Mikä oli sinun lapsuutesi piilopaikkasi
Minulla oli vajaan sadan metrin päässä kotoa nurmikon takana oleva sananmukaisesti muutaman männyn pikkumettä. Jolla oli myös fantasiasisältöä.
Tässä Piilopaikka laulussa on kivat sanat.
https://www.smule.com/c/2389826488_4936668290
Minun lapsuuden piilopaikka oli taapertaa karkuun kaupunkiin 7 kilometrin päähän.
Petomaisella äidillä oli tapana raivostuessaan hakata pää paiseille, ja sitä pelkoa koko lapsuus.
Ilmoita asiaton viesti
No huh. En voi muuta kuin olla pahoillani. Oliko siellä joku paikka.
Ilmoita asiaton viesti
Kadut
Ilmoita asiaton viesti
No on ollut kova kohtalo. Eikö siellä ollut siihen aikaan mitään puuttumisjärjestelmiä ja turvaverkostoja. Kuulostaa paikalliselta yhteiskunnan epäonnistumiselta.
Ilmoita asiaton viesti
Yhteiskunnan ja kunnan toimettomana sivustakatsoma ihmisen ja etenkin lapsem pahoinpitely henkistä myöten on anteeksiantamatonta. Ja ansaitsee paikkakunnan julkisuuteen esiintuomisen – jos niin haluat. Vaikka asiat tapahtui kauan sitten.
Ilmoita asiaton viesti
Silloin yli 60 vuotta sitten ei ollut mitään muita turvaverkostoja kuin poliisi, ja sitäkin lapsena pelkäsi.
Ilmoita asiaton viesti
Yövyitkö siellä kaupungissa. Minkä ikäinen olit.
Ilmoita asiaton viesti
Kävelin 5-6 vuotiaana koko yön.
Seuraavana päivänä nukuin soramontussa lämpimään soraan hautautuneena
Ilmoita asiaton viesti
Kovat on olleet miehenalulla ajat. Ei kateeksi käy.
Eikö kunnassa muka kukaan tiennyt mitä tapahtui. Meinaan ettei se tehnyt mitöön. Mikä sen kunnan nimi on.
Ilmoita asiaton viesti
Varsin ikävää. Olet kertonut joskus aiemmin tuon ja jäi mieleeni.
Ilmoita asiaton viesti
Pankkitie 6, Ruokolahti. Kerrostalon kellari, ja siellä tyhjä, lukitsematon komero. Pimeää oli, mutta taskulampun valossa jännittävää ja salaperäistä. Kukaan tai mikään ei häirinnyt!
Ilmoita asiaton viesti
Aika hauska piilo.
Ilmoita asiaton viesti
Kesäisin lähistöllä oleva lehtimetsä jossa hienoja majapaikkoja vaikka miten paljon. Asuin pääkaupugin esikaupunkialueella.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, majojen rakentamisessa lapsilla lienee usein turvallisuusfunktio
Ilmoita asiaton viesti
Mietin oliko minulla mitään varsinaista piilopaikkaa – ei ainakaan pelkästään itselleni omittua sellaista.
Sen sijaan yhteistä Hannun kanssa minulla on siinä, että kadut muodostivat paikan, jonne sai kadota yksin. Omalla kohdallani kyse ei ollut vanhempien pelosta, vaan uteliaisuudesta. Kun muut ikäiseni lapset 5 – 10 -vuotiaat leikkivät takapihalla keskenään, minä halusin päästä näkemään jotain enemmän ja piilottelin taskussa Helsingin karttaa kävellen pitkin kantakaupungin katuja eri kaupunginosiin. Kun kartasta katsoi mielenkiintoiselta kuulostavan paikan, piti mennä katsomaan miltä siellä näyttää. Mielenkiintoisilta kuulostivat esim. ”Säästöpankinranta”, ”Kammionkatu” j.n.e.
Aloitin tuon harrastukseni jo vajaa kuusivuotiaana ja aluksi äitini oli huolissaan, kun olin hävinnyt Etu-Töölön asunnoltamme jonnekin kaupungin vilinään tuntikausiksi. Mutta kun koskaan ei mitään pahaa tapahtunut, sain jatkaa harrastustani. Opin tuntemaan stadin läpikotaisin kantakaupungin osalta jo ennen kuin täytin 10. Siitä muodostui syvä rakkaussuhde silloiseen kotikaupunkiini.
Ilmoita asiaton viesti
Hauska kuulla. Sitä on sittemmin kartan kanssa kauemmaskin vaellettu. Tuliko tapa ja kutsumus.
Ilmoita asiaton viesti
Voi olla, että tuo kauemmas kurkottaminen ja tietynlainen oman tiensä kulkeminen on ollut minulla geeneissä.
Ilmoita asiaton viesti
Kammionkatu
_____________________________________________________________
Oliko Kammion maineikas sairaala vielä tuolloin? Nykyään taitaa olla Sibeliuksen katu.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, kadun nimi on muuttunut niistä ajoista.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä ajatus kysyä lapsuuden piilopaikasta laulun sanojen perusteella – aukenikin monipuoliseksi asiaksi aina Hannun vaikeasta lapsuuskokemuksesta moniin muihinkin suuntiin.
Tämä avaa kyllä toisenlaista sosiaalista tietoisuutta ihmisistä ja itsestään. Ja näistäkin asioista voi ja pitää voida puhua. Kysehän on pitkälti lapsuuden haavoittuvuuden, avuttomuuden kuin pelkojenkin kohtaamisesta.
Ja tavallaan myös psykoanalyytikko Winnicottin kehittymästä siirtymäobjektikäsitteestä kuten lapsen unilelu – joka on samaan aikaan fantasia-, turvallisuus- kuin luovuudekin objekti – paikka jossa pelot laantuu ja uutta kehittyy. Eli siis niin innovatiivisuuden kuin taiteenkin peruskokemus.
Jonka suhteen siis laulussa kerrotaan kuinka laulaja vie rakkaansa sinne missä laulaja on niin turvassa kuin missä laulajan arkuuskin, sensitiivisyys kuin pelotkin on läsnä – piilopaikassa ratkaistuna.
Blogi on siis sangen syvyyspsykologinen.
Ilmoita asiaton viesti