurisen kukoistuskaudenkin ennen kuin häipyi historian hämärään.

Kosovo poljen legenda on tehnyt toistuvan paluun vuosisatojen aikana ja palvellut aina kulloisiakin tarpeita. Thomas A. Hemmert kirjoittaa, että Serbian ortodoksikirkko nosti tsaari Lazarin pian pyhiensä joukkoon ja nimesi taistelun Serbian Golgataksi, jolla se oli kärsinyt marttyyrikuoleman noustakseen myöhemmin Balkanin ja koko kristikunnan messiaanisena vapahtajana. Kirkon tradition ohella kansanrunous välitti legendan sukupolvelta toiselle. Patriarkaalinen ja sosiaalisesti yhtenäinen talonpoikaisto koki kirkon legendan omakseen. Marttyyritsaari nähtiin ortodoksisen serbirahvaan keskuudessa kansan esikuvana aikoina, jolloin islaminuskoon kääntynyt aateli käytti valtaa ja sai maat omistukseensa. Bosniassa tunnetaan kiusallisen hyvin myös tämä historia.

Kansakunnan synty

Ranskan vallankumouksen yhteydessä 1700-luvun lopulla keksittiin, että kansakunta olisi poliittisen järjestäytymisen ja modernin valtion ainoa luonnollinen perusta. Siispä sellainen kansakunta oli kaikkialla nopeasti luotava. Balkanin nuori sivistyneistö ei epäröinyt tarttua tehtävään. Tsaari Lazariin liitynyt uskonnollinen messianismi korvautui kansallisella messianismilla. Kosovo Poljen sankarivainajat julistettiin serbialaisen ja/ tai eteläslaavien (jugoslaavien) kansakunnan ja kansallisvaltion esitaistelijoiksi.

Suurserbialainen kansallinen liike oli usein sävyltään tasavaltalainen ja sosiaalisesti uudistusmielinen. Niinpä Itävallan kruununperijä Franz Ferdinandin Sarajevossa kesäkuussa 1914 murhannut Musta käsi- terroristijärjestö, jonka johtajat olivat Serbian nuoria upseereita, piti kauhun vallassa myös oman maansa korruptoitunutta monarkiaa. Bosniassa Musta käsi onnistui värväämään niin kristittyjen kuin muslimien nuoren polven radikaaleja esimerkiksi juuri arkkiherttuan murhaan.

Suurserbialainen kansallinen vallankumousliike piti yllä Kosovo Poljen legendaa, mutta niin teki myös itsenäisen Montenegron kuningashuone. Se eli voimakkaasti panslavistisen liikkeen eri haaroissa.

Maailmansotien välisenä aikana Kosovo Poljen muistopäivä oli Serbia-johtoisen Jugoslavian kuningaskunnan tärkein kansallinen juhlapäivä. Natsimiehityksen aikana kenraali Dragoljub ”Draža” Mihailovićin etnisesti muslimeista ja kroaateista puhdistettuun Suur-Serbiaan (mukaan lukien Bosnia ja Hertsegovina) pyrkivä monarkistinen vastarintaliike četnikit hyödynsi taistelun muistoa propagandassaan. Josip Broz Titon kommunistisessa vastarintaliikkeessä ja sen luomassa valtiossa ei ollut enää juuri sijaa Kosovo Poljelle, mutta perintöä vaali yhä Serbian ortodoksikirkko. Kun kommunistinen Jugoslavia joutui kriisiin pian diktaattori Titon kuoleman jälkeen, vanha legenda nousi voimalla esiin Serbiassa. Toisin kuin Mustan käden patriotismin aikana ja samoin kuin toisen maailmansodan ajan četnikkien aikana uusi serbinationalismi perustui etnis-uskonnolliseen yhteisöön.

Kosovo Polje ja Eurooppa

Mutta nyt palaamme takaisin Runebergiin ja eurooppalaiseen romantiikkaan joka 1800-luvun alussa löysi serbit ja heidän Kosovo Poljen legendansa. Euroopan romanttinen sivistyneistö kääntyi pienten ja ”primitiivisten” kansojen puoleen ja etsi niiden traditioista ”aitoutta”, ”yhteisöllisyyttä” ja ”elinvoimaa”. Romantikoista Euroopan modernisointisuuntaukset olivat ikävystyttäviä ja vieraantuneita ilmiöitä.

Runeberg oli eurooppalainen kosmopoliitti ja eli ajan hengessä. Serviska visor-kokoelman esipuheessa runoilija kertoo teoksen ihastuttavan yleiseurooppalaisen kehityshistorian.

Runeberg kertoo että hän teki käännöksensä skasalaisesta käännöksestä, jonka herra tohtori Peter von Goetze oli julkaissut Pietarissa. Von Goetze oli puolestaan käyttänyt alkuperäisversiota, jonka herra tohtori Vuk Stefanović Karadžić oli julkaissut Wienissä ja Leipzigissä. Runeberg myös esittelee laajasti kansanrunouden kerääjänä ja tutkijana ansioituneen Karadžićin näkemyksiä. Runeberg ihastelee kadonneiden tai unohtuneiden kansojen lauluista kiinnostuneen mestari Herderin hengessä, miten jo historian näyttämöltä kadonnut Serbia oli jättänyt lauluaarteensa ihmiskunnan perinnöksi.

Runebergin tie suomalaiseen kansanrunouteen kävi serbialaisen kansanrunouden kautta kuten professori Kai Laitinen kirjoittaa esipuheesaan Tarmo Maneliusksen upeaan tarkoin kommentoituun Runebergin Runoja I-III teossarjan uuteen suomennokseen. Kai Laitisen mukaan kansallisrunoilijamme sai serbien runoudesta jopa runomittansa, joka sitten siirtyi suomenkieliseen runouteen ”runebergiläisenä poljentona”.

Mutta Runeberg oli paitsi romantiikan myös Ranskan vallankumouksen lapsi ja löysi poliittisen motiivinsa patriotismista. Hän edisti suomalaista kansakuntahanketta ja loi sitä varten sankarigallerian. Historioitsija Eirik Hornborg totesi jo 1920-luvulla, että monia runoilijan sankareita oli turha etsiä Suomen historiasta. Ne oli luonut luova mielikuvitus ja vaikutteet olivat Balkanilta. Niinpä runon Hauta Perhossa Tuomas Haanella ja Vänrikki Stoolin tarinoiden Pilvenveikolla oli esikuvana kansanrunon montenegrolainen Radul Petrovitsch runossa Blodhämnden (Verikosto) Serviska visor-kokoelmassa ja osin myös Kosovo Poljen sankarilliset Jugovitchin veljekset.

Legendako etnisten puhdistusten motiivi?

Historioitsija Thomas A. Emmert väittää on helpompi ymmärtää Balkanin nykyisiä tapahtumia, jos tunnetaan Kosovo Poljen legenda. Mutta onko todella niin?

Runebergin kääntämää Slaget på Fågelfältet-runoa voidaan lukea myös hyvin epänationalistisella tavalla. Runossa viitataan kansallisuuteen ja uskontoon, mutta ne eivät hallitse kuvaa. Runo on ensi sijassa ritariballadi. Se ylistää sotasankaruutta, uskollisuutta hallitsijalle, suvulle ja viime kädessä omalle miehen kunnialle. Osmannit todetaan vihollisiksi mutta ei heitä sen tähden demonisoida.

Runon yleisinhimillinen eetos puhutteli Runebergia. Romantikkojen runous taas oli kosmopoliittista, yksilöön ja hänen kohtaloonsa keskittyvää ja sellaiset ominaisuudet kuin rakkaus ja viha, kunnia ja petos, sankaruus ja heikkous olivat universaaleja hyveitä ja paheita ilman kollektiivisia kytkentöjä. Tämän voi havaita kun vertaa Vänrikkien venäläistä ukko Kunevia, rohkeaa soturia ja kelpo veikkoa petolliseen ja surkeaan Klingsporiin.

Runebergin eetoksesta oli pitkä matka AKS:n ahtaaseen nationalistiseen ja rasistiseen ”kuolema ryssille, kaikille ryssille”- uhoon.

Ainoa todellinen jatkumo Kosovo Poljen kentältä Balkanin 1990-luvun ”etnisiin puhdistuksiin” on väkivallan kultti sinänsä.

Jälkisanat

Tämä on uudelleenmuokattu Ny Tidissä vuoden 1993 lopulla julkaistusta tekstistä, jonka ensimmäinen suomenkielinen versio julkaistiin kirjassa Balkanin palapeli, toim. Peter Lodenius (1996). Tein 1993 myös radio-ohjelman Ylelle tästä teemasta: Pilvenveikon tie Balkanin vuorilta Suomen salomaille.