Maailman parhaan kuvanveistäjän luo

Susanna Niinivaaran teos Sankarimatkailijan Penza & Mordva vuodelta 2013 jatkaa ansiokkaasti Sankarimatkailijan sarjaa Venäjän SUOMALAIS-UGRILAISTEN alueiden osalta. Tätä ennen sarjassa oli ilmestynyt jo Jussi Konttisen opas Sankarimatkailijan Komi.

Mordvalaisista eli ersistä tai mokshista ei tietääkseni olekaan kirjoitettu suomeksi muita todella suurelle yleisölle tarkoitettuja populaarisia yleisteoksia kuin tämä Sankarimatkailijan Penza & Mordva (2013) ja Miina Viitasen Matkalippu Mordvaan (2007). Miina Viitasen teos on luterilaisen kirkon työntekijän näkökulmasta ja omakohtainen kertomus, mutta samalla todella seikkaperäinen teos monista mordvalaisten kansojen tavoista ja sikäläisestä elosta ylipäänsä.

Kovin usein ihmiset kaipaavat tällaisia kättä pitempiä ojennuksia sukukansa-asioihin johdatukseksi niistä jostakin kulmasta kiinnostuneille, mutta kun tällaisia ilmestyy, niin varsin vähälle huomiolle ne tuppaavat jostain syystä jäämään. Näistä em. teoksistakaan ei minun tietääkseni ole ilmestynyt muita arvosteluja kuin Sanna Heinosen artikkeli ensin mainitusta Alkukodissa nro 13. Sanna Heinonen oli useita vuosia Saranskissa kieliassistenttina opettamassa suomea. Hän on antanut artikkelissaan useita lisävihjeitä, miten tutustua ersien ja mokshien kulttuuriin.

Sankarimatkailijan Penza & Mordva ei olekaan tarkoitettu tyhjentäväksi tietokirjaksi tai täydelliseksi oppaaksi kaikkiin mordvalaisia kansojen koskeviin asioihin, vaan se on kätevä johdatus ja helppolukuinen mielenkiinnon herättäjä aiheeseen. Onhan lähtökohtaisesti jo niin, että Mordvan tasavallan eteläpuolinen Penza ei ole varsinainen suomalais-ugrilainen aluemuodostelma, vaikka sielläkin mordvia asuu, mutta hyvin mielenkiintoinen kyllä muuten. Penza vie 201-sivuisesta kirjasta ylipäänsä enemmän tilaa. Penza vie 71 sivua ja Mordva 63 sivua ja piintynyt fennougristi on hieman kiihtynyt, kun perille Saranskiin saavutaan vasta sivulla 159. Toki alun yhteinen jakso sisältää jo paljon sukukansa-asiaa.

Niinivaaran omat lähtökohdat tuovat teokseen tyylikkään persoonallisen tunnun. Samalla lukija tulee johdatetuksi itse aiheeseen ja kiinnostus herää salaa. Niinivaara ei ole aikaisemmin tykännyt yhtään provinssista eikä sukukansoista, ainakaan kansanpuvuista. Hän tunnustautuu rehellisesti Moskovan intohimoiseksi rakastajattareksi, mutta Penza muutti hänen käsitystään Venäjän provinssista. Provinssissa on aikaa ja ystävällisyyttä. Sen lisäksi sieltäkin löytyy huippukiinnostavaa kulttuuria. Eikä joka paikassa ole niin synkkää ja nuhjuista kuin voisi kuvitella. Kun Moskovassa on valtavat opposition mielenosoitukset 12.6.2012 Venäjän kansallispäivänä, Saranskissa on leppoisa kansanjuhla, jossa poliisienkin tehtävänä on vain syödä jäätelöä. Missään ei näy pidätysautoja eikä kukaan valita mitään edes suomalaiselle toimittajalle.

Niinivaara kertoo avoimesti usean sivun verran siitä, miten hän vain jostain kumman syystä ei ottanut aikaa tutustua suomensukuisiin kansoihin, vaikka toimi pitkään Helsingin Sanomien Moskovan kirjeenvaihtajana, jonka alaan myös sukukansojen tulisi kuulua. Hän kehuu asiaan laajasti perehtyneitä kollegojaan eli Kirsikka Moringia ja Mika Parkkosta ja puolusteli omaa perehtymättömyyttäänkin aikanaan sillä, että kirjoittakoot asiasta enemmän tietävät. Lopulta Niinivaaran käsitykset muuttuivat, mutta ei hän oikein itsekään osaa lopulta määritellä miksi ja miten. Hienoa itsetutkiskelun yritystä kuitenkin, minulle täysin vierasta, kun minua asiat ovat aina kiinnostaneet enkä osaa mitenkään perustella kiinnostustani, saati koe sellaista kaivelua mielekkääksi.

Tosin suurin ansio Niinivaaran kääntymyksestä kuulunee Sankarimatkailijan ideoijalle Ilkka Taipaleelle. Hän taivutteli kahdesti Niinivaaraa kirjoittamaan kyseisen teoksen. Vasta toinen kerta tuotti tuloksen. Samaa paljastaa toinen tunnettu toimittaja, Sankarimatkailijan Komin kirjoittaja Jussi Konttinen, jonka mukaan taivutteluun liittyi olut. Yhtä kaikki Taipaleen konsepti laittaa maan tärkeimmän päivälehden toimittajat kirjoittamaan kunnon teos jostain sukukansa-alueesta on verrattoman ovela, nerokas ja tehokas: toimittaja kirjoittaa toki jo matkan aikana raportteja sanomalehtiin ja teoksen jälkeenkin hän mitä todennäköisimmin palaa töissään samoihin aiheisiin.

Niinivaaran lempiaihe on nautiskeleva guljailu eli päämäärätön tai heikosti päämäärätietoinen käveleskely kaupunkien puistoissa ja kaduilla, välillä pysähtyen kahviloihin ihmisiä tarkkailemaan. Kun Konttinen kieppui Komin koskissa ja rämpi Ural-vuorilla, Niinivaara guljaili ja ajeli taksilla kyliin ja ainoa vaaranpoikanen oli mahdollisesti hurjasteluun taipuva kuski. Tämä ero ei suinkaan johdu tekijöistä vaan siitä, että Mordvassa nyt ei kerta kaikkiaan ole erityisen tunnettuja luontokohteita, ei ainakaan Uralia. Mordva on tasaista mustanmullan maata, mutta itseäni olisi kovasti kiinnostanut tietää tarkemmin, mitä marjoja ja sieniä Saranskin mummot kävivät ämpäreineen keräämässä maaseudulta.

Kirjaan on poimittu ja selvästi valikoitu vain olennaisin ja olennaisimmastakin vain osa. Minusta on hyvä, että ei ole yritetty esimerkiksi tyhjentävästi luetteloida kaupungin kahviloita, nähtävyyksiä tai palveluja. Mitä ihmettä lukija sellaisilla listoilla tekisikään? On hyvän johdantokirjan ansiota, jos lukijassa herää halu lukea vielä useita kirjoja lisää aiheesta ersät ja mokshat. Äärimmäisen vähälle jäävät tässä Niinivaaran johdatuksessa esimerkiksi mordvalaisten kirjallisuus ja musiikki. Eikä Tooramaa edes mainita!

Kirjoittaja johdattaa hienosti paikkojen henkeen kuuluisuuksien kautta. Kirja sisältää sivuilla 180-187 tietääkseni ainoan kunnollisen suomenkielisen johdatuksen siihen, kuka oli Stepan Erzja, yksi maailman kuuluisimmista kuvanveistäjistä, mielestäni maailman paras alallaan. Tässä asiassa olen Niinivaaran ja monien muiden kanssa täysin samaa mieltä. Stepan Erzja oleskeli monissa maissa, muun muassa Italiassa, jossa häntä kutsuttiin Volgan rantojen Michelangeloksi. Peräti 25 vuotta hän joutui oleskelemaan Argentiinassa, koska ei sieltä päässyt toisen maailmansodan ja diktatuurin olosuhteissa noin vain palaamaan Neuvostoliittoon, mikä onnistui kuitenkin vuonna 1950. Näyttely Moskovassa vuonna 1954 oli suosittu: sinne jonotettiin uudestaan ja uudestaan. Museon vieraskirjaan on kirjoitettu: ”Erzjan jälkeen täällä ei ole enää mitään katsottavaa.” Tähän lauseeseen ole mitään lisättävää.

Stepan Erzjan tuntemus Suomessa näyttää käsittämättömän huonolta. Tästä juohtuu väkisinkin mieleen eräitä muita Venäjän kuuluisuuksia, joita Suomi ei tunnusta. Yksi on Venäjällä aikoinaan erittäin suosittu udmurttilainen kirjailija Gennadi Krasilnikov, jonka teoksia painettiin venäjäksi hurjia määriä. Tästä huolimatta hän ei vahingossakaan päätynyt kirjallisuutta venäjästä suomentavien työpöydälle. Niinivaaran kirja kertoo Penzan alueen Aleksandr Kuprinista, jolta on suomennettu Junkkerit ja Kuoppa. Miksi kukaan ei voinut Suomessa suomentaa edes venäjästä suomalais-ugrilaista kirjallisuutta? Kyllä se olisi onnistunut vallan mainiosti, jos se olisi ollut sallittua. Vielä hiljattain Mihail Petrovin Vanha Multankin kääntyi unkariksi venäjän kielen kautta. Samaa henkeä tuntuu ilmentävän se seikka, että 70-luvulla maantiedon oppikirjoista Suomessa sensuroitiin sukukansat: sukukansat sai mainita vain äidinkielen oppikirjoissa ja sielläkin mahdollisimman tylsästi.

Suomessa aktiivinen sensurointi ylsi jopa historiallisiin tapahtumiin. Neuvostoliiton syntyvaiheissa ja poliittisissa kuohunnoissa oli luonnollisesti monenlaisia visioita tulevaisuudesta. Yksi tällainen oli hanke itsenäisestä Idel-Uralin tasavallasta, Volgan alueen pienten kansojen valtiosta, johon olisi kuulunut alueen turkkilaisten kansojen ohella myös mordvalaisten, marien ja udmurttien alueita. Tämä tataarien ja bashkiirien vetämä hanke tyssäsi alkuunsa, koska sekä bolshevikit että valkoiset osoittautuivat olevan vastaan. Sen sijaan suomalais-ugrilaiset kansat alkoivat kannattaa omia autonomisia alueita Neuvosto-Venäjän yhteydessä. Tästäkin Idel-Uralin asiasta Niinivaara kirjoittaa pari sivua sen yhden ainoan kunnollisen suomenkielisen lähteen avulla, joka on vuodelta 1933, Suomen tataarin tekemä. Ja Suomessa sai (ja ehkä saa edelleen?) kertoa sukukansoista kouluopetuksessa vain muutamia yhteisiä suomalais-ugrilaisia sanoja ja esittää heidät kansanpukuisina museoesineinä, joilla ei ole aluetta, kirjallisuutta eikä kulttuuria, poliittisesta ulottuvuudesta puhumattakaan. Sillä lailla! Suomettuneisuus myös sukukansojen osalta pitäisi pöyhiä oikein kunnolla analyyttisesti. Ehkä Neuvostoliiton nähneiden ja sen pilaamien sukupolvien pitää poistua ennen kuin tämä on mahdollista.

Kuten sarjan Komi-kirja tekee myös Penza & Mordva teräviä huomioita kielitilanteesta. ”Kouluissa päättyi opetus ersän ja mokshan kielellä. Aikalaisten mukaan siitä ei niin sanotusti tehty suurta numeroa, mutta yhtenä vuonna opetus vain oli venäjäksi.” Myöhemmin Penzan mokshalaisessa kylässä loppui yhtä vaivihkaa mokshan opetus oppiaineena vuonna 1965. Sille ei annettu myöskään mitään selitystä eikä siitä tietenkään olisi mitään keskustelua suvaittukaan. Yksinkertaisesti ”opetussuunnitelmaa muutettiin”. Tästä huolimatta ihmiset puhuvat vieläkin kyseisessä kylässä mokshaa, mutta lukevat toki mieluummin venäjäksi.

Kielellisenä sivuhuomautuksena: Niinivaara käyttää teoksessaan kiehtovasti historiallista preesensiä ilmeisesti venäjänkielisen lähdekirjallisuuden tyylin mukaisesti: ”17-vuotiaana Kuprin pääsi Aleksanterin sotakouluun upseerikoulutukseen, missä hän valmistuu aliluutnantiksi.” Lopun venäjä-suomi-sanaston (sellaisen pläjäyttämistä jokikisen Venäjää koskevan kirjan yhteyteen en koe kovin järkeväksi ylipäätään) transkriptio on annettu hyvin hauskalla tavalla niin että on yritetty vääntää rautalangasta ts. suomen fonetiikan kautta miten venäjästä mitään tietämätön voisi päästä lähimmäs ymmärrettävää äännöstä. Ei ole välttämättä huono idea kirjoittaa painollisen tavun vokaalit pitkiksi, koska sellaisiltahan ne suomalaisen korvissa sinänsä usein kuulostavat. Tosin tehtävä on toivoton. Mistä venäjää osaamaton tietää esim. sen, että z tarkoittaa soinnillista ässää eikä affrikaattaa ts kuten vaikkapa saksan oikeinkirjoituksessa?

Esa-Jussi Salminen

Kirjoitan matkaopasta ja tietokirjaa Sankareitten Marinmaa ja Udmurtia. Tänä vuonna ilmestyi teos Murskautuneet tähdet, jossa 400 sivua suomentamiani udmurttilaisia novelleja. FM suomalais-ugrilaisesta kielentutkimuksesta. Olen työskennellyt opetustehtävissä Joshkar-Olassa, Kolozsvárissa ja Izhevskissä. Popularisoin sukukansoja yleistajuisilla kirjoituksilla. Vuodesta 2009 alkaen on ilmestynyt useita suomentamiani udmurttilaisen ja marilaisen kirjallisuuden teoksia, esim. Dorvyzhy, käännökset Volga-antologiassa ja Bjarmia-antologiassa. Suunnitelmissa mm. komilaisen, marilaisen ja ersäläisen kirjallisuuden novellikokoelmat sekä udmurttilaisia dekkareita.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu