P. Mustapään julkaisemia runoja

Olen poiminut viisi P. Mustapään runoa luettavaksi. Kirjailija Martti Haavion lyhyt elämänkerta ja julkaisuluettelo on Vapaavuorossa 4.4.2024.

 

Kuva. Martti Haavion toinen vaimo oli Aale Tynni. Tässä hänen miehestään kirjoittamansa kirjan kansikuva. Kuvan lähde on sininenlinna.blogspot.com.

 

Sammakon virsi sateen aikana

          kokoelmasta ”Jäähyväiset Arkadialle” (1945)

 

Hyppien, tanssien kuljen

polkua varjoisaa,

polkua metsän halki,

polkua metsän taa,

niitylle huikaisevalle

kurjenpolvien,

niitylle härjänsilmäin,

varsakellojen.

 

Autuas, autuas ilta,

autuas ilta nyt on.

Päivällä paahtava helle,

autere auringon

yllä janoisten kukkain,

harmajan-valkeain,

kalvaitten härjänsilmäin,

kellojen kumartavain —

 

vaan nyt pilvistä vesi

tihkuu ja salama lyö —

autuas, autuas ilta,

onnellisuuden yö.

Kosteus vyöttää niityn

mättäät raukeat,

lammikko alhossa kiiluu,

puroset porisevat.

 

Lammikko alhossa kiiluu:

kristallivettä on tää!

Täyttynyt toiveuni,

kelpaa hengittää!

Elämänlähteelle, veljet,

sirkka ja mettinen!

Vedelle simaiselle

viritän ylistyksen.

 

Rypien, ryypäten vettä

kasteenraikasta, näin

vedessä simaisessa

villisti temmeltäin

persoonallisen virren,

sammakon virren teen.

Veljet alusta jälleen,

veljet uudelleen!

 

Hyppien, tanssien kuljen etc.

 

 

Aamulypsyn aikaan

       kokoelmasta ”Koiruoho, ruusunkukka” (1947)

 

Ja Lindblad soitti. Pitkin yötä

se laulu liiteli tuulen myötä.

 

Ja mennessänsä nukkumaan

hänen impensä kuuli sen luhdissaan.

Hän huokasi hentoisin väristyksin

ja alkoi tajuta: Lindblad yksin

voi häntä hellimmin rakastaa.

Ja kun jo uinaili taivas, maa,

hän valvoi vielä. Ja aamu koitti,

ja usva häipyi ja valo voitti.

 

Niin nähtiin neidon kalpean

sinä aamuna lypsylle nousevan.

Oi aamua suloista, kesäkuista!

Miten soivat hopeahuilut puista,

miten perhosbaletti niitulla tanssi,

miten hohti heleä lemmikkikranssi!

Miten lehmien yninä onnellinen

soi takaa veräjänriukujen!

 

Ja kun hän lypsi lehmiään

soma ajatus täytti immen-pään.

Ja immenmielestä penseys suli

ja immensydämen täytti tuli,

ja kämmenin äkkiä-hehkuvin

hän tempasi kuohuvan ämpärin

ja kuljetti tonkalle. Vasikat

hänen kiirettänsä katselivat:

miten juoksujalassa aitalleen

hän palasi.

 

Kahteen kyyhkyseen

hän itsensä vertas ja Lindbladin —

sillä takana puimaliiterin

hän kuuli kyyhkysten kujertavan

yläoksilla kukkivan pihlajan — .

 

Ja luhdin nurkassa hämärän

kaks sanaa pientä kirjoitti hän,

ja salaa, kulkien varovasti

hän saapui Lindbladin pirtille asti,

ja oven raosta lippusen heittäin

hän pakeni, itsensä viisaasti peittäin.

 

Näin aikaan aamulypsyn saavat

siis lääkityksen Lindbladin haavat.

Hän surren valvoo. Ja enkeleitä

siis kuljeskelee pitkin teitä

ja katveesta paratiisiin tarhain

he saapuvat ihmisten ilmoille! — Varhain

hän sitten nousee. Ja annas olla

on ohjekortti permannolla.

 

Tämän proosallisesti sanoa voi,

mutta samalla Siionin musiikki soi

ja hietahöyryllä Kidronin ojan

voi nähdä laulavan keruubipojan,

ja yrttitarhassa Jerikon

punaruusu kukkaan puhjennut on.

 

— Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä

tuvan keskelle sängystä siirtymässä.

Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta

ja nauttii hurmasta autuaasta.

 

DOLCE FAR NIENTE

kokoelmasta ”Koiruoho, ruusunkukka” (1947)

 

Nyt läkkiseppä Lindblad

on pihassa pitkällään,

hän makaa, ruohomätäs

tuuhean alla pään,

ja vihreä on raiti –

hoi herhiläiset, vaiti!

Hän miettii yksinään.

 

Hän on filosofi, Lindblad,

joka tuntee elämän,

sen kaksi eri puolta,

kolkon ja lempeän,

hän tuntee surun harmaan

ja tuntee ilon armaan,

niin, nepä tuntee hän.

 

Vaan tänään, herra Lindblad,

hehkussa auringon

saat maata, tupakoida –

ja ilo luonas on.

Näät ylläs taivaan sinen,

ja olet onnellinen,

et yhtään onneton.

 

Ja savukkees kun sammuu,

sytytä uusi siis —

ja samoin viikon päästä

voit palata unelmiis.

Niin, viikon taksvärkkina

on sulla läkki, tina,

vaan niistä, Lindblad, viis.

 

Niin makaat, kisailua

perhosten seuraillen

ja hengittäen syvään

tuoksua kukkasten.

Elämän nurjaa puolta

et muistakaan nyt, huolta

maanantain, huomisen.

 

Ja sitten nukut, Lindblad.

Savukkees putoaa.

Ja sitten peityt, Lindblad,

noin, unen verhon taa.

Niin, Lindblad, onnekkaassa

viipyä unen maassa

vain filosofit saa.

 

 

Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään

kokoelmasta ”Tuuli Airistolla” (1969)

 

Siis lähde linnuntietä

jos joudat, kulkemaan,

ja juhlahetki vielä

kun saavut linnuntietä

metsään tuuheaan.

 

Juupelijuhla varmaan

metsän salissa on:

näet pilven takaa harmaan

pilkistelevän armaan

iloisen auringon

 

On koivun harsohameen

vyö vanhaa-hopeaa.

Näet liekehtivän lameen

sen rinnoilla. Ja kameen,

jota katsella kannattaa.

 

Parhaisiin pyntätyllä

karakakuusella

on, oireellista kyllä,

valkoinen frakki yllä

ja stormari korkea.

 

Pane pois tuo murheen takki:

se ei istu ollenkaan,

pue yllesi riemun frakki,

ota päähäsi onnenlakki

ja yhdy iloitsemaan.

 

 

Muistelma illasta Syvärin rannalla

kokoelmasta ”Tuuli Airistolla” (1969)

 

Tsasounan varjo punaista taivasta vasten,

punainen vesi tai veri tai punaviini,

ja virrassa lotja, vaan lotja on upoksissa.

Näin jatkoi eversti Saura – me kuuntelimme -:

”ja komentajan on tappanut harhaluoti

ja Podporozen luona on taisteluita.

Nyt tiedätte tämän. Mennään.”

Menimme siis.

 

Ja virrassa lotja, vaan lotja on upoksissa,

ja lotjassa viini, se sukellettiin

pullolta pullo,

pikari pikarilta,

kuin rubiinit pikarit.

Me joimme puoli pulloa, tuskin sitä

hänen muistolleen, jonka tappoi harhaluoti,

palautimme pikarit.

 

Tsasounan varjo punaista taivasta vasten,

punainen vesi tai veri tai punaviini.

Ja eversti Saura on kuollut, ja Paavolainen

ja Yrjö Jylhä ja Varjonen, ystäviäni,

ja Gunnar Johansson, minun komppaniastani,

hän joka kirjoitti:

”Vi ville inte dö.”