180. Uskonnosta vuorisaarnaan – hurskastelusta työn todellisuuteen

Tiivistämällä ajan, keskimääräisen ihmisiän tai jopa vuosimiljoonat kuukausiksi tai vuosiksi, saatamme nykytutkijoiden tavoin droni-tekniikalla havaita ylhäältä käsin maastoon hautautuneiden, entisiä kaupunkejakin suurempien kokonaisuuksien ääriviivat. Arkeologit saattavat näin laajentaa kaivauksiaan, paljastaa löydöillään kokonaisia kulttuureja ja havainnollistaa ihmiskunnan evoluutiota.

Tapa tarkastella maailmaa aikaa tiivistämällä on puollettavissa etsittäessä ratkaisuja lyhyemmän aikajänteen kuten työn, työttömyyden, työn puutteesta johtuvan tarpeettomuuden tunteen synnyttämiin sekä niistä johtuviin sosiaalisiin ongelmiin. Tiedämme 1800-luvulle asti liki kolmen neljäsosan maailman väestöstä olleen orjia tai maaorjia ja eläneen valtaosaltaan äärimmäisessä köyhyydessä. Pakkotyö oli yleistä kautta maailman pitkälti 1800-luvulle asti. Jopa oma torppari- ja huutolaisinstituuttimme elää joittenkin vielä elossa olevien vanhimpien kansalaisten muistoissa.

Työn merkitys, joka on tai ainakin tulisi olla keskiössä hallituksen käymässä budjettiriihessäkin, ilmeni jo Adam Smithin sanoista vuodelta 1776, joiden mukaan kaikki ”mikä on ostettu rahalla tai tavaroilla, se on hankittu työllä, yhtä hyvin kuin sekin, minkä me hankimme oman otsamme hiellä… Niihin sisältyy … yhtä suuren työmäärän arvo”. Arviolla on sitäkin suurempi merkitys, koska Ranskan vallankumous vasta vuonna 1789 muodosti käännekohdan maaorjuuden orastavalle lopulle.

Työn ja siihen liittyvien arvojen korostamisessa muistettakoon vain marxilaisuutta kaikkine kurjuuksineen. Kurjaakin työtä, itsensä uhraamista, pidettiin tulevaisuuden, lasten ja lastenlasten onnen perustana. Juuri siksi, arjen kurjuudesta huolimatta, moni näki siinä olevan idealismin, kutsumustietoisen elämän pelkästään jalona. Se auttaa ymmärtämään silloisen järjestelmän uhreja, kansalaisia. Tuon jalouden parhaana tulkkina toimivat Maurice Maeterlinckin sanat: Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoaminen”. Sen mukaan itsensä alentaminen vaatii aina ”ponnistusta”, kuten jonkin peittämistä, totuudesta vaikenemista, valehtelemista, pakenemista ja ehkäpä kiivastuksessa joltakin hengen riistämistä. Ylevöityminen ja itsensä nostaminen sen sijaan tapahtuu ihastumisessa, uhrautumisessa tai rakastumisessa vaatimatta pienintäkään ponnistusta.

Millä arvioimme ja mittaamme omaa aikamme? Milläpä muulla kuin työllä; kokonaistyövoimalla (n. 3,4 milj.), yhtäältä työllisten (n. 2.5 milj.) sekä toisaalta työvoiman ulkopuolelle jäävien (n. 1,0 milj.) että näennäis-työllistettyjen määrällä sekä edelleen näiden välisellä alati heikkenevällä huoltosuhteella, työttömyyskorvauksilla jne.

Entä lopullinen toivomme, jonka moni liittää tuonpuoleisuuteen vastakohtana elämän tarkoitukselle? Kuoltuani alkaa varsinainen elämä, sanotaan, ”sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut”, että uskomalla oikein perin iankaikkisen elämän, mitä se sitten tarkoittaakin. Näin ajattelevalta jää huomaamatta, ettei hän olekaan Jumalan ensisijaisen rakkauden kohde, vaan maailma. Jumalan maailmaan kohdistama rakkaus on yksilölle vain kuin muusa, innoittaja runoilijalle. Vuorisaarnan Isä-meidän eli valtakunnan rukouksen sanoin anomme ”tulkoon sinun valtakuntasi”. Jopa elämiseen tarvittavan ravinnon eli jokapäiväisen leivän pyydämme antamaan meille eikä vain minulle. Entä työ? Sen ja siihen liittyvän palkkauksen merkitystä hahmotetaan samassa valtakunnassa, jossa isäntä (yhteisöllisen ei yksilöllisen yhteisön edustajana) palkkaa työntekijöitä viinitarhaansa denarin päiväpalkalla. Vielä iltapäivällä kohtaamansa miehet, joiden ainoa synti oli ”kun ei kukaan ole meitä palkannut” hän lähetti viinitarhaansa. Palkanmaksun yhteydessä aamu- ja iltapäivällä aloittaneet saivat sovitun denarin. Jo aamulla työnsä aloittaneet protestoivat, sillä eihän työtön vaikkakin samoine tarpeineen ole heidän arvoisensa.

Vuorisaarna kuvaa aitoa tosin ajan saatossa vääristynyttä yhteisöllistä, ei yksilökeskeistä maailmaa. Kysymmekin, eikö siinä Jumala ja jokainen yksilö Hänen kuvanaan ole melkein sama. Toki tiedämme, etten itse ole eikä minusta tule Kristusta, mutta haluaisin kuitenkin tulla kristuksenkaltaiseksi. Eikö sekin ole melkein sama? Eikö osallistuminen tämän Jumalan luoman ja rakastaman maailman jatkuvaan kehittämiseen Hänen työtoverinaan tee meistä ihan saman, ainakin melkein?

Arvioitaessa vuorisaarnaa käytännön ongelmien ratkaisijana – tässä tapauksessa työn ja ainoastaan työn kannalta – huomataan yksinomaan henkilökohtaista uskoa korostavan luopuneen työtoveruuden edellyttämästä vastuullisuudesta. Siinä ”usko ilman tekoja” rinnastuu samaan merkityksettömyyteen kuin tekoja vaille jääneet ajatuksetkin. Voisiko ajatella ajan tiivistämistä tavalla, jossa 2000-vuotinen suhtautuminen ainakin työhön rakentuisi työtä ja sen arvoja nykyistä kunnioittavammalle perustalle.

+1
HannuAhti
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista.
Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu