Runoilija Eeva Heilala

Eeva Heilala on Paavolassa vuonna 1934 syntynyt maatalon emäntä ja runoilija. Hän kuoli vuonna 2023. Hän kirjoitti yhden romaanin:

  • Kylvöaika, Tammi 1979.

Hänen julkaisemiaan runokokoelmiaan ovat:

  • Hyvä on maa, Tammi 1974
  • Tuhat koivua, Tammi 1978
  • Hellyys ei ole hukassa, Tammi 1987
  • Kirje maalta, Tammi 2000 (aikaisemmat runot ja joitakin uusia)
  • Punaposkipuolukoita, Tammi 2004 (valitut runot 1976-2003)
  • Omenat omasta puusta, Tammi 2006
  • Tässä iässä, Tammi 2009
  • Ikkunasta avautuu maailma, Tammi 2012
  • Elämän värit, Tammi 2016

 

Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ”Hyvä on maa” sai J.H. Erkon esikoispalkinnon. Myöhemmin hän sai lisäksi Oulun läänin taidepalkinnon.

Eeva Heilala asui loppuaikoina Ruukissa, joka on nykyään osa Paavolan kuntaa. Hänellä oli neljä lasta.

Hänen tuotantoaan on kuultu monissa tilaisuuksissa runonlausujien ansiosta. Ne tuovat näkyviin neljän lapsen äidin kauniin näkökulman maaseudulla. En löytänyt niistä yhtään lausuttua tai laulettua videota.

 

Kuva 1. Eeva Heilala: Hyvä on maa, 1974 (kansikuva)

 

PUNAPOSKIPUOLUKOITA -kokoelma

 

1.runo väliotsikon ”MIELI MATKUSTELEE MENNEISSÄ” jälkeen:

 

Kyllä minä muistan:

sehän oli kesäkuuta

maa kukki

olin kuusivuotias.

 

Isä talutti kirkonkylältä

huutokaupasta lehmän:

siinä on, opettele lypsämään.

Ja sain sangon

ja sain jakkaran

ja kohta putoili maito pehmeinä paloina

keltainen kesämaito

apiloista koottu.

 

Päivällä juoksin laitumelle

että mitenkä se minun Mansikkini?

Siellä se haukkasi heinää

sen korvat keikkuivat kärpäsille

ja hännällä se tuuletti kupeitaan.

 

– Minun kulta Mansikkini, minä sanoin

ja puristin sitä kaulasta.

– Minun kulta Mansikkini, minä sanoin

ja suutelin sitä.

Vielä veräjällä käännyin katsomaan:

suurelta lihavalta kukalta se näytti.

(1976)

 

2. runo väliotsikon ”EI UNEKSIMATTA JAKSA” jälkeen:

 

Onnelliset naiset

istuvat keinussa neuleet käsissään

kärsivällisesti

he poimivat pudottamansa puikon

kokoavat vierivän kerän

sen mikä maisemassa on kauneinta

he kätkevät raitoihin

 

Kevättuulessa

he keräävät naruilta

tuoksuvat lakanat

väsyneiden unia katsella

rakastuneiden rypistellä

(2001)

 

Runokokoelman nimi PUNAPOSKIPOUOLUKOITA tulee tästä 3. runosta:

 

Sano mitä haluat,

minäkin sanon:

tämä on ihana maa.

Kävin taas tänään

– vuosi on aikaa –

kevätmetsääni tervehtimässä,

 

ja tässä on sinulle tuomisina

metsälän mummon käpylankaa

monta pörröistä kerää

ja tässä on sinulle

kylmäsen koloissa viipyneitä

punaposkipuolukoita.

 

Sano mitä haluat,

minäkin sanon;

tämä on runon maa.

(1976)

 

4. runo väliotsikon ”HIILLOKSEN HEHKU” jälkeen:

 

En kyllä neulo töppösiä armeijalle

en pitsipeitteitä lastenlapsille

kun tulen vanhaksi.

Kirjoitan kaksikymmentäviisi laulua

surusta ja ilosta ja tuulesta ja kukista,

kaikesta täällä.

 

Katan pöytäni kauniimmin kuin koskaan:

maljakoissa mansikoita, jugurttia joka päivä.

Sisustan sänkykamarin

syysaamujen keltaisia kertomuksia

kesäiltojen vihreitä runoja.

 

Kävelemme kaduilla

katselemme kalevalat ja tervahanhet,

sanomme kaikki ne kauniit sanat jotka lahjaksi saimme

mutta sanomatta jäivät

kun oli työtä pellolla

ja pyykkiä pesutuvassa.

 

Ja kun ihmiset kyselevät: keitä te olette te kaksi,

vastaan vain että meidät vihittiin

kun oli juhannus ja lempeä kesä.

(1976)

 

5. runo väliotsikon ”NIMET KIVISSÄ” jälkeen:

 

Ei ole kumpua

joille metsä ei laulajaa lähetä

joille ei pilven poskelta

kyynel putoa

 

Ei ole hautaa

jolle ei kukka kohoa

talven puhdas

kesä kirkas

(2003)

 

6. runo on kokoelman viimeinen:

 

Minun ei tarvitse enää

ruokkia muita eläimiä

kuin taivaan lintuja ja kissaa

Ei tarvitse tarkistaa laitumen aitaa

veräjän saan jättää auki

 

Vasara ja hohtimet

on toki pidettävä tallessa

olenhan Josefin sukua

Sanomalehden voi lukea tarkkaan

jos sattuu silmälasit löytymään

 

Lapsenlapsi vain asuu liian kaukana

ja vanhetessaan totuus

turhaan kultaantuu

Mutta ei puhuta nyt kaipauksesta

on onnellisen runon vuoro

(2003)

———-

Runokokoelman alkusanoissa Kari Levola sanoo mm.:

” Eeva Heilalan runous toteuttaa hyvällä tavalla joskus lausuttua viisautta, että runoilija kirjoittaa samaa teosta läpi tuotantonsa. Runoilijan Valitut runot pitää sisällään 30 uutta runoa ja 60 vanhaa. Eeva Heilalan runoudessa lapsuuden muistot näyttäytyvät tämän päivän ja ajan valossa.

Miten onkaan muuttunut maaseudun elämä. Runoissa kiteytyvät naisen arki ja rakkauden ainainen kaipuu. Karun elämän rinnalla kulkevat haaveet, unelmien ja toden nähty voima. Uusissa runoissa maisema on sama, mutta muuttunut. ”

Kuva 2. Runoilija Eeva Heilala. Kuvan lähde on Raahen Seutu -lehti.

 

Eino Tienari
Oulu

Työskentelin koko työurani Oulun yliopistossa. Olen kirjoittanut omaa blogia syyskuusta 2019 alkaen 3 eri alustalla. Olen kiinnostunut sotahistoriasta, yleisestä historiasta, musiikista, tietokirjoista, kirjallisuudesta ja puutarhanhoidosta. Lisäksi luen joskus runoja. Maaliskuusta 2024 alkaen kirjoitan vain Vapaavuoro-osastoon enkä enää Puheenvuoro-osastoon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu