Runoilija Lauri Pohjanpää

Lauri Heikki Pohjanpää, vuoteen 1906 Nordqvist (1889-1962), oli suomalainen runoilija ja uskonnon lehtori. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1925. Hän tuli ylioppilaaksi 1908 Tampereen lyseosta. Hänen luokkatovereitaan ja ystäviään olivat Frans Emil Sillanpää ja Arvo Sotavalta. Hänen kouluvuosinaan perhe vietti usein kesiään Kangasalla. Hänen kirjallinen heräämisensä alkoi jo kouluaikana tutustumalla Eino Leinon lyriikkaan.

Hänen opiskeluaikojensa tovereita Helsingin yliopistossa olivat F.E. Sillanpää, Yrjö Siljo ja Kyösti Wilkuna. Vuodesta 1917 lähtien hän opetti Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa uskontoa, historiaa ja suomen kieltä.

Hänen äitinsä laulamien Siionin kanteleen virsien määrämittainen poljento ja tunnelmamaalaus jäivät Pohjanpään oman runoilmaisun perusmalliksi. Hän opiskeli nuorena maisterina Pariisissa kirjallisuutta ja tutustui modernismiin sen eri muodoissa. Eino Leinon runouden ihailu vahvisti kiinnittäytymistä laulullisen lyriikan perinteeseen.

Hän aloitti uransa toimittajana Tampereen Sanomien ja Aamulehden avustajana. Toimittajana hän jatkoi vielä Uuden Suomettaren toimituksessa 1913 ja 1915. Lauri Pohjanpää tunnetaan erityisesti eläinaiheisten runojen tekijänä. Runot ovat humoristisia ja ovat jääneet mieleen tarttuvan rytmin ja nasevan opetuksen takia.

Hänen laajaan runotuotantoonsa kuuluu lyyrisiä luonnontunnelmia, tiiviitä mieterunoja ja uskonnollisia runoja. Hänelle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto 1957. Hän omisti koko loppuelämänsä maallisen ja hengellisen työn viljelylle. Pohjanpään tuotannosta oli noin kolmasosa uskonnon alaan kuuluvia julkaisuja. Niihin kuului mm. virsien uudistamista, hartauskirjoja, oppikirjoja ja kirkkohistoriallisia tutkielmia.

Hänen runoteoksiaan on lueteltu seuraavassa: Mielialoja, 1910. Uusi kevät, 1917. Ristiritari 1920. Metsän satuja, 1924. Graalin malja, 1926. Oodi elämälle, 1928. Kiurun tupa, 1930. Kärsimys ja elämä, 1936. Mustarastas, 1942. Aamu ja ilta, 1949. Mestari, 1952. Meren kaupunki, 1954. Jänis ja kilpikonna, 1956.

Hänen kirjoittamiaan romaaneja ovat: Kesäyön laulu, 1937. Päivä menee pilveen, 1946. Päivä ja yö, 1957. Kaksi sukupolvea, 1960.

– – –

Lauri Pohjanpään tytär on kirjailija Helena Anhava.

Kuva 1. Lauri Pohjanpään Valitut runot -kirja avattuna. Kuvan lähde on huuto.net.

 

Tämä runoilija oli minulle tärkeä lapsuudessa ja kouluaikoina. Muistan hänen monet eläinrunonsa. Koulussa minulle annettiin kerran tehtäväksi valita seuraavaksi kerraksi runo, jonka lausuisin muille. Ajattelin, että se ei saa olla liian pitkä. Valitsin silloin seuraavan Lauri Pohjanpään herkän ja lyhyen runon, jonka muistan vielä yli 60 vuoden jälkeenkin:

           Pisaran laulu

Olin hetken. Pois olin tuokiossa.

Meren helmaan heityin mitattomaan.

Minä onnellinen, sain auringossa

ma hetken kuvastaa taivaan ja maan.

                 

Koska Lauri Pohjanpää on tunnettu eläinrunoistaan, lisään tähän erään mieleeni jääneen hänen runonsa:

 

     KURKI JA JOUTSEN

 

Kurki kulki arvokkaana suolla,

päällä harmaa, vanha lievetakki,

nukkavieru, vanhanmallinenkin.

 

Mutta mitäs takista! Se astui

– kurki näätsen – ylen juhlallisna,

kallellansa pää kuin esteetikon,

siristeli välillä silmiänsä

niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,

katsoi väliin ylös ympärilleen,

joskus taasen maahan mietteissänsä;

pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.

 

Joskushypähteli se poikki mättään

niinkuin vähän varkain arvoltansa,

palas sentään juhlatyyliin kohta

käynnissänsä vakaan verkkaisessa.

 

Peilautui niinkuin ohimennen

lähteen silmässä ja suoristihe.

Arvokkaamp’ ei toki totisesti

luokan eessä koulutarkastaja.

Mitäs kun on luonnon luomat lahjat!

Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

Totta puhuin oli arkitöissään

kurki kesken elämänsä proosaa:

etsimässä suosta sammakoita.

 

Annas olla joutsen silloin siihen

tulla lennähti kuin poutapilvi

olis lehahtanut taivahalta.

– Päivää, kuomakunta; kaunis ilma!

 

Vastaisko tuolle? Mietti kurki;

heitti olan takaa ylpeästi:

– Anna siinä kauniin ilman olla,

mitä siitä minulle sä haastat!

 

Ei mennyt joutsen hämillensä.

Laukais vastaan sanan voimallisen,

jotta melkein mykäks meni kurki:

– Terveisiä veli taivahasta!

 

– Taivahasta… tuota mitä se on?

kysymys se ihan huomaamatta

varastihe kurjen kielen alta.

 

Joutsen, itseksensä silmää iskein

alkoi mielevästi tarinoida:

– Että kysytkin? Se vast’ on jotain!

Se on paikka paljon kaunihimpi

kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.

 

Pilven päällä, päivän tuolla puolla,

yläpuolla vipajavain tähtein

iki-ihananinen maa on taivaan.

Kaik’ on siellä paljon parempata …

 

– Mutta onko siellä sammakoita?

Tarttui tosi-innostunut kurki.

– Mitä! Sammakoita? Eihän toki!

Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.

Sitä minäkin! Ei sammakoita!

Pidä sitten itse taivahasi!

 

Lauri Pohjanpään hengellisestä tuotannosta on tässä Päivämies-lehdestä löytämäni hänen kirjoittamansa

         

      VIRSI

 

Syttyä tähdet niille,

jotka yötä käy,

joille ei viitat tiellä

eikä määrät näy,

 

jotka kiviin lankee,

nousee uudestaan,

joita on monta, monta

yli laajan maan.

 

Sytytä kynttilät niille

yöhön välkkymään,

joiden taistelua

ei nää yksikään.

 

Mainittakoon, että nykyisessä virsikirjassa ei ole jäljellä enää nykyään yhtään Lauri Pohjaanpään virsistä. Aikaisemmin niitä oli kaksi.

Seuraavana on Lauri Pohjanpään vuonna 1930 kirjoittama runo kotiseudulle:

 

LAPSUUDENMAA

 

Ja se metsä oli maailman sinisin

ja vehrein sen nurmikkorinne.

Ja usein vielä unissani vaellan

ma kauas, kauas sinne.

 

Ja siellä oli maailman kauneimmat

sinipunakukkaiset pellot.

Ja niin heliästi ei helise kirkonkellot

kuin siellä ne sinikellot.

 

Ja muistan ne koivut ritvaiset

siellä viheriäisessä haassa.

Ei missään niin valkeita koivuja kasva

kuin kaukana lapsuuden maassa.

 

Ja koivujen läpi ei milloinkaan

niin taivas loistele seessä.

Sen alla unissani vaellan

ja on mulla silmät veessä.

 

Kuva 2. Lauri Pohjanpään runokirja ”Kiurun tupa”. Kuvan lähde on antikvaari.fi.

 

Löysin runokokoelman ”Kiurun tupa” (1958) kotoani. Poimin sieltä tämän runon osastosta Lauluja ja legendoja täydentämään edellä tässä olleita runoja:

 

 Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot

 

Käy kirkkomaata illoin vanhat mummmot

ja myssyin alta välkyy valkohapset –

He tulee toivottamaan hyvää yötä:

kas täällä nukkuu lapset, lastenlapset.

 

He kaikista on yksin eloon jääneet,

he itkeneet on paljon kyyneleitä.

Nyt surunsa jo ovat ammoin laanneet,

nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.

 

He tulee mustissansa joka ilta

ja vapisevin käsin portin avaa

ja käyvät hiljaksensa hautain keskeen

ja muistokirjoitukset lasten tavaa.

 

Ja uudestaan ja yhä uudestansa

he muistelevat läpi elämänsä.

He niitä, jotka nyt jo ovat täällä,

on kerran sylkytelleet sylissänsä.

 

on kaikki hyvin, hekin kohta lähtee . . .

Jo nukkuu lapset sekä lastenlapset.

Käy hiljaa päätä nyökkäin vanhat mummot

ja myssyn alta välkkyy valkohapset.