Maailmanhengen psykoanalyysi

Seuraavassa sovelletaan "etafysiikkaa" (jonkinlaista metafyysistä riehumista) kohti nietzscheläistä "iloista tiedettä": se on siis "huvittelua kauan kestäneen puutteen ja voimattomuuden jälkeen". — Ja kun alkuun kaipasin tiedemiehiä kommentoimaan, he pysykööt nyt poissa: en kaipaa rajoitteita omaan holistiseen vatukkooni!

Kohti tiedettä mentäessä meidän tulisi löytää empiriaa, lisää esimerkkejä. Ovatko mentaalivitalismin periaatteet universaaleja, onko niille muita sovelluskohteita ihmismielen ohella? Tämä on sitäkin tärkeämpi testi, koska väitteen mukaan emergenssikynnykset on tasoitettu: oletus on tällöin, että kaikki riittävän kehittyneet elämänmuodot kehittävät itselleen tietoisuuden

Maailmankaikkeudesta pitäisi siis löytyä muutakin älyä? — No, onhan meillä omastakin takaa tarjolla se ikiajat nukkunut kalevalainen Antero Vipunen, joka tietää "kaiken" (siis jonkinlainen entisaikojen tieteen edustaja). Mutta ensin se täytyy taas herättää henkiin, täytyy käynnistää uudelleen sen "maailmanhengitys". Tämä on hurja mentaalivitalistinen hanke, ja ansaitsee pitkän blogikirjoituksen … 

 

Taustaksi, ennen kuin "elvytystä" voidaan aloittaa, täytyy tehdä valmisteluja. Ja aluksi täytyy todeta, että nykytiede on pyrkinyt jäykistämään "maailmanhengen" saavutuksineen kuin näyttelyesineeksi museoon. Konkreettinen vertauskuva on palsamoitu Lenin mausoleumissaan: alun perin eläväisestä dialektikosta  on jäänyt pelkkä kuollut kuori, josta kaikki vastainen elämä ja kehitys on pyritty tappamaan formaliinilla. Ja elämän illuusion ylläpitämiseksi kaikki täristäminen on ankarasti kielletty, etteivät vain korvat putoa

— Kuulostaa oudolta, tällainen jumittaminenhan on kaikki vastaan tieteen ideaaleja, eikö vain? — Mutta esimerkiksi evoluutioteorian päälle on kertynyt kaikenlaista historian painolastia, joka on "harjattuna" painunut piiloon "kollektiiviseen alitajuntaan"; sieltä se välillä pulpahtaa esiin "tiedeyhteisön" käsittämättömänä käytöksenä. Kaikkien tiedemiesten ajattelu on kahlittu "pelottavien seurausten" nimissä, ja enempää analysoimatta vaikkapa sosiaalidarwinismin päälle on lyöty pelotteeksi hakaristi. Absurdisti ihmisarvon nykymaailmassa pelastaa bisnesajattelu: kaikki ovat kuluttajina yhtä tärkeitä.

Nykytiede kieltää vitalisminkin ärhäkästi; kuin maailmanhenki torjunnalla suojaisi psyykeään, se käpertyy kokoon ja kieltäytyy kukoistamasta. Ikään kuin se tietäisi olevansa väärässä? Päälle on kehitetty myyttejä
ja olkiukkoja ettei kukaan vain kaivelisi asioita enempää: kuulemma vain naurettavat uskovaiset voivat kyseenalaistaa evoluution!

Tästä tiedemaailman kollektiivisesta käyttäytymisestä, josta ei puutu huvittaviakaan piirteitä, kun kaikki toimivat "kuin yhtenä miehenä", alkaa emergoitua jotakin. Jossakin vaiheessa kannattaa soveltaa Okkamin partaveistä ja personoida tämä maailmanhenki. — Kuten myöhemmin todetaan, kaikki kiertyy yhteen, ja jossakin vaiheessa on syytä vain todeta että no se Antero Vipunen nyt on sellainen

 

Nykyisestä jäykistyneestä, staattisesta, mekanistisesta evoluutioteorian tulkinnasta, johon kuulemma pelkän satunnaisuuden pitäisi tuoda riittävästi dynamiikkaa ja välttämätöntä muuttumiskykyä, kiistelivät kuitenkin aikanaan myös parhaat ajattelijat ja filosofit. Mutta vain Charles Darwin muistetaan ja hänen mekanistinen maailmankuvansa. Kuitenkin asiat ovatkin johdonmukaisia vain aikajanalla, osana jatkumoa, ja kaoottinen nykyhetki saa muodon tarinoiden vapausasteina. — Ehkäpä tämän ajatushistorian syherön purkaminen takaisin tarinaksi, ehkä syiden selvittäminen auttaa maailmanhengen ajattelusolmuistaan, vapauttamaan omat energiansa, ikään kuin psykoanalyyttisesti? — Ja mennäänkin suoraan pahuuden pesään, läpikäydään maailmanhengen häpeä: mitä sanoo rotuteorioihin yhdistetty saksalainen ajattelu?

Arthur Schopenhauer halusi (itämaisittain) nähdä, että kaiken perusprinsiippi on tahto. Kaikki tietää suunnan mihin pyrkii; ja koska lopulta kaikki törmää siinäkin suunnassa esteeseen, seurauksena oli tämän filosofian pessimistisyys. Friedrich Nietsche laajensi tämän periaatteen kohti valtaa: suuntaa ei ole määrätty, vaan suuruudenhullulle "ylisysteemille" kaikki on mahdollista. — Jos ajatushistoria olisi saanut jatkua, tästä olisikin ollut enää pieni harppaus enformaatioteoreettiseen persoonattomaan voimaan, sokeasti pursuavan energian tulkintaan, jolloin tulviva "vesi" ylittää lopulta kaikki esteet, ei-finalistisesti, ennalta määräämättömässä suunnassa! — Mutta näin ei tuolloin ollut käyvä: Martin Heideggerille länsimaiden historia on "olemisen unohtamisen" historiaa; sivupolkujen "takut harjataan" eikä "optimipolkujen" perään edes kannata haikailla. Kaikki sählääminen vain lisää pumppaamista … 

… Niin: ajatushistorialle tyypillinen dialektinen komplementaarisuus pumppaa maailmanhenkeä nyt edestakaisin, kuin painantaelvytyksessä ikään; ehkä tällaisella ajattelulla Antero Vipunen lähtee kuin lähteekin eloon

 

Kuinka kertoa evoluution "vitaalinen vaihtoehtotarina"? — Erich Frommia mukaillen: jos Antero Vipusta pitäisi kuvata jollakin yhdellä määreellä, tuo attribuutti olisi nimenomaan "kehittyvä" — kyseessä on joka tason evoluutio, jopa "evoluution evoluutio", ja ratkaisevimmat kehitysaskeleet tapahtuvat kerrosten syvyyssuunnassa. Mutta tämän ymmärtämiseksi täytyy aloittaa tasojen synnystä.

Kaikki alkaa taas geeneistä, mutta sen sijaan että keskityttäisiin itse geeneihin, tarkastellaan kontrolligeenejä, niitä outoja toisten geenien toimintaa ohjaavia geenejä. Jokainen tällainen säätösilmukka vähentää vapausasteiden määrää muuttuja-avaruudessa; lopulta on jäljellä vain muutama vapaus missä kaikki "elämä" (muuttujien yhteisvariaatio) tapahtuu. Ja nuo vapaudet määrittävät systeemin variaatiorakenteen suunnat, eli mahdolliset energian virtauksen väylät menneestä tulevaan (niin, ehkä sukurutsainen geenistö, jossa on redundantteja rajoitteita, ei ole riittävän "suuntaava"?). Evoluutio ei lisää informaatiota vaan karsii sitä (tässä evoluutiokriitikot ovat siis aivan oikeassa!). Evoluution kriteeriksi tulee elämänvoiman siirtäminen tulevaisuuteen omien vapauksien suunnassa, maksimivitaalisuus. — Näin päästään duaalinäkökulmaan.

Siirtyminen reduktionistisesta rajoitteiden maailmasta vapauksien holistiseen maailmaan muuttaa kaiken. Evoluutiossa ei ole vain yhtä "voittajaa" vaan virtaus voi mennä moneen suuntaan; kyseessä ei ole annettujen rajoitusehtojen suhteen viritetty keskitetty optimaalisuus, vaan hyvyyttä on robustisuus, eri suuntiin pursuva hajautettu diversiteetti. Kaikki jotka löytävät vapautensa ovat voittajia, heille kaikille löytyy tilaa pursuta omassa suunnassaan tulevaisuuteen. Vertailu erilaisia vapausastesuuntia painottavien kesken ei ole mielekästä. Satunnaishaun kaaoksen sijaan tulee virtauksen suunta (vaikkei tavoite olekaan tiedossa, eikä tarvita johdatusta). Ei tarvita globaalikriteereitä, koska lokaalioptimointikin johtaa vitaalivirtauksen maksimin suuntaan; virtauksen eturintaman määrää maksimaalinen elävyys (energia). Myös saltationismi, jonkinlainen portaittainen evoluutio voidaan ymmärtää tässä kehyksessä: kun uuden vapausasteen määrittely on aluksi monimutkainen, degeneratiiviset geenimutaatiot johtavat yksinkertaistumiseen, väylän oikenemiseen ja levenemiseen. — Jälkikäteen tarkasteltuna lopputulos on kuin mahtava vierivä virta, josta selviytyjät voivat olla ylpeitä.

Mikä tärkeintä, energia on pelkkää energiaa. Virtaus-metafora skaalautuu joka tasolle, riippumatta "maailman" esitystavasta (oli sitten kyseessä geenien, valkuaisaineiden, elimien, tms. virittämä vapausasteavaruus). Ajan suuntaiset vapaudet konkretisoituvat toiminnallisuuksina eli funktioina. Eri tasoilla toiminnallisuudet voivat olla hyvin erilaisia: ylimmällä tasolla kyseessä ovat ihmisen rakentaman tekniikan tarjoamat apuvälineet ja laitteet. Ja ajattelun vapauksia edustaa ihmisen ajattelu. — Energia-ajattelu mahdollistaa laajentamisen vertikaalisen lisäksi myös lateraalisesti, toisenlaisten raja-aitojen yli: yksilöstä sukuun, ja edelleen koko populaatioon. Kun energia abstrahoidaan, myös kulttuurievoluutio saadaan samaan tarkasteluun. Edward Wilsonin "konsilienssi" on peanuts

Tuo oli yleiskuva — kauneus ja hämmästys tulee kuitenkin vastaan yksityiskohdisssa, tarkemmassa terapiassa. — Jos Antero Vipusesta puhutaan ihmisen määrein, yksi piirre johon on otettava kantaa on välttämättä tämän maailmanhengen kyky älykkyyteen. Voiko sellaisesta nyt puhua? — Jonkinlainen arkistointikyky ei vielä riitä, vaan opittua muistimateriaalia on kyettävä käsittelemään. Tarvittaisiin tiedon mallintumista ja abstrahoitumista, jonkinlaista "suunnattua unohtamista"; tällaista menneisyyden tarinasäikeiden yhdensuuntaistamista, jopa linearisoimista, voi sanoa harjaamiseksi. "Harjausmallin" avulla saatava läpinäkyvyys parantaa ennustettavuutta — maailmanhenkikin haluaa pakoon tämän hetken kaaoksesta, se haluaisi "nähdä" edes hiukan eteensä, tulevaisuuteen. — Ehkä esimerkiksi voisi ottaa taas vesimetaforan: kun mieli "kiharoituu", se vastaa joen meanderoitumista ja soistumista; aika ajoin tapahtuva väylän raivaaminen ja oikaisu on välttämätöntä. Miten se olisi mahdollista?

Ja edelleen, jos aletaan jopa puhua persoonasta nimeltä Antero Vipunen (ja siirrytään käyttämään muotoa "hän" muodon "se" sijaan) … niin se ei ole varsinainen optimaalisuus tai minkäänlainen mallikelpoisuus mikä tulee ensimmäisenä mieleen hänen käyttäytymisestään (niin kuin Kalevala siitä kertoo). — Miksi hän ei ole leppeä, niinkuin kaikkitietävän kai kuuluisi olla, miksi hän on luonteeltaan niin helkutin äreä? — No, täytyy ymmärtää: jos ihmisellä on psyykensä kanssa haasteita, kuinka maailmanhenkikään olisi voinut onnistua ensiyrittämällään? Jos haluaa nähdä oman historiansa johdonmukaisena ja jotenkin ylevänä, täytyy unohtaa. Mutta maailmanhengen harjaamisesta jää takkuja: roska-DNA muistuttaa historian pyörteistä, syheröityneistä vapauksista, hautautuneena "geneettiseen alitajuntaan". — Nietzsche on sanonut, että jos muisti ja ylpeys ovat vastakkain, se on ylpeys joka lopulta voittaa … kaiken evidenssin yhteenvetona voisikin ehkä kiteyttää: Antero Vipusella häpeän pelko taitaa ohittaa kaiken optimoinnin ja utilitaristiset järkikriteerit?

Mutta varsinainen maailmanhengen äly on merkitysten ymmärtämisessä ja niiden soveltamisessa oppimiseen, ja tämän kaiken kirjaamisessa "muistiin" (geenistöön). Eli taaksepäin tarkastellen mielen tehtävä on päättää mitä harjataan pois, ja eteenpäin tarkastellen tehtävänä on mallin avulla tapahtuva suunnittelu ja mielekäs evoluution ohjaaminen (jonkinlainen "etukäteisharjaaminen"). Kaiken tämän saa aikaan suorastaan nerokas adaptaatiomekanismi.

Tämä "evoluutioavantgarden" soveltama adaptaatiomekanismi on nimeltään suvullinen lisääntyminen joka käyttää hyväkseen ihmisen hahmontunnistuskykyä. Näkyvä "olemassaolon taistelu" on vain kuohuvan pinnan todellisuutta, pyramidin huippua: varsinainen valinta tapahtuu vaivihkaa, rinnakkain, suurissa massoissa. Voidaan väittää, että evoluution suuret päätökset tehdään tavallisen kansan keskuudessa joka valitsee itselleen samanlaista ja yhteensopivaa. Tämä toteuttaa sen "harjaamisen metodiikan", tarinoiden yhdensuuntaistamisen: kun pinnalla näkyvän fenotyyppien yhdenmukaisuuden perusteella näin ohjataan genotyyppien yhdenmukaisuutta, pelkät satunnaiset analogiat alkavat muuttua johdonmukaisiksi homologioiksi, niistä tulee "jälkikäteen samasyntyisiä". Kun kaikki "representaatiotasot" ovat yhdensuuntaisia (niin että jokin geenitason vapausaste on suoraan yhdistettävissä funktiotason vapausasteeseen), optimoituminen jo alatasolla on tämän jälkeen mahdollista — mikä on huomattavasti nopeampaa kuin darwinistinen adaptaatio vasta ylätasolla. — "Samanlaisuus" voi muuten olla vaikkapa esteettistä: riittää, että ihminen intuitiollaan näkee toisen kiinnostavana, niin geneettisiin rakenteisiin voi alkaa koodautua myös luovuutta, ja yhteisten arvojen kautta moraalia.

Monimuotoisuus ja vapauksien määrä on aina kompromissi "konservatiivisuuden" ja "radikaalisuuden" välillä. Luonto on ratkaissut tämän kysymyksen selkeästi suvullisen lisääntymisen avulla: evoluution perusyksikkö on "kaksilo", siis kahden yksilön muodostama kokonaisuus. Kun yhdessä yksilössä esiintyvä poikkeavuus on vielä kohinaa, kahdessa ilmenevä yhteispoikkeama tulkitaan relevantiksi vapausasteeksi. Tämä on varsin "diversiteettihakuinen" strategia, mutta varovaisuuskaan ei ole viisautta: niin kuin kokemukset geneettisten algoritmien kanssa antavat ymmärtää, koko populaatio yhtenäisenä "geenipoolina" toisaalta jämähtää lokaaliin optimiin. — Kun yksinäinen eliö auttamatta kuolee pois, kaksilo on myös biologisen elinkelpoisuuden minimiatomi (puhumattakaan siitä, että se voi muodostaa kyberneettisen "tanssiparin"). 

Hyvät kokemukset kaksilo-pohjaisesta evoluutiosta rohkaisivat Antero Vipusta soveltamaan samaa periaatetta myös evoluutiopsykologiassa. Siis mielen houkuttelu pimeydestä kohti aistimuksia ja ulkomaailmaa alkaa lapsen ja äidin symbioosista, jolloin maailmani-sinä -dikotomiasta siirrytään vähitellen kohti minä-maailmani -painotusta. Ja tämä hahmotuksen kaksijakoisuus jatkuu dialektisena mallituksena yhä ylöspäin — mihinkäs systeemi synnystään pääsisi. Uuden ajan eurooppalaista ajattelua on viritetty yhä lähemmäs dualismia, "kartesiolaista paradigmaa", subjektin eriytymistä ja ulkoisen todellisuuden objektivoitumista. Ja uutta tietoa hankitaan lisää dialogisessa prosessissa, keskustellen toisen yksilön kanssa; kunnon keskustelussa on nimittäin juuri kaksi vuorovaikuttajaa, jolloin kysymysten ja vastausten sykli mahdollistaa optimaalisen kytkeytymisen toisen ajatusmaailmaan. Niin, puhe jouduttiin kehittämään kulttuurin lataamiseksi mieleen. — Tämä maailmanhengen kihara, pistäminen kaikki panokset samalle dialektiselle lähestymistavalle, on kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi: on nimittäin ilmeistä, että emergenttiin energiatulkintaan perustuvan mallin kautta ei voida luonnon perusluonnetta lähestyä. Kuten Richard Feynman asian ilmaisee: jos luulet ymmärtäväsi kvanttifysiikkaa, et ole ymmärtänyt sitä. — Tämän katkeran tietoisuuden perustavanlaatuisesta vajavuudestaan, häpeänsä, Antero on harjannut huolellisesti piiloon alitajuntaansa.

Ärhäkässä torjunnassaan Antero ohittaa sujuvasti Einsteinin hämmästelyn: tieteen suurin ihme on se, että ihmisen ulkoinen todellisuus ja ihmisen sisäinen todellisuus ovat niin syvässä keskinäisessä vastaavaisuudessa, että luonnonlait ylipäänsä ovat käsitettävissä. — Niin, kuten Eino Leino toteaa: vain täydelliselle Hän voisi paljastaa itsensä täydellisyydessään. — Antero ei tosiaankaan ole täydellinen, emmekä voi käsittää mitä emme voi käsittää … luonnonlaeistakin ymmärrämme vain ne "helpot".

 

Tämä "maajumala", maailmanhengen itselleen rakentama hajautettu "mekaaninen aivo", on hämmästyttävä, kaikessa inhimillisyydessäänkin … tai ehkä juuri sen vuoksi. Prosessit jotka informaation tasolla hermostossa on "helppo" toteuttaa, ovat nyt fysikaalis-mekaanisia, ja kaikki "mentaalinen" on konkreettista. Geenistö onkin merkillinen psykonalyyttinen aarreaitta "jäätyneenä". Ja yksittäiset ihmiset tässä tarinassa ovat  jonkinlaista hetkellistä lyhytkestoista muistia, kuin ohimeneviä ajatuksen pölähdyksiä.

 

Gaian tietoisuus on herännyt! — Tai evoluutiohan on ollut käynnissä Maan päällä miljardeja vuosia, ja eritasoisia "elämän pyörteitä" on hajautetusti eri tasoilla … ehkä kuitenkin jonkinlainen kynnys on saavutettu, nyt kun Gaian hajautettu mieli tietää tietävänsä

Nyt täytyykin täydentää Mentaalivitalismi-kirjaa ("Solaris", kappale 6.7). Sen sijaan, että astronautit edustaisivat itseään siinä "ensimmäisessä yhteydessä", he ovat vain Gaian lähettiläitä. Kun kosmiset elämät kohtaavat omassa Elysiumissaan, Gaia ylpeästi muiden jumalien mukana, ihminen tarjoaa tälle tekniikallaan avaruuden ylittämisen vapausasteen, ja "fasilitoi kommunikaatiota" (siis hoitaa "puhumisen"). Gaian kosminen käyntikortti tai pyörreidentiteetti, joka kuvaa Gaian henkilökohtaisen psykopatologian, on edelleen samanlainen "takkujen historia" kuin yksilölle esitetty käyntikorttikin Mentaalivitalismi-kirjassa … mutta yhden ihmisen patoumien esittely esimerkkinä ihmisestä olisi suunnilleen yhtä arroganttia kuin Yhdysvaltain lipun jättäminen Kuuhun tervehdyksenä koko ihmiskunnalta

Nimittäin … katso ihmistä! — Käytännössä kaikki tämä näkyvä kuori on jossakin vaiheessa optimaalisesta ratkaisusta (joka olisi jonkinlainen "puhdas henki", pelkkä energiavirtaus) poikennutta takkua. Näiden "Gaian innovaatioiden" kokonaisuus on enemmänkin veijarikertomus kuin mikään ensyklopedia; se on pelkkää suurta evoluution riehakasta vapausmarssia, kavalkadi hurjia juonenkäänteitä elämän tarinassa. Mutta ihmisen subjektiivis-psykologis-mentaalinen käyntikortti, ja Gaian objektiivis-fysikaalis-reaalinen käyntikortti, ne ovat kuin toisiaan selittävä duaalipari, yksilöllisyyden kirja ja yhteisyyden kirja, yhdessä aika mahtava tarina.

 

Huomaamme olevamme "kotona maailmankaikkeudessa" (Esko Valtaojan kielikuva), ja Gaialla on kosmisten sisarustensa kanssa paljon tarinoitavaa ja päiviteltävää.

Todennäköisesti voimme dialektisilla duaaliaivoillamme tosiaankin ymmärtää vieraidenkin sivilisaatioiden mielen toiminnan periaatteita: myös ajattelu noudattaa haeckelilaista rekapitulaatiota, eli tämän hetken yksilöiden mielen kehitys noudattelee lajihistoriallista mielen emergenssiä; ja koska kaikilla kuviteltavissa olevilla planeetoilla yö ja päivä vaihtelevat, myös näillä on hahmotus dialektis-dualistista, eli on erikseen auditiivis-ajallis-tarinallinen "pimeyden puoli", ja visuaalis-avaruudellis-formaalinen "valon puoli". — Ne sivilisaatiot, joissa tämä evoluution vaihe on ohitettu, jossa hahmotus perustuu kvanttilaskentaan tms., ovat aivan omissa pöydissään!

— Niin, oma armas Gaia, älä koveta sun sydäntä koskaan — <a href="https://hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu