Viljo Kajavan kirjoittamia runoja

Viljo Kajavan runoja 1930- ja 1940-luvuilta

 

 1. Runo (kokoelmassa Murrosvuodet, 1937):

 

Tehtaan ruskea, makea sauhu kulki pihamaan yli,

koneitten tasainen metalliloksotus

tervehtii meitä aamuviileällä pihamaalla,

mutta niityllä tehtaan takana

kasvoi leskenlehtiä ja koinruohoa

ja sirpaleissaan pölysi vanha tiili,

vanha kaupunki,

kätemme, kasvomme värittäen.

Ja me kasvoimme kiinni kaikkeen siihen,

me, lapset, sotavuosien sielunhaavat peittäen

leikkiin ja lauluun,

pienin eläimenkasvoin niin uteliaina

tulevaisuutta vainuten –

 

 2. Runo (kokoelmassa Hyvästi muuttolinnut, 1938):

 

Äkkiä katkee lasten leikki, nauru kuolee:

suoniset kädet puristavat liian lujasti paareja,

vanhat miehet astuvat ylen raskaasti,

harmaat silmät väistävät katseita.

 

Ja lapset – miten kalpeina he avaavatkaan portin,

molemmat puoliskot . . . leveälle,

miten nöyrästi he nyt antavatkaan tietä

painuen sanattomina seinää vasten.

 

Hiljaa keinuvat paarit pihaan:

sininen puseronhiha näkyy harmaan suojapeitteen alta,

portaat alkavat valittaa työsaappaisen painosta . . .

Lasten silmät huutavat heidän jälkeensä

äänettömän, pelokkaan kysymyksen:

hihnako tappoi?

– – –

Musta työlakki kädessä

astuvat miehet alas portaita

ja palaavat sanattomina työhönsä

koneitten ääreen, sihisevien hihnojen keskelle . . .

 

Kuva 1. Runokokoelma ”Murrosvuodet, 1937” kansikuva. Kuvan lähde on verkkoviestin.fi.

 

Viljo Kajavan runoja 1950- ja 1960-luvuilta

 

 3. Runo (kokoelmassa Hyvä on meri, 1950):

 

Mikä ikävä olikaan rannalla,

kun punaiset vesilinnun jalat sen iäksi jättivät,

mikä ikävä olikaan rantaan loiskahtaneella kesäyöllä,

kun ruskea siipihöyhen viimeisen kerran

värähti sen tuulessa.

 

Kaipauksen jättää lintu,

jonka jalan ponnahduksessa

on hyvästijätön värinä,

jonka siivennousussa kuolemaa tervehtivä kädenliike.

Niin hengittää lintu hetkisen

rannan ja yön tuoksua ja kutsuvaa tuulta

eikä koskaan palaa.

 

 4. Runo (kokoelmassa Hyvä on meri, 1950):

 

Me emme tiedä mistä linnunsydän tuntee,

kun siipi ei enää kanna

ja alla on meren hauta

 

Yhtä vähän me tiedämme

pienestä suloisesta sisarestamme,

yhtä vähän kultasydämisestä veljestämme,

kun he putoavat.

 

Ihmiselämä ja linnun lento

ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia

ja muistomerkin arvoisia.

 

 5. Runo (kokoelmassa Taivaan sineen, 1959):

 

Ja siitä alkakoon päivä,

kun niitty levittää vihreän esiliinansa,

siitä alkakoon päivä,

kun kivikkoinen joki yskii vanhanmiehen yskäänsä,

siitä alkakoon päivä,

kun nuori nainen katselee

ovatko sukan saumat suorassa,

siitä alkakoon päivä,

kun vanha nainen vetää vanhat sukat jalkaansa.

 

 6. Runo (kokoelmassa Ei kukaan ole voittaja, 1962):

 

Vaikka käsi pyyhkii ikkunaa

klasi ei tule yhtä kirkkaaksi kuin ennen,

vaikka käsi selailee tutun albumin lehtiä

ei löydy kuvaa, jota käsi etsii,

ja vaikka lapsi tulee kysymään

mitenkä mummo voi,

niin mummo vain hymyilee;

vastauksen hän löytää vasta sitten

kun lapsi on jo kaukana.

 

 7. Runo (kokoelmassa Tampereen runot, 1966):

 

KEVÄT 1918

 

Helmikuun hämärässä kello viisi

äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.

Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.

Suudelma äidille

me kaksi hetken isän sylissä,

hänen ruskeitten silmiensä katse

meidän kaikkien yli,

kiväärintukin kolahdus puuportailla.

Näin hän lähti.

 

Äidin laihat nyrkit takoivat

keittiön sulkeutunutta lautaovea.

 

Kuva 2.  Runokokoelman ”Viljo Kajavan kauneimmat runot, 2009” kansikuva. Kuvan lähde on antikvariaatti.fi.

 

Viljo Kajavan runoja myöhäisvuosilta 1970 – 1996

 

 8. Runo (kokoelmassa Valveilla kuin unessa, 1980):

 

KALASTAJAVAIMO

 

Hänen nystyräiset kätensä

lepäävät karhealla liinalla,

pellavakankaalla

jonka hän kerran koristi

sinisin kuvioin.

 

Pääskyset visertävät hänelle

ja hänen katseessaan tuikkii

meren kirpeä valo

kun sierettyneet kädet

liikahtelevat liinalla.

 

Hänen poikansa ovat lähteneet

kauan sitten mantereelle

mutta veneen hankaitten ääni

on jäänyt hänen korviinsa,

ja hiljainen tupa muistelee.

 

 9. Runo (kokoelmassa Jäähyväiset eiliselle, 1982):

 

PALUU, osa 1

 

En kuullut, en nähnyt,

tajusin, aavistin,

kun olemukseni rajat

hajosivat etäisyyden

painuvaan tyhjyyteen.

 

Purjeen valkea liekki

oli sammunut silmään,

ja ilma ja veden ääni

aaltoili himmentyneenä.

 

Merilaineitten

ihoa leikkaavat säteet

lävistivät minut:

olentoni hajotettiin

meren uneen,

levien keinuvaan maailmaan.

 

 10. Runo (kokoelmassa Jäähyväiset eiliselle, 1982):

 

PALUU, osa 4

 

Takkatuli

ei suruja tunne

se nauraa saapujalle

mäntypuussa pärskien,

 

jos lentää kipinä

kotoiselle matolle,

saapuja talla sen

kuin menneen elämän luvun pisteen.

 

ja seinäpapereista

katsovat kukat.