Iida Rauma: Hävitys – koulutraumoja Turku-kulisseissa

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa oli Turku edustettuna moniulotteisesti, useassa teoksessa: tieto-Finlandia -ehdokkaana oli Hannu Salmen ”Tunteiden palo”, joka kertoo mielenkiintoisesti vajaat 200 vuotta sitten tapahtuneesta Turun kaupungin täystuhosta.

Saman kaupungin kasvatin Iida Rauman kirjan ”Hävitys” kansi myös liekehtii. Proosa-Finlandia tämän vuoden voittajan kirjaa – kirjailijan kolmas – on julkisuudessa markkinoitu (eikä vähiten kirjailija itse) muodikkaalla koulukiusaaminen-teemalla. Iida Rauman kiitospuhe palkinnon myöntämistilaisuudessa keskittyi hänen kokemaansa lasten huonoon asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa, sekä koulutuksen että muun kasvatuksen ja yleisen kohtelun osalta.

Kuitenkin minulle jäi kirjan luettuani kuva, että vaikka kirjailija julkisuudessa on perustellut (itselleen ennen kaikkea?) teeman valintaa (koulukiusaaminen) ongelman universaalisuudella, kyseessä on nimenomaan Iida Rauman oma tapauskertomus (kuten kirjan alaotsikkokin kertoo).

Kirjasta olisi parhaimmillaan voinut kehittyä 2000-luvun alun Turku-teos – vähän samaan tapaan kuin mitä Mika Waltarin 90 vuotta aikaisemmin ilmestynyttä kirjaa Appelsiininsiemen on pidetty 1930-luvun alun Helsinki-kronikkana.

Turku ja sen lähikunnat (esim. Kaarina) ja alueet (kuten Littoinen tai Raunistula) ovat kirjan kulisseja.  Turun asemakaavan ja ylenmääräisen Turku-tietouden esiintuominen tuntuu oppikirjamaiselta ja päällelätkäistyltä kirjan pääosan täyttävään henkilökohtaiseen traumakertomukseen.

Toisaalta Turussa lukion käyneenä (Turun Suomalainen Yhteiskoulu) ja sen saaristossa lapsuuden kesät viettäneenä,  Hävitys antaa mielenkiintoisen kurkistuksen minua nuoremman naisen (paljon uudenmpaan) Turku-kokemukseen.  Oma 1970-luvun lopun Turkuni on paljossa hyvin erilainen kuin Iida Rauman Turku – tietysti kokija vaikuttaa asiaan, mutta hyvin paljon Turku on sekä rakennusten, uusien kaupunginosien, liikekeskusten ja myös kulttuuri- ja liike-elämän ”hengen” puolesta muuttunut sitten omien ensi käden kokemusteni.

Toki olen käynyt Turussa vuosittain kymmenien vuosien ajan, joten jotain myös uudemmasta Turusta tiedän.

Kirjan nimi Hävitys pyrkii viittamaan tuhoon usealla tasolla: jos puhutaan Turun kaupungista, Iida Rauma ei ole ensimmäinen joka parjaa vanhan rakennuskannan tuhoamista, erityiseti 1950-70 luvuilla.  Hävityksellä kirjailija viittaa myös lasten kasvatuksessa Rauman mielestä toimeenpantavaan hävitykseen.  Ennen kaikkea kyse on – kuten sanottu – tapauskertomuksesta yhden henkilön omien koulutraumojen ja sosiaalisen ympäristön kuvauksesta, tai terapeuttisesta tilityksestä.

Jos kaupunki-kokemuksen voi helposti jakaa, lukijan – ainakin minun – on vaikea samastua suureen osaan kirjan tematiikkaa. Voi jopa kysyä, onko kirjailijalla  oikeuttaa oksentaa omia kouluaikaisia traumojaan tähän tapaan, uuvuttavasti jankkaamalla, lukijan päälle.

Kaunokirjallisena teoksena Hävitys on mielestäni keskeneräinen. Epiteetti ”tapaustutkimus” kirjan nimessä ei vähennä lukijan oikeutettua vaatimusta lähestyä kirjaa proosateoksena, ja arvostella sitä kaunokirjallisin kriteerein.
Suurimmat kirjan ongelmat ovat rakenteellisia: henkilökohtaisesta on kirjassa muodostunut rasite, voimavaran sijaan.

Turun alueella kasvaneena, koulut käyneenä ja Turun yliopistossa opiskelleena (poliittista historiaa, valtio-oppia, sukupuolentutkimusta ja luovaa kirjoittamista) Iida Rauma tietysti hallitsee Turun murteen.  Kuitenkaan dialogin kirjoittaminen ei ole mielestäni hänen vahvin puolensa.  Murteen sinnikäs  käyttäminen tuntuu jossain määrin ärsyttävältäkin, pakko myöntää. Mutta ehkä tämä on lukijan ongelma, ei kirjan tai kirjailijan.

Iida Rauma on opiskellut myös Turun taideakatemiassa elokuvaamista, mikä mielestäni heijastuu romaanin elävässä visuaalisessa kerronnassa.  Parasta antia ovat mielestäni kertovat, tilanteita ja tapahtumia kuvailevat jaksot.  Myös henkilöiden (mutta vain naispuolisten) ulkoisten olemusten kuvaukset – ei vähiten kirjailijan omakuvan – ovat herkullisia. Kun on nähnyt kirjailijan elävänä, hänen vilpittömän totisen, eteerisen ”Mia Farrow” -hahmon (kuten kirjailija itse kuvaa alter egoaan), ymmärtää mitä tarkoitan.

Kirjaa on suuressa määrin naiskirja – tai pitäisikö sanoa työttökirja, koska Rauman kuvauksen keskiössä on tyttöjoukko, jonka suhteiden kehittymisestä kouluvuosista aikuisuuteen kuljetetaaan yhtenä pääteemana.

Miehet loistavat poissaolollaan. Heitä saatetaan mainita sivulauseessa, esim. ”J-alkuisina” koulutovereina, kiusaajina, tai esiintyvät Nordin-hahmon tapaan siluettihahmona.

1990-lopun-2000-luvun alun luvun nuorten naisäänien  joukossa Iida Rauman näkökulmasta itselleni nousee mieleen  polulaarikulttuurin alueelta mm. kolmen naisen tuotanto: Anni Sinnemäki (esim. ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä”),  Maija Vilkkumaa (levyt ”Meikit, ketjut ja vyöt” ja ”Ei” ) ja Chisu (esim. kappaleet ”Mun koti ei oo täällä”, ”Miehistä viis”, ”Kerrasta poikki”).  Näiden artistien käyttövoimana  on ollut paitsi työttöenergia, myös vahva emansipatorinen ja ”voimaannuttamisen” tendenssi.  Myös markkinointikohderyhmiä on joko tietoisesti tai vaistonvaraisesti haettu nuorista naisista – ja ehkä modernimmin myös ns. woke-kohderyhmistä.

Kirjan päähenkilö A. ja hänen tyttöystävänsä Ira (kirjailijan kaksi alter egoa) selvittelevät välejään ja suhdetta nuoruuteensa ja aikuisuuden haasteisiin.   A. käyttää ensin kauan aikaa ja monta sivua jäljittääkseen vanhan ystävänsä Iran, mutta kun pari viimein kohtaa, A. haluaakin heti pois, mutta ei ”muka” pääse Iran fyysisestä otteesta irti – Ira laukoo totuuksia elämästä pitäen A:ta väkisin aloillaan, välillä hoilaten 80-luvun tyttöyhtye the Banglesin romanttista voimalaulua ”Eternal Flame”.

Pitkä jakso on terapiaistunto tai  freudilaisen yliminän ja ”sen” välistä vuoropuhelua.  Kirjan pääosa, Turku-lavastus sivuosassa, muistuttaakin paljossa terapiapäiväkirjaa.  Kirjailija ei tätä piilottele (vai oliko tämä kustannustoimittajan ehdotus?) , koska on romaanille epätyypilliseen tapaan liittänyt kirjaan, paitsi ”tieteellisen” lähdeteosluettelon, myös valokuvia ja kuvia päiväkirjan sivuista ja postikorteista jotka muistuttavat 60-luvun yhdysvaltalaista psykologian oppikirjaliitettä.