"Duaalisäätö"

Ehkä on syytä esittää "metateoria", yhteenveto metafysiikasta ja -epistemologiasta, ennen kuin lukijat kokonaan kaikkoavat. — Hyvä on, tämä on jonkinlainen "mesateoria": on syytä huomata, etteivät perustavanlaatuiset oivallukset välttämättä ole kovin monimutkaisia.

Jos olemme kiinnostuneita luonnon ymmärtämisestä, voimme luottaa vain havaintoihin, ja yrittää sovittaa näitä malliin. Millainen olisi yleispätevä mallirakenne ja mallituskoneisto? — Yhdistetään paras reaalimaailman fysikaalinen ymmärrys edellä esitettyihin abstrakteihin visioihin, eli tehdään kompromissi empirismin (tehdyt mittaukset ja havainnot maailmasta) ja (ir)rationalismin (oletukset todellisuuden olemuksesta) välillä. Dobzhanskyläis-evolutiivinen avainkysymys on mitä luonto on voinut tehdä kohdatessaan kaaoksen?

Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist on Monimutkaisuus-kirjassaan esittänyt nykyfysiikan näkemyksen, että kaiken voi kuvata energiafunktioilla, "hamiltoniaaneilla". Kaikki näennäinen emergenssi redusoituu perusfysiikkaan, jopa tietoisuus. Reduktionistin johtopäätös on tympeä: kokonaisuus ei ole enemmän vaan vähemmän kuin osiensa summa. — Onko tämä uskottavaa? Näin siis kuitenkin sanoo alan auktoriteetti; toimikoon Enqvist "ääri-insinöörimäisyydessään" nyt ukkosenjohdattimena.

Tällaiseen "energiamaisemaan" saisi elävämmän näkökulman, elleivät fyysikot niin pelkäisi vitalismia: avain ei ole maiseman muoto vaan sen aikaansaama liike. Enqvistiläinen maailma on pysähtynyt näkymättömän, laukeamistaan odottavan energian kuvaukseksi, jonkinlaiseksi "dynamiikan kuoreksi". Ongelmana on tällöin matematiikka, ja erityisesti sen soveltamistyylin aiheuttama sokeus: kun ratkotaan yhtälöryhmiä, niiden ratkaisut ovat "tasapainoja" — mutta vain staattisia tasapainoja.

Se, minkä ymmärtämiseen luontoa kuvattaessa pitäisi pyrkiä, on dynaaminen tasapaino, ja ne voimat, jotka tällöin tasapainottavat toisensa. Piilossa olevat jännitteet tulevat näkyväksi vain muutostiloissa, jossa potentiaalienergia muuttuu vitaalienergiaksi; kun nykyfysiikassa kaikki on energiaa ja energiajakaumia, kiinnostavammassa tulkinnassa kaikki on energianvirtausta ja virtauksen rakennetta. Niin, aiemmin esitettyä mukaillen: vasta kun energia on saatu liikkeelle, sillä voi olla merkitystä.

Liikkeiden ja muutosten kuvaamiseksi tarvitaan koordinaattien lisäksi niiden derivaattoja, ja niiden hallitsemiseksi, dynaamisen tasapainon ylläpitämiseksi, tarvitaan säätöä (niin, säätöinsinöörin koulutuksen saaneena ajan tätä ideaa kuin ouroborosta pyssyyn!). Nyt ehdotetun säätöratkaisun rakenne ("mielen mallin" tapauksessa) on esitetty kuvassa: lohkojen välissä tapahtuu se signaalien derivointi (tai näytteistetyn datan tapauksessa differentiointi), ja takaisinkytkennässä sitten sen käänteisoperaatio, integrointi. Toinen puolisko käsittelee vain reaalisia signaaleita, toinen puolisko (taajuustasossa) vain imaginaarisia.

Tätä erikoista duaalisäätöä, edellä esitettyjen ajatusten yksinkertaistusta, voidaan perustella eri tavoin. Ensinnäkin rakenteessa on vähemmän muuttujia kun derivoidut signaalit käsitellään erikseen; toisekseen laskennan kompleksisuus ei kasva, kun derivoinnit on "keskitetty" (muutoinhan mallin vakiokertoimet muuttuisivat funktioiksi taajuustasossa, suodattimiksi). — Teknisten etujen lisäksi tällä rakenteella on puolellaan melkoinen ässä: voidaan väittää, että luonto itse näyttää päätyneen tähän ratkaisuun — maailma ja sen merkitykset on mallitettava erikseen.

Systeemin avaruudellisen rakenteen ja sen energeettisen merkityksen välinen "tanssi" (vrt. aiempi postaus), joka perustuu duaalisäätöön, määrittelee dawkinsilaisen "epätodennäköisyyden vuoren" (Mount Improbable). Kehittyessään monimutkaisemmaksi systeemi säilyy koko ajan stabiilina yhä vain haastavammissa olosuhteissa: neokyberneettistä algoritmia molemmissa lohkoissa erikseen käytettäessä muodostuu "tasapainojen tasapaino", tai "maksimivariaatioiden minimi". Kyse ei ole siitä, että "maksimaalinen epästabiilisuus" olisi avain kompleksisuuteen (niin kuin Prigogine esittää), vaan konvergentit säätöjärjestelmät ovat emergenssin miilu.

Aivopuoliskoilla on väitetty olevan omat roolinsa, jotka hyvin tuntuvat heijastelevan esitettyä säätörakennetta. — Päiväkodeissa on kuulemma tavoitteena kasvattaa lapsille "juuret ja siivet", ikään kuin juuri aika ja avaruus, tukeva ymmärrys menneisyydestä ja työkalut mennä tulevaisuuteen … tarinoiden ja tosiasioiden tasapaino, koko paketti.

Toisaalta miehen ja naisen stereotyyppisten erojen on osoitettu olevan tosiasia: näyttäisi, että "hengen puolella" on mahdollista esimerkiksi "differentioida merkityksiä" ja toisaalta "integroida heikkoja signaaleja". Duaalinen säätö hyödyttää kuitenkin molempia osapuolia: muuten uhkaa merkityksetön kaaos (tai jumittanut autismi) ja toisaalta kiintopisteetön hysteria. Voidaankin väittää, että ihmisyhteisön perusyksikkö on "kaksilo".

Pyörrerakenteen "kaksiloluonne" on fraktaalinen: se alkaa siis ihmisaivojen sisältä, jatkuen ihmisyksilöiden välille, mutta se jatkuu ihmisyhteisön mallirakenteissa pidemmällekin. Mutta haasteet ovat kai ikuisesti ja joka tasolla samoja … kuten jo Marcus Aurelius aikanaan Rooman valtakunnasta totesi: elämä on enemmän painia kuin tanssia. — Seuraavaksi esitetäänkin (edelleen jossakin määrin huumorilla), kuinka duaalisuus heijastuu kulttuureissa

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu