Aino Kallaksen runoja sotavuosilta 1942-45

Johdanto

Valitsin 10 Aino Kallaksen runoa niin, että otin siihen 7 runoteoksesta ”kauneimmat runot” vuodelta 1959. Sen ovat toimittaneet Eino Kauppinen ja Sirkka Rapola. Minulla oli luettavana myös alkuperäinen ”Kuun silta”-kokoelma vuoden 1943 painoksena. Otin siitä suoraan 3 sellaista runoa, jotka eivät ole luettavissa vuoden 1959 painoksessa. Ne ovat tämän kirjoituksen runot 4, 5 ja 6.

 

Kirjailijan ja muiden arvioita näitä kokoelmista

Lainaus kirjasta ”Maailman sydämessä” (2017) sivulta 239, jossa Aino Kallas selvitti sota-aikaisten runojensa syntytaustaa:

Senkin tiedän, että oikea alani on rytmillinen proosa, – puhtaan lyriikan alueelle olen lähtenyt vain silloin kun sisäinen tuska ja kipu on ollut liian raskas taakka kannettavaksi ja on hetkeksi helpoittunut saadessaan muodon.

Runokokoelman ”Kuoleman joutsen” kantava teema oli kuolema ja ydintunne syvä suru. Toisen kokoelman nimeksi piti tulla ”Kaikkien sielujen päivä”, mutta julkaisun nimeksi vaihtui lopulta ”Kuun silta”.

Aino Kallaksen kolmas 1940-luvun runokokoelma ”Polttoroviolla” julkaistiin vuonna 1945. Siinä missä kaksi aikaisempaa runoteosta sisälsivät jo 1930-luvulla syntyneitä runoja, Polttoroviolla oli puhtaammin sotavuosien ja kirjoittajansa pakolaisajan luomus. Hyvin monet Polttoroviolla-kokoelman runoista ovat nimenomaan pakolaisuuden lauluja. Usean runon esikuvana ovat Raamatun valituspsalmit.

 

Kuva 1. Aino Kallaksen kolme runokirjaa. Kuvan lähde on ainokallasseura.wordpress.com (valokuvaaja: Pirkko-Liisa Rauhala).

 

  1. Näky

(kokoelmasta: Kuoleman joutsen, 1942)

 

Eteenpäin, eteenpäin,

kohti kuolemaa!

 

On vanhusta, lasta,

on valtiasta,

on rikasta, köyhää,

joutojoukkoa löyhää,

on kruunupää-kuningasta.

 

Eteenpän, eteenpäin,

kohti kuolemaa!

 

Kas, sulhot seppelöidyt,

ja morsiot myrttipäät,

kuin saapuis häät

 

jo ikävöidyt.

 

Virta Kuoleman vie,

lyhyt tie – pitkä tie –

 

eteenpäin!

 

 

  1. Pastorale

(kokoelmasta: Kuoleman joutsen, 1942)

 

Vaikene, vaivattu sieluni,

ja valmistu vastaanottamaan Herraa, Vapahtajaasi,

ole kuuntelevainen ja kuulas ja hiljaa aivan!

Kun viheriä vilja vainiolla nukkuu,

Hän tulee unikukkaisten kupuja pitkin,

tähkät eivät taitu hänen askeltensa alla,

heinä ei huoku,

nuoku ei nukkuva valmu. x

 

Yli katajaisen kankaan hiipii yö.

Hän on vaivattujen Vapahtaja,

unettomille Hän tuo unen.

Maan uumenissa Hän aukaisee uudet vesisuonet,

Hän täyttää sielusi lähteen uhoavalla vedellä.

 

Kaste on langennut yli katajaisen laitumen,

sorsa on kaislikossa vaiti,

ja lampaatkin lepäävät.

 

Yli katajaisen kankaan hiipii yö. –

Luoja, anna luoduillesi

armo ja rauha!

——

Huom. x: valmu = (vanh.) unikko

 

 

  1. Säikkyneet linnut

(kokoelmasta: Kuun silta, 1943)

 

Ah, kerran raukesit syliin hellään,

ja ehtootähti ylläsi hohti,

niin kuumaa hurmaa ei ollut kellään,

nyt kumarrut köyrynä hautaa kohti,

ja niin kuin linnut säikkyneet,

pois laulut lentäneet.

 

Jäi henkesi hehkusta jäljelle tuhka,

ja tulestasi himmeät hiilet,

pään päälläsi ukkospilvien uhka,

ruokomaljasi raunioissa piilet,

kuin hukkuvan huutosi soi,

ei kirvoittaa sua voi.

 

Oi, linnut säikkyneet, laulusuut,

tää sydän turhaanko teitä,

silmä kihoten vuolaita kyyneleitä,

yhä vartoo, kun tuli takaisin muut?

Oi, kuulkaat, kutsuni soi, –

jo kuolen, – ei vartoa voi!

 

 

  1. Kaukainen kadotettu

(kokoelmasta: Kuun silta, 1943)

 

Tule, kaukaisten tähtien takaa,

kun kaipuuni kutsuu sun,

on ilta niin vaiti ja vakaa,

niin raskas murheeni mun.

Iät, armas, sun lähtöäs itkin,

tule purppurapilviä pitkin,

kun kaipuuni kutsun sun.

 

Sua vaikka en erottaiskaan,

niin tiedän, sä läsnä liet.

Sinuun vaikka en koskea saiskaan,

kivun povesta polttavan viet.

En lähtevän sun enää sallis …

mut kauas taas katoat, kallis,

ja kaukana tähtien tiet.

 

 

  1. Kurkien kiila

(kokoelmasta: Kuun silta, 1943)

 

Oi, kurkien kiitävä kiila,

minut kanssasi vie!

Sun siipesi pilviä piirtää,

kuin musta kulta ne hohtaa.

Oi, kurkien kiiltävä kiila,

mun kaipuuni vuoria siirtää,

minut siivilles ota,

on maan päällä vaino ja sota,

sinne vie, sinne vie,

missä maa ja taivas kohtaa,

vie Luojan jalkojen juureen,

ikirauhaan suureen.

 

 

  1. Eestille

(kokoelmasta: Kuun silta, 1943)

 

Sa kymmenesti köytetty,

ja lujaks´ sentään löydetty,

sa väkivalloin vallattu,

mut turhaan tomuun tallattu,

sun multaas samaan,

ah, multaan veren kostuttamaan

ma kerran murhein kannoin kalleimpani.

 

Sa tuomiolle haastettu,

sa raunioiksi raastettu,

kun kohoo kerran voiton pylväs,

suolilja ylväs,

sen siimeksessä juottaa juuriansa

verellä, jonka antoi kaikki kansa,

iäisen itsellensä patsaan pani.

 

  1. Rauniot

(kokoelmasta Polttoroviolla, 1945)

 

Raunioiksi, raunioiksi on romahtanut maailma,

ei verhoa niitä muurivehreän lempeys,

vaan uhrien hyytynyt veri.

 

Kaikki, mitä rakastin, jäi raunioitten alle,

koti ja kunnia, lasteni ruumiit ja sielun rauha.

 

Minä harhaan kuin kadotettu sielu,

niin kuin öinen huuhkaja minä huhuan,

mutta vain kaiku vastaani kiirii

kirojen autiomaasta.

 

 

  1. Laulun lohtu

(Aino Kallaksen kauneimmat runot, 1959)

 

Lohtua, lievitystä ei löydy

hälle, ken huokaa murheensa alla,

muuta kuin laulun.

 

Lauluun liukeaa kirpeys kivun,

muuttuu jumalten juomaksi kalkki

katketa murheen.

 

Kannel, kaikuos särkynein kielin,

kunnes sun liittää ehjäksi jälleen

Luojasi sormet!

 

 

  1. Maanpaossa

(kokoelmasta Polttoroviolla, 1945)

 

Katso, hopeaisiin halaviin ripustamme kanteleemme,

vierellä vieraan virran,

itkupajujen alla,

saineet silmävedet ovat suumme särvin,

ihomme verho vetten kaislain vehreät kuidut.

 

O, Herra, peitä meidän murheemme alastomuus,

kata katkeruutemme laupeuden sulkkuisella vaatteella,

kolkuta outojen sydänten suljetuille oville,

että ne aukeaisivat orvoille ja maattomille,

niin kuin erämaan ruusut,

sulaa lempeyttä täynnä.

 

Vie, o, vie, korpivaeltajasi kosteikon vesilähteelle,

että hän elävätä vettä ammentaisi

ja sammuttaisi palavan janonsa polton,

o, maanpakolaisten paimen!

 

 

  1. Katso, minun armaani ovat menneet

(kokoelmasta Polttoroviolla, 1945)

 

Katso, minun armaani ovat menneet ennen minua

yli tuntemattoman virran,

minä huudan, eivätkä he kuule,

minä huhuan, eivätkä he vastaa,

minä etsiskelen heitä, mutta he ovat kadonneet kuin aamun kaste,

mistä, o, mistä olen löytävä minun armaani jälleen?

 

Katso, minun armaani ovat menneet ennen minua,

ja sotaratsut ovat raiskanneet heidän hautansa rauhan,

rautaiset kaviot ovat ruhtoneet vähät kukkaset heidän kummuillansa,

joita minun kyyneleeni juottivat joka ehtoo,

eikä heidän leposijaansa enää yksikään tiedä,

mistä, o, mistä olen löytävä minun armaani jälleen?

 

LUKIJALLE

Jatkan Aino Kallaksen tuotannon esittelyä hän novelliensa ja romaaniensa osalta seuraavassa kirjoituksessani Vapaavuorossa.

 

Eino Tienari
Oulu

Työskentelin koko työurani Oulun yliopistossa. Olen kirjoittanut omaa blogia syyskuusta 2019 alkaen 3 eri alustalla. Olen kiinnostunut sotahistoriasta, yleisestä historiasta, musiikista, tietokirjoista, kirjallisuudesta ja puutarhanhoidosta. Lisäksi luen joskus runoja. Maaliskuusta 2024 alkaen kirjoitan vain Vapaavuoro-osastoon enkä enää Puheenvuoro-osastoon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu