Kun Paavo M. Petäjä kalpeni

Kun ihminen on jossain kovin kiihtyneessä tilassa, hänen naamansa voi tunnetusti punehtua. Ihminen voi myös kalveta tai ainakin olla kalpea. Me tulkitsemme hyvin voimakkaasti ihmisen naaman väriä ja liioittelemme sitä vertauksin. Lakananvalkea naama, muka. Joku on punainen kuin pioni. Hah! Alkusointu on kyllä paikallaan tässä liioittelevan runollisessa vertauksessa.

Entä voiko ihmisen naaman väri jossain tilassa muuttua punaisesta valkoiseksi (oik. punertavasta kalpeaksi) ja takaisin useitakin kertoja? Sukukansojemme kirjallisuus ainakin näin väittää. Törmään tähän tavan takaa lukiessani paljon marilaista ja udmurttilaista kirjallisuutta. Naaman värin vaihtuminen punaisesta valkoiseksi ja takaisin on niin yleistä sikäläisessä kirjallisuudessa, että näitä kohtia on osunut jo suomeksi julkaistuihinkin teoksiin, kuten Murskautuneet tähdet ja Valkoinen aurinko:

”Škurkin muuttui välillä valkoiseksi kuin lakana, sitten taas punaiseksi kuin ranskalainen kangas. Pulherijalle hän ei uskaltanut sanoa mitään, Volkomorovia kohti hän ei rohjennut katsoakaan.”

”Miša katsoi Oksinjan vuoroin kalpenevaa ja vuoroin punastuvaa naamaa…”