Runoja Yrjö Jylhän runokokoelmasta ”Kiirastuli”

Kuva 1. Runoilija ja upseeri Yrjö Jylhä. Kuvan lähde on Suomen armeija, Wikimedia Commons.

 

Johdanto

Suomessa vietetään Puolustusvoimain lippujuhlaa sunnuntaina 4. kesäkuuta 2023 Jyväskylässä. Ohjelmassa on paraatikatselmuksen ja ohimarssin lisäksi kalustonäyttely ja sotilassoittokuntien v. 2023 kesäkiertueen konsertti.

Haluan kunnioittaa sodissa taistelleita suomalaisia sotilaita Yrjö Jylhän runoilla runokokoelmasta ”Kiirastuli”, joka ilmestyi talvisodan jälkeen vuonna 1941.

Jylhä pääsi ylioppilaaksi 1922 Tampereen klassillisesta lyseosta, ja asevelvollisuutensa hän suoritti vapaaehtoisena Porin rykmentissä. Hän oli kovakuntoinen reservinupseeri. Porin rykmentin komentajana oli silloin Hugo Österman.

Jylhä oli kertausharjoituksissa Parolassa 1935. Siellä hänellä oli komennossaan 250 miestä Soinista. He olivat samoja miehiä, joiden komppanian päällikkönä hän toimi talvisodassa.

 

Yrjö Jylhän runoja kokoelmasta Kiirastuli                             

Seuraava runo on kirjoitettu kuukausi ennen talvisodan alkamista. Se kertoo sotilaiden tunnelmista tuntematonta odotettaessa:

1. Vuoksen vartio

Tänne me saavuimme rauhan työstä,

liesien loimusta, metsien yöstä,

täällä me seisomme, tänne me jäämme,

kunnes on murtunut taas idän paine

tai tulilaine

lyö yli päämme.

 

Kauan sun helmaas, mahtava Vuoksi,

heimomme kyynelet virtoina juoksi,

paljon sun uomaas verta jo vuoti,

täällä kun vartijas, peittämät hurmeen,

saatteli nurmeen

keihäs ja luoti.

 

Täällä on taisteltu puolesta maamme,

täällä me vieläkin taistella saamme;

tuima on tahtomme niin kuin rauta.

Vuokseen jos sorrumme kunnian teillä,

suuri on meillä

sankarihauta.

 

2. Pyhä yö

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies / oli siellä missä me muutkin,

jäi häneltä vaimo ja kotilies, / ja vieri viikot ja kuutkin.

Hän harvoin kirjoitti Marjalleen / ja harvoin kirjeitä saikin,

mut jouluaaton kun ehtooseen / tuli säästi joukkomme harvenneen,

niin kuulla saimme me kaikin:

 

On poika syntynyt Joosepille / ja Marjatalle, ja Marjatalle!

Se syntyi mustimman orren alle, / on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme / ja lapsen vierelle kumarruimme

ja siunauksen luimme.

 

Ja monta paimenta parrakasta / lumessa valvoi ja vartioi,

ja vartioi sitä pientä lasta / petojen saaliiksi joutumasta –

maa, taivas kiitosta soi

 

Ja Suomen korpien yllä hohti / nyt tähti suurempi muita,

ja me kaikki käännyimme sitä kohti, / ja meidät kaikki se kotiin johti,

se tähti suurempi muita.

     

3. Rynnäkön jälkeen  

He ryntäsivät äsken / kuin myrsky ukkonen.

Nyt turhaan kysyn, käsken, / niin turhaan, tiedän sen:

he kaatuneet on lakoon / ja jääneet syliin yön,

kuin suistuneet ois vakoon / he kesken peltotyön.

 

Viel´ äsken vieretyksin / päin syöstiin, tulta päin;

nyt yksin olen, yksin – / te menneet, minä jäin.

Nyt seison keskellänne / kuin toinen niittomies,

mun jäätävä on tänne – / vain huomiseen kenties.

 

Sain haavan – vähät tuosta, / jos haavaa muut´ ei ois:

se saakoon tyhjiin juosta, / jos vain se levon tois.

Mut teidät tuleen johdin, / tuleen ja kuolemaan –

sen vastatako tohdin, / sen anteeksiko saan?

 

Mut kuinka, mitä kuulin? / Kuin kuolleet äänen sais,

kuin huokuvaisin huulin / mua vainaat lohduttais:

”On hyvä meidän olla, / pois verikyyneleet,

me nukumme vainiolla, / jost´ emme luopuneet.

 

Et tehnyt, mitä tahdoit, / vaan minkä määräks sait,

niin vähän itse mahdoit, / sua johti julmat lait.

Mut korkeammat voimat / sun kanssa taistelee;

pois heitä tuntos soimat / ja työmme loppuun tee.”

 

Noin kaatuneet ne haastaa, / ja taas on hiljaisuus.

Mua vaikka tuska raastaa, / ei viha, katkeruus;

mut tahtoni on jäästä, / ja teille vannon sen:

en henkeäni säästä, / en vaaksaa väisty, en.

 

4. Laulu joesta

Taipaleen joki, Tuonelanjoki –

niin äiti lauloi ja lapset pirtissä hoki,

kun suvi saapui ja suvi hiipui,

mut´ isä vain yhä viipyi.

 

Sen kerran väyläkseen yön yhden mennen

Suvanto uursi, länteen juoksut ennen;

se purkaa Vuoksen vedet Laatokkaan,

sen lähteet sydämess´ on synnyinmaan,

sen rannat ahtaat on mutta laulurikkaat,

sen laulut muinaiset ja mainehikkaat.

Se tuntee kansan, tuntee surut sen

ja ilot laulannasta laineitten;

se vuoroin kirkas on ja vuoroin musta

noin vaihtui ihmiselon vaihtelusta,

ihastuin kukkaan, jonka laineet loi,

vihastuin pilveen, joka rakeet toi.

Niin hellästi se kevättouot kastaa,

mut uhmall´ uhkaan vieraitten se vastaa.

 

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki –

se kesti kanssamme, monet vaiheemme koki,

niin tyynnä vyöryi, mut kiihtyi kiehui,

kun viha rannoilla riehui.

 

Viel´ äsken rauhassa niin päilypinta,

nyt raivossaan täys vimmaa valtavinta

se pärski vaahtoa ja tulta sylki

kuin lohikäärme musta, suomukylki,

viholliselle paisui poikkitieksi,

löi laumat hyökkääjäin ja vettä pieksi.

 

Niin vastaan tulvien se tulvat esti,

taas väijymään jäi salamyhkäisesti:

sen laski laineilleen, ken tulla mieli,

mutta ratsut miehineen ja venheet nieli –

ei päässyt takaisin, ken yli souti.

Viel´ alkulähteiltään se avun nouti,

kun talven vangiksi jo itse häätyi,

sen suonet jähmettyi, sen rinta jäätyi.

Ja vartioilleen voimansa nyt antain

se seuras kamppailua vastarantain,

niin hirmuista, sit´ ettei ihmissuulla

voi kertoa, ei siedä korva kuulla.

Kevättä varroten se luotti heihin,

viel´ yltyäkseen pauhuun, syövereihin.

Ja miehet kestivät, se joihin luotti,

mut kevät tullessaan vain tuskan tuotti:

vain rannat raiskatut ja oudot sille

avartuneiks se näki ympärille.

Niin toisin kaikki, kuin se toivoi, tahtoi –

vain Vuoksi ruumiitaan sen syliin ahtoi;

vihollisvainaat Laatokkaan se pyyhki

ja poikiaan kun löysi, pitkään nyyhki

hivellen heidän hiuksiansa hiljaa,

kuin lasta tuudittain, kuin vesililjaa.

 

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki –

elämänvirraks se viel´ on muuttuva toki;

kun tuska tyyntyy ja kipu haihtuu,

sen suru voimaksi vaihtuu.

Unohtain paljon, paljon ymmärtäin

se kääntyy lähellein, käy kotiinpäin

ja nostaa vainajamme laineilleen

ne saattaa synnyinmaansa sydämeen,

ne siunaa sinne, kääntyy jälleen pois –

ah, ken sen kyyneleitä nähdä vois?

Niin surumielinen sen laulu on,

mut toivo, luottamus niin rajaton.

 

Ääneen lausuttuja runoja kokoelmasta Kiirastuli:

Äänivideolla n:o 1 on kuultavana Yrjö Jylhän runo ”Kaivo”, jonka lukija on Yrjö Jyrinkoski. Tämän äänitteen videolla näkyvät runon sanat näyttöruudulla. Sen kesto on 2.41 minuuttia.

Äänivideolla n:o 2Veikko Sinisalo lausuu Yrjö Jylhän runon ”Kohtaus metsässä”. Sen kesto on 1.21 minuuttia.

Äänivideolla n:o 3 Matti Lehtinen lausuu Yrjö Jylhän runon ”Pyhä yö”. Sen kesto on 2.19 minuuttia.

Äänivideolla n:o 4 kuullaan Veikko Sinisalon lausumana runo ”Hyvästi Kirvesmäki”. Sen kesto on 2.20 minuuttia.

 

Video 1. Yrjö Jylhä: Kaivo.

 

Video 2. Yrjö Jylhä: Kohtaus metsässä.

 

Video 3. Yrjö Jylhä: Pyhä Yö.

 

Video 4. Yrjö Jylhä: Hyvästi Kirvesmäki.