Pelkuruus ja anteeksianto

 

Aamu tv:ssä oli jälkiviisaiden keskustelu loppusuorilla, kun siinä pohdittiin, ilmeisesti kansanedustaja tai europarlamentaarikkoehdokkaiden menneisyydessä tapahtuneiden nuoruushairahduksien tai vastaavien (joista, jopa saatu tuomioita) ilmoittamatta jättämistä. Matti Apunen moneen kertaan sanoi, että kyseessä on pelkuruudesta. Ja, että jos asiat tuodaan esille pelkäämättä, kyllä suomalaiset antavat anteeksi.

 

Jälkikäteenhän näitä media sitten on kaivellut ja kysellyt, ovatko ehdokkaat etukäteen antaneet tietoa tekemisistään tahoille, jossa ovat ehdokkaana, myös niistä ikävämmistä. Ei taida olla kenenkään CV:ssä niitä tietoja, niin paitsi ehkä silloin, kun tiedetään, että se onkin meriitti.

 

Miksi sitten ei ole kerrottu? Onko se todellakin pelkuruutta, vai mahdollisuuksiensa suojelua. Ei tänä päivänä kenellekään pitäisi olla epäselvää, että kirjoihin ja kansioihin viedyt asiat voidaan jälkikäteen selvittää, ja jossain vaiheessa ne kirkuvat lööppi otsikoina. Toisille se tosin voi olla jopa tarkoituksellista, saahan sitä ilmaista näkyvyyttä, ja ei väliä, millä tavalla sitä näkyvyyttä saadaan.

 

Entä, jos siinä pelkuruudessa on kysymyksessä hyväksyttävyyden menetys. Useimmat meistä haluavat olla hyväksyttyjä, ympäristössä ja ihmisten parissa, joiden kanssa olemme tekemisissä. Jos, emme ole hyväksyttyjä, syrjäydymme, ehkä jopa erakoidumme. Hyväksyttävyys menettää merkityksensä. Sillä ei ole enää käyttöarvoa. Ihmisten parissa oleville ekstroverteille se olisi varmaan kauhistus.

 

Se, että suomalaiset antaisivat anteeksi toisten tekemiset, jos niistä avoimesti kerrotaan, kuten Apunen ilmaisi, ei kyllä ole aivan noin yksiselitteistä, kuin hän antoi ymmärtää.

 

Hiljainen enemmistö voi antaakin anteeksi, mutta entä ne vähemmän hiljaiset, jopa ilkeät ihmiset, jotka tuovat asian joka kerta esille, kun asianomainen on jossakin muussa yhteydessä esillä. Jottei varmasti unohdeta, siinä ei ole anteeksiantamisen meininkiä alkuunkaan. Täytyykö sitten kaikki antaa anteeksi? Helpointa se on varmaan, silloin kun se ei kosketa itseä millä tavoin, kun taas mikä koskettaa henkilökohtaisesti ja katkeroittaa, voi olla vaikeampaa.

 

Eniten ihminen antaa anteeksi pelkuruuttaan.

 

Tuo aforismi kuvaa paljon ihmisen luonnetta, rohkeutta tarttua asioihin, uskoa itseensä. Koska pelkäämme ja on helppo antaa anteeksi itselle. Ehkä meitä pitäisi enemmän kannustaa, niin meistä tulisi niitä tarvittavia, osaavia ihmisiä, siellä missä heistä on puutetta.

FreeThinking

Asioita, aiheita tarkkaileva ja niiden ongelmallisuutta pähkäilevä, sanoisinpa jopa enemmän introvertti kuin ekstrovertti henkilö.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu