Henkitiedettä, "henkäysten taidetta"

Törmäsin outoon sivustoon: http://www.spacetimemind.com/. — Ehkä tällainen "elitistinen viihde" on avain tieteellisen pönöttämisen ohittamiseen, pääsemiseksi suoraan oivallusten tasolle? Jo tuo sivuston aihepiiri — avaruus, aika, mieli — herättää halun pohdintaan. Kun kaiken ymmärryksen kompressoi, voi olla että tiedemiehet eivät koskaan edes ymmärrä mikä heihin iski kun "maailmanhenki"  meni heistä oikealta ohi

Mitä ensinnäkin on aika? — "Todellisuudessa" on vain ikuinen nyt. Mutta mieli on evoluutiossa kehittynyt ennakoimaan ja muuttamaan tulevaisuutta koetun menneisyyden perusteella. Ja kun järki tarvitaan hallitsemaan "näytteitä", rakentamaan malleja aistein havaittavalle avaruudelle, hahmottamaan rajoitteita, duaalinen mieli tarvitaan hallitsemaan aikaa ja vapauksia

Miksi tässä on dualismi? — Ei mieli ole kiinnostunut sinänsä ajasta vaan aika-akselilla toteutuvasta muutosten spektristä, kuinka maailma voi muuttua ja erityisesti kuinka sitä voi muuttaa. Niin, ja  nämä muuttumiset ovat luonteeltaan sitä edellä käsitellyn energian toimintaa "vitalisoituneena": kuinka energia voi "toteuttaa itseänsä", kuinka energia subjektiivisessa maailmassa rakenteistuu

Millainen on sitten ajan rakenne? — Aika konkretisoituu mielessä tarinoina tai meemeinä, jonkinlaisina "esimerkkeinä elämästä" ja selviytymisestä maailmassa. Tällaisen malliin kumuloituneen enformaation neokyberneettisillä algoritmeilla toteutettu rakenteistuminen ja kompressoituminen näyttäytyy aika-akselin suuntaisina vapausasteina, lineaarisina summautuvina koordinaattiakseleina. 

Mitä tällä on meille merkitystä? — Voidaan väittää, että ajallinen koordinaatti on ihmiselle tärkeämpi kuin avaruuskoordinaatit konsanaan. Ne tarinat joita antaa itsensä itselleen kertoa nimittäin muodostavat ihmisen identiteetin — ja yhteiset tarinat muodostavat kulttuurisen identiteetin. Ilman eheää aikatason mallia ajaudumme eksistentiaaliseen angstiin, kaaoksen pyörteeseen, menetämme pohjan jolta ponnistaa.

On kuin juuri tässä hetkessä ajan virtaus saisi muodon elämän pusertuessa reaalimaailman läpi. Kuin tarinoiden säiekimppu (tietoistettu tai tiedostamaton) olisi kokoaikaisessa nykyhetken määräämien rajoitteiden realiteettitestauksessa. Säiekimpuista muodostuu köysi, jolla yksittäiset havainnot voi sitoa kokonaisuudeksi, todellisuuden kudokseksi.

 

Tähän tarvitaan konkretisointia — ja se voidaan taas toteuttaa metaforien avulla, ja taas tähän tarvitaan sitä vesi-metaforaa

Ihmisellä on aivan erikoislaatuinen kyky mallien rakentamiseen, kyky irrottautua todellisuuden "vedenpinnasta" ja edellisen postauksen "materiaalisista pyörteistä", ja konstruoida uusia maailmoja, joissa ei ole aineelle, ja vedellekin, ominaista hitautta. Tällöin pyörteet ovat katoavaa, henkäyksenomaista, kuin usvaa … on kuin höyry olisi irronnut veden pinnasta. Intuitiivisesti tällöin on mahdollisuus tarkastella ilmiöitä "ylhäältä päin" — ja toisaalta näin mahdollistuvat "postmodernistiset konstruktiot" ovat jo puolivälissä kiehumiseen.

Entä ne luvatut laadulliset intuitiot? — Huomaa, että reaalimaailmassa höyryn virtaus ei säily lineaarisena, vaan se aina vetäytyy "kiharalle", pyörteiseksi. Ehkä tämä pyörteisyys mentaalimaailmassa johtuu siitä, että mielen simulaattori on liian tehokas: kun ajatus kulkee nopeammin kuin reaalimaailma, ylimääräinen ajattelu kiertyy "rullalle", jonkinlaisiksi mielen korvamadoiksi, ajattelun jumittumiksi? — Ja ehkä nykyihmisellä on vain liikaa aikaa, enemmän mahdollisuutta ajatteluun kuin "suoloja märepaloissa" (Lauri Viidan metaforaa käyttääksemme)!

Verrattuna edellisen postauksen "pyörteisiin", jotka olivat ympäristön määräämiä relevantteja attraktoreita, nyt ne ovat pelkkiä "henkäyksen pölähdyksiä". Mitä harkitsevampi ihminen on, sitä enemmän on pyörteitä: muodostaahan jokainen tavoite tulevaisuudessa takaisinkytkennän nykyhetken toimintaan. — Niin, metaforat ovat parhaita työkaluja tällaisten asioiden ajatteluun, jossa oivalluksetkin ovat vain hetkellisesti aukeavia näkymiä sumupyörteiden läpi. Esimerkiksi yksittäisten ajatusten olemusta omine evoluutioineen, kollektiivisen ajattelun ympäröimänä, ehkä parhaiten kuvaa yöperhonen aamu-usvassa.

Jotta tällaista pyörteilymallia voisi käyttää ennustamiseen (ja edelleen säätämiseen kohti tavoitetta), mielen rakentamat "ajan säikeet" pitäisi saada suoraviivaisiksi. Niinpä järki yrittää harjata "takut" pois: esimerkiksi valemuistojen avulla mennyttä oikomalla voidaan saada aikaan kaunis tarina, joka jälkikäteen näyttäytyy johdonmukaisena kuin "elämän vieriva virta". — Se, että menneisyys on yhtä lailla konstruoitua kuin tulevaisuuskin, on kuvassa korostettu ilmaisulla "kuviteltu menneisyys". Millaisiksi tarinat kehkeytyvät — se on enemmänkin estetiikkaa kuin logiikkaa, kuin sumua sielun silmille.

Ihminen voi vielä hyväksyä menneisyyteensä näitä "takkuja", ristiriitaisuuksia omiin tarinoihinsa, mutta asia on toinen, kun aletaan puhua kulttuurisesta identiteetistä, yhteisistä tarinoista. Vaikka ihmisen tahto on vapaa, yhteisön käyttäytyminen harjaa huolellisesti yksilön pölähdysyritykset, varsinkin suomalaistyyppisessä "ohuen egon" kulttuurissa — ja lopulta ollaan yhden oljenkorren varassa kuin ajopuu virrassa, tai kuin höyhen tuulessa. — Tämän vuoksi Suomenkin pitäisi hakeutua (vaikka juhlavuoden kunniaksi) Seppo Oikkosenkin peräänkuuluttamaan kansalliseen psykoanalyysiin —  ja käydä läpi nämä huolella piiloonharjatut historiansa kiharat ja takut! 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu