Elämää Helsingin keskustassa

Tarina on seuraava. Kevään tullen teki lokki pesänsä korttelitalomme piipun juureen. Seurasin ikkunastani risujen vientiä pesän tekoon. Vihdoin istui lintu uuteen kotiinsa munimaan. Katselimme toisiamme joka ilta, minä vuoteestani ja lokki pesästään. Meistä tuli kavereita.

Olen niitä mummoja, jotka ruokkivat salaa lintuja puistoissa. Siispä en voinut vastustaa houkutusta, vaan naapureiden jo nukkuessa leivän murut lensivät salamana läheiselle tuuletusparvekkeelle, josta emoa vahtiva isukki ne nappasi. Seuraavana aamuna isukki vahti jo ikkunaani parvekkeen kaiteella istuen. En voinut muuta kuin täyttää hänen toiveensa. Leivänmurut päätyivät jälleen parvekkeelle. Näin jatkui päivästä toiseen. Vihoin en uskaltanut enää mennä ikkunaan, sillä kun verho liikahti, lähti lokki heti sitä kohti. Mitähän naapurit tästä menosta pitävät, mietin. Jatkoin silti salaista ruokkimista, vaikka omatunto alkoi jo kolkutella.

Eräänä päivänä tapahtui kamalia. Lokit huusivat pihalla. Heillä oli hätä. Juoksin ikkunaan ja näin miten naapuri hääräili rännin kohdalla emojen yrittäessä nokkia häntä minkä ehtivät. Pian älysin, että poikaset olivat kuoriutuneet ja pudonneet avoimeen ränniin, jonka verkosta naapuri yritti niitä pelastaa. Pian kolme veljestä näkyivät jo tepastelemassa asvaltilla.

Lintuseurantani jatkui ylimääräisellä muruannoksella, sillä kasvavat lapset tarvitsivat ruokaa. Tunsin tyytyväisyyttä, elimmehän me kivikaupungin asukkaat nyt symbioosissa luonnon kanssa. Valitettavasti yksi poikasista, se pienin, vaikutti heikolta eikä tullut enää emon ruokittavaksi. Sitten se katosi, mihin en tiedä. Mutta kaksi muuta lihoivat päivä päivältä alkaen lökötellä pihan tasolla sijaitsevalla ikkunalaudalla. Asunnon omistaja ei siitä hätkähtänyt, vaan luovutti kavereille tilan vetämällä sälekaihtimet alas. Pikkuhiljaa jokainen asukas antoi luonnolle periksi ja kaikenlainen liikkuminen pihalla katosi lähes täysin. Lapsetkin luovuttivat suosiolla pallopelit siirtyen kuka minnekin. Linnut olivat vallanneet pihan!

Vaikka alue on nyt täynnä ystäviemme ulosteita ja joudun itse varmasti pesemään tuuletusparvekkeen, haluan kertoa kuinka luontorakkaita me kaupunkilaiset olemme.  Tarpeen vaatiessa meiltä löytyy ymmärrystä ja kunnioitusta luontoa kohtaan, niin urbaaneja kuin olemmekin. Tosin lohdutuksena tiedämme, että pian poikaset ovat kasvattaneet siivet ja lentäneet muille maille vierahille ja piha, kesäinen henkireikämme, palautuu käyttöömme – kunnes koittaa seuraava kesä.