Blücher, osa II

Alf R. Jacobsen on tunnettu monista Norjan sotavuosia käsittelevistä teoksistaan, joista elokuvaksi (2016) taipunut Kuninkaan päätös (King’s Choice, alkuperäisteos Kongens nei: 10. april 1940) on ollut pidetty ympäri maailmaa. Jacobsenin romaanien dramatisointi elokuvaksi ei ole vaikeata, sillä hän on kokenut toimittaja, joka osaa kirjoittaa vetävää tekstiä jossa faktat ovat kohdallaan.

Norjan vasemmistolle kaikki heistä oikealle jäävä on äärioikeiston tonttia. Ehkä se johtuu siitä, että he katsovat maailmaa omasta mielestään sen keskipisteestä. Ajatus ei ole minun, vaan Øyvind Thuestadin. Niinpä kaikki, joilla joskus uransa aikana on ollut jotakin kritisoitavaa Norjan varsin löysää maahanmuuttopolitiikkaa vastaan, ovat saaneet tuta sen nahoissaan. Jacobsen myös, vaikka faktat ovatkin olleet kohdallaan.

Jacobsen kertoo uskovansa siihen, että vaihtoehtoisille tulkinnoille on aina yhteiskunnassa tilaa. Hänen historiallisissa romaaneissakin on painotuksia, joista historioitsijat eivät ehkä ole olleet aina yhtä mieltä. Jacobsenin mustamaalaus kuitenkin alkoi vasta sen jälkeen, kun hän paljasti Norjan työväenpuolueen (AP) ja Stalinin yhteiset vehkeilyt teoksessaan (2022) I Stalins skygge 1946-1949. Historien om det moderne Norge 1945-2000.

Toisinaan Jacobsen iskee sanan säilällä oman maan hallitustakin vastaan. Tyypillisimmin silloin, kun hän haluaa puolustaa Pohjois-Norjaa ja sen asukkaiden oikeuksia omaan maakuntaansa ja elämäänsä. Oslosta katsottuna kaikki näyttää niin erilaiselta. Jacobsen on mies pohjoisesta, vaikka asuukin tätä nykyä Espanjan aurinkorannalla.

Raskas risteilija Blücher (Schweres Kreuzer Blücher) purjehti aamuyön sumussa kohti Osloa. Sen pysäytti eversti Eriksenin komennossa ollut Oscarsborgin linnoitus tykkeineen ja torpedoineen. Alus sai pahoja osumia, kallistui ja upposi nopeasti. Mutta Blücherin tarina (2010, Krysseren Blücher – 9. April 1940) ei ole Jacobsenin mielestä vain kertomus sotalaivan kohtalosta. Yhteenvedossaan Jacobsen jakaa sympatiaa Norjan sankarille eversti Eriksenille, joka käski avata tulen ja upotti aluksen Drøbakin salmeen. Sympatiaa siksi, että sodan jälkeen perustettu tutkintalautakunta kohteli Erikseniä kovalla kädellä. Hän luovutti linnoituksen viholliselle liian helposti. Jacobsenin mukaan lautakunta koostui niistä sotaherroista, jotka saksalaisten tunkeutuessa maahan eivät itse olleet nostaneet sormeakaan vastustaakseen miehitystä. Miehityksen jälkeen heillä riitti kyllä viisautta ja he jakoivat sitä mielellään. Heillä riitti myös katkeruutta niitä kohtaan, jotka olivat toimineet oikein ja henkensä kaupalla. Ja ennen kaikkea heidän lausunnoistaan paistoi kauas katkeruus siitä, miten Eriksenin suora toiminta oli piikki Norjan työväenpuolueen (AP)  lihassa. Maan puolustuksen laiminlyönneistä ja sokeasta uskosta pysyä iäti puolueettomana ja taistella pelkin sanoin, piti sodan jälkeen pitkiksi ajoiksi vaieta.

Joka tapauksessa asia on niin kuin se on. Tänään Blücherin hylky on rauhoitettu. Sille sukelletaan aika ajoin vain tarkistamaan, ettei hylky vuoda öljyä. Myös hylyssä olevia esineitä pyritään suojelemaan. Niille on kuulemma kysyntää pimeillä keräilymarkkinoilla. Blücher on myös hauta niille sadoille (tarkkaa lukua ei tiedetä) merimiehille ja sotilaille, jotka hukkuivat sen mukana. Eversti Eriksenille on pystytetty kaksikin muistomerkkiä, mikä ei tunnu sekään liioitellulta. Risteilijä Blücherin tapaus on kuitenkin todiste Norjan tahdosta ja kyvystä taistella vapautensa puolesta muutenkin kuin vain sanoin, minkä norjalaiset kyllä osaavat. Blücherin upotus joka tapauksessa hidasti miehitysjoukkojen saapumista Osloon juuri sen verran, että kuningas ja maan hallitus ehtivät paeta ja Norjan pankin kultavarannot onnistuttiin evakuoimaan. Siinä mielessä tarinalla oli uhreista huolimatta kait onnellinen loppu.