Ärähdys Juha-Antti Lambergille

Juha-Antti Lamberg on taloushistorian ja strategian professori Jyväskylän yliopistossa. — En voi olla tarttumatta hihasta, kun tässä kai ollaan melkein naapureita … naapurisopua edistääkseni näin keskikesän leppeässä illassa voisin aloittaa keskustelun vaikka toteamalla että ettekö te perkuleet tajua?

    Suomalaistutkija varoittaa: Rooman tuhon kaltainen katastrofi voi toistua, kun väestönkasvu lakkaa

Väestönkasvu? No eikö se ennemminkin ole merkki yhteiskunnallisesta katastrofista, kun väestö kasvaa nyt hillittömästi Afrikassa? Tai paremminkin: eikö kausaalisuus kulje toisin päin, niin että väestömäärä reagoi systeemin epästabiilisuuteen? — Tämä menee niin solmuiseksi, pelkkä puuskahdus ei nyt riitä. 

 

Standardiselitykset eivät kelpaa: tällä kertaa voimme edellyttää tinkimätöntä ajattelua. Ja sitä pitää myös voida sietää. Asiaa tutkineella tiedemiehellä nimittäin on kunnia-asia kyetä katsomaan pinnan alle — nähdä laajempia hahmoja, heikkoja signaaleita. Tiedemieshän myös myöntää virheensä? — Pelkäänpä kuitenkin että kyseessä on taas jonkinlainen "tendenssitutkimus", tilaustyö yhteiskunnan nomenklatuuran uskottavuuden pönkittämiseksi … että tehdyt paniikkiratkaisut pakolaishässäkän hoidossa voitaisiinkin selittää kaukonäköisyytenä?

Kuulemma Rooman romahtamiselle on esitetty "700 syytä". — Kulttuurin hajoaminen on emergentti systeemi-ilmiö, joka varmaan heijastuu kaikkiin noihin 700 pintatason ilmiöön, mutta oikean fundamentaaliselityksen näkeminen edellyttää holistista tarkastelua, jonkinlaista konkretiasta etäännyttävää makroskooppia. Muutoin, asioiden kytkeytyessä yhteen, kun pyörteet yhtyvät myrskyksi, syklit synkronoituvat, kaikki asiat ovat kausaalisuhteessa, ja eri ilmiöt kietoutuvat yhteen absurdeilla tavoilla.

Avainkysymyksiä kuitenkin ovat taas synnyt ja näitä herätteitä ruokkiva epästabiili dynamiikka: millainen muutos systeemissä on mahdollistanut näin kokonaisvaltaisen kumuloituvan romahduksen kierteen? — No, ainutkertaiset dynamiikat ovat tietenkin haastavia, kun jotakin aidosti uutta emergoituu kulttuurievoluutiossa; mutta sen sijaan sykliset muutosilmiöt pitäisi tunnistaa, semminkin, kun ne toistuvat aina samoin.

Mitä yleisempää ja laajempaa selitystä haetaan, sitä syvemmälle subjektiiviseen maailmaan 
on mentävä — aina omaantuntoon saakka.

Syy on sisäsyntyinen … yhteiskunnallinen liima-aine nimittäin on vahva moraali. Moraalin vahvuus on lujuutta, kykyä vastustaa häiriöitä; se estää rakenteiden haurastumisen. Tinkimättömyys heijastuu näkymättömissäkin pikkujutuissa: vain tekijä itse tietää tuleeko tehdyksi sutta ja sekundaa, ja kunka paljon asioita tulee peitellyksi pelkällä puheella. Ja oman käyttäytymisen malli yleistyy stereotypiaksi, malliksi myös toisten ihmisten toiminnan mallista. Tämä heijastuu lopulta systeemitasolle, luottamukseksi yksilöiden välillä:  kuinka pitkälle puheisiin voi luottaa.

Kaikki menee niin vaikeaksi jos luottamusta on rakennettava yksilö kerrallaan. Systeemitason luottamus on emergentti ilmiö: yhtäkkiä voi ruveta katsomaan "ylöspäin", kohti laajempia kokonaisuuksia, sen sijaan että on aina katsottava "alaspäin", epähomogeenisen alustan kompastuskiviin. Impivaaralaisuus on hyve — niin kauan kuin kaikki ovat rehellisiä … mutta sen jälkeen se on pelkkää sinisilmäisyyttä.

Mikään ulkoinen valvonta tai ylläpito ei riitä — kun systeemi kaatuu kaikki romahtaa yhtäaikaisesti. Tämänkin voi selittää yksilöiden kautta: tietyn käännepisteen jälkeen ihminen sanoo antaa mennä. Ei ole kyse rakettitieteestä — ehkä parhaiten asian ymmärtääkin vertaamalla sitä lasten käyttäytymiseen hiekkalaatikolla, heillä kun ei toiminnassa ole vielä niin monia sivistyksen kuorikerroksia: kun mitään ei ole enää tehtävissä, alkaa itse potkimaan hiekkalinnojaan, että ehtisi ensin. — Tai kuten Lamberg toteaa: se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla

 

Mikä moraalia sitten uhkaa? — Se on monikulttuurisuus! — Ehkä antiikin Roomassa käytettiin eri termiä, mutta kykenemättömyys pakottaa yhteistä moraalia johtaa arvojen pienimpään yhteiseen nimittäjään. Kun toisenkin posken kääntämistä pidetään pelkkänä typeryytenä tai heikkoutena, uudet tavat opitaan kyllä nopeasti. Jos luottamus kärsii jo siitä ettei toista ymmärrä, mihin johtaa tahallinen harhaanjohtaminen (rasismisyytteen pelossa en edes uskalla sanoa mitä sana "taqiyya" tarkoittaa). Niin, erityisen huonosti tämä sopii yhteen suomalaisen ehdottoman rehellisyyden vaatimuksen kanssa.

 

Mutta ehkä tämäkin on vain heijastusta: katastrofin edellä kaikki syklit synkronoituvat. Ehkä kyseessä oli vain vanhuudenheikon kulttuurin ja veren heikkeneminen, ja "barbaarit" ja hullut koheltajat tarvittiin regeneroimaan henki. — Järkihän on kaikessa elämässä toisarvoista, pikemminkin elämää halvaannuttavaa … nykyajan "moraalittomilla" vihapuhujilla taitaakin olla terveimmät arvot.

Tyhminkin kansalliskiihkoilija vaistoaa nimittäin mikä se katastrofi on: kun kulttuuri kuolee, mikään ylätason tekohengitys ei saa enää "soluhengitystä" toimimaan, tai toisin päin — kuolema on lopullinen ja
nyt täytyy taistella. Kyseesssä ovat yllättävän tutut tunteet, introspektiiviset vitaalivirtaukset omassa mielessä: riittää kyky elämyksellisesti vaihtaa yleisiin kehyksiin oman elämänsä sisällöt. Yhteiskunnan romahdus kiteytyy aina samaan hyvin konkreettiseen yksilötason johtopäätökseen "tähän hulluun maailmaan ei kannata tehdä lapsia". — Näin päin on tämä Lambergin missaama kausaalisuhde. Ja mikään maahanmuutto ei systeemivirhettä voi eheyttää.

Lambergin mukaan yhteiskuntatieteen suuri haaste on kehittää teoria siitä, miten ymmärtää ja johtaa yhteiskuntia, jotka eivät kasva. Hän sitten osoittaa tämän haasteellisuuden todeksi todetessaan, että kasvava väestö johtaa suurempaan talouden toimeliaisuuteen. — No mikä tässä sitten on vialla, mitä muuta yhteiskunnassa virtaava elämänvoima voisi olla kuin fyysistä, rahaa, jotakin jonka määrä voi myös vähetä? — Ehkä puhuminen hengen pyörteistä on liian abstraktia; mutta ehkäpä, paradoksaalisesti, tässä kaikkiallisten syklien maailmassa kaikkein täsmällisin kuvaus on kaikkein metaforisin. Kyseessä nimittäin on Shivan ja Vishnun tanssi, toistuva "tekemisen aiheuttama säpinä" ja romahdusta viivästyttävä "liiman aiheuttama hitaus".

Kokonaisvaltaisen romahduksen odotusta kuvaa myös nykypoliitikkojen kyvyttömyys sanoa totuutta: kuinka esimerkiksi tosiasia on se että koskaan nykykulttuurin puitteissa ei velkaantumiskierrettä saada taltutettua. Nykykulttuurin tarinankertojan on hymyiltävä, oltava "hyvä tyyppi", surkeaakin tarinaa kertoessaan. — Joku Waltari aikanaan, parempien tarinoiden aikana, uskalsi todeta että mikään ei muutu … niin, hän tarkasteli erään kolmannen korkeakulttuurin romahtamisen aikoja, ja totesi Sinuhen sanoin: ei mitään uutta auringon alla. Vihoviimeinen yritys on aina ollut vaihtaa koko moraalin perusta, uskonto — niin Ekhnatonilla, Konstantinuksella, kuin näillä nykyajan hengen kääpiöilläkin.

 

Siis vääränlainen väestönkasvu johti Rooman tuhoon. — Pitäisiköhän keskittyä mieluummin vaikka ralliin.
 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu