Improvisaatio haastaa persoonaa sielua myöten

On syytä nostaa improvisointi kunniaan – eikä vähiten siitä syystä – että se haastaa soittajan persoonana ja sieluna moninkertaisesti verrattuna valmiiksi sävellettyjen kappaleiden soittoon.

Säveltäjien ja sanoittajien tekijänoikeusjärjestö Teoston mukaan – tämä täysin alusta loppuun improvisoitu 15 minuutin pianoteos esitettynä livenä yleisölle – olisi tekijänoikeusjärjestön sääntöjen mukaan täysin improvisoituna 6 minuutin jälkeen arvoton tekijänoikeuskorvausten saamisen kannalta.

Itse tietysti jäävinä sanon että se on sekä kokonaisuutena erittäin onnistunut. Minusta se voisi olla jopa numerona konserttipianistien ohjelmistossa jos se olisi nuotinnettu.

Ja kun se on noin pitkänä improvisaationa noin onnistunut – niin sen arvo sekä kappaleena että tekotapana – välittömästi hetkessä sävellettynä – nostaa sen teoksena runsaasti arvoltaan ylöspäin. Mukaan lukien myös se osuus 9 minuuttia 6 minuutin jälkeen jota Teosto pitää arvottomana.

Suorituksena sen arvoa nostaa myös kysymys – kuinka moni edes konserttipianisti kykenee tuohon improvisaatiotasoon.

Josta nousee yleisempi kysymys – kun improvisointia ei pidetä arvossa – vaikka se on äärimmäisen vaikea ja mielenkiintoinen suorastaan koukuttava laji – niin kysymys kuuluu miten hyvin maailmaa kiertävät konserttipianistit ja pianistit yleensä osaavat improvisoida pianolla.

Enkä halua tässä itseäni nostaa muuten esiin pianisteihin nähden – haluan vaan olla se ohjus joka puhkaisee improvisoinnin arvottomaksi julistaneen virallisen klassisen musiikin kuplan.

Toki on kaikentasoisia improvisoijia – mutta ainakaan  minun tiedossa ei ole kuinka paljon on hyviä. Sen tiedän että esimerkiksi Beethoven improvisoi joskus oikeinpa kilpaa jonkun pianistin kanssa.

On syytä nostaa improvisointi kunniaan – eikä vähiten siitä syystä – että se haastaa soittajan persoonana ja sieluna moninkertaisesti verrattuna valmiiksi sävellettyjen kappaleiden soittoon.

eerojuhani vaarala

Tämän vuoksi ihmisten maailmankuva ei kehity - he ovat keskittyneitä vain itseensä. Pahasti, asenteellisesti ja ennakkoluuloisesti.

Minun maailmankuvani sen sijaan kehittyy - tämän vuoksi - haluan tietää ja ymmärtää - se laajentaa maailmankuvaani.

Tyypillisesti se näkyy keskustelutilanteissa näin - liki sataprosenttisesti aina.

Kun juttelen ihmisen kanssa vaikkapa hänen ammatistaan tai harrastuksistaan - niin kyselen kaikenlaista tietääkseni ja ymmärtääkseni sitä - koska minua kiinnostaa tietää - olen utelias minkälainen maailma on.

Tyypillisesti ihmiset ovat myös mielissään kun kyselen - joku on kiinnostunut ja ihminen pääsee taas keskittymään itseensä ja omaan maailmaansa.

Yhtä tyypillistä on että ihmisiä ei kiinnosta minun maailma lainkaan - tyypillisesti useimmat eivät edes kysy mitään tai vain tunnustelevan kysymyksen mitä olen tehnyt työkseni tai missä olen syntynyt. Mutta sen jälkeen ei mitään syventävää kiinnostusta.

Ja usein käy niin että kysyttyään esimerkiksi missä olen syntynyt - poiketen hetkeksi itseensäkeskittymisestä - niin he pian palaa itseensäkeskittymiseensä sanomalla esimerkiksi " kävin siellä 4 vuotta sitten ja näin siellä sen kuuluisan nähtävyyden".

Ja sitten jos alan itse kertomaan asioistani niin alkaa ilmetä torjuntaa ja tilanteesta vetäytymishalua - oletettavasti kahdesta syystä - ihmiset haluavat keskittyä vain itseensä - ja heillä ei ole uteliasta maailman ja elämän ymmärtämishalua eikä sen laajentamishalua.

Sitten tyypillistä on myös että aletaan käydä yhteisistä asioista keskustelua kuten urheilusta - mutta mitä elämän tai maailman tuntemisen halua se edistää paljonko urheilija x loikkasi pituutta MM-kisoissa. Ei mitään.

Olen siis kuvannut ohessa keskusteluja joita en edes pidä keskusteluina vuorovaikutusmielessä vaan ihmisten paistatteluna itsekiinnostuksessaan sosiaalisessa tilanteessa - jonkalainen keskustelu ei edistä ketään eikä mitään - paitsi minun ja vain minun kiinnostusta millainen maailma on - ja kerryttää vain kokemuksia siitä miten tympeän tylsiä ja itseensäkeskittymisen kautta kapeita ihmiset maailman ymmärtämisessä ovatkaan - jota itseensäkeskittymisen he vielä suojaavat usein asenteilla ja ennakkoluuloilla.

Kysymys kuuluu - ovatko sellaiset ihmiset kiinnostavia - vastaus kuuluu - ei vähääkään - sillä he ovat äärimmäisen epäkiinnostavia ihmisinä vaikka heiltä saakin kuulla mielenkiintoisia asioita - sillä heidän kanssa ei pääse minkäänlaiseen alkeelliseen alkuunkaan aidossa syventävässä vuorovaikutusmielessä mistään asiasta. Ei mistään asiasta.

Ja mikä kauheinta - minä en ole edes tavannut muunlaisia ihmisiä kun näitä itseensä keskittyneitä maailmankuvassaan pysähtyneitä tylsimyksiä.

Ja joka kerta tulee merkintä sarakkeeseen - asenteellinen ja ennakkoluuloinen maailmankuvassaan pysähtynyt ja jäykistynyt kehityskyvytön tylsimys.

Jolla ei ole kykyä mihinkään aitoon mitään kehittävään keskusteluun vaan vain alkeistason asenteiden ja ennakkoluulojen heittelyyn jotka eivät kestä mitään kritiikin raapaisuakaan. Ja tämä on fakta myös korkeakoulutetuissa.

Ihmisistä on tullut äärettömän tylsiä luutuneita kapeutumia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu