Totuus Taivaasta, for Dummies

Länsimainen "ihmisen individualisoimisen" projekti on valmis siinä vaiheessa, kun ihminen voi yksin seistä katsomassa silmiin kuolemaansa, ja sanoa, nöyristymättä ja nieleskelemättä, Eeva-Liisa Mannerin sanoin

    Torit, kiitävät autot, puut, pölyinen vihreä
    saavat sävynsä minulta:
    maailma on minun aistieni runoelma
    ja lakkaa kun minä kuolen.

Paradoksaalisesti vain suuri sielu, jolla olisi paljon annettavaa, voi olla noin välinpitämätön, antaa noin vähän arvoa maalliselle. — Nimittäin yksilöllisyyden singulariteettiin saakka tavalliselle ihmiselle kaikki vaihtoehdot ovat parempia. Tämä on tutkittu juttu.

New Yorkin yliopiston professori Samuel Scheffler on tutkinut ihmisten elämänasenteita. Hän on tehnyt kiinnostavan kyselytutkimuksen: miten reagoisit, jos tietäisit, että pian kuolemasi jälkeen myös koko maailma lakkaa olemasta?

Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sopeutuneet ajatukseen omasta kuolevaisuudestaan, ja vaikka he eivät uskoisi minkäänlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään, se ei välttämättä vie heidän elämänhaluaan. Tutkimuksen mukaan asia muuttuu yllättävästi, jos he kuvittelevat koko maailman tuhoutuvan jälkeensä: miksi ponnistella, jos tekemisillä ei ole merkitystä eikä kukaan jää muistelemaan? 

Tämä on ihmisten alkuperäistä intuitiota ja ymmärrystä: tämä kaipuu on niin universaali, että sitä mikään ismi ei ole voinut mieleen ohjelmoida. Elämästä katoaa mielekkyys ilman kokemusta merkityksen välittämisestä. – Subjektiivisin on objektiivisinta; itsekkäässä omahyväisyydessäänkin ihmiset ovat perin juurin yhteisöllisiä!

Uskonnot meemeinä ovat eri tavoin pureutuneet tähän ihmismielen heikkouteen, ikuisen elämän janoon. Ne ovat rakentaneet oppinsa tämän ympärille, tarjoten tähän liittyviä lupauksia, ja vastineeksi ne ovat voineet vaatia noudatettavaksi erilaisia moraalejaan, vaikkapa perisynti-ahdistuksen boostaamana. — Onko se näin helppoa? Tämä herättää insinöörin kiinnostuksen.

Näin varmaan ajatteli myös L. Ron Hubbard, joka ajatteli, että jos haluat tulla rikkaaksi, perusta oma uskonto. Ja suoranuottisena amerikkalaisena tämä olikin se minkä hän teki: hän perusti skientologian. Skientologit pyrkivät palautumaan henkiolennoiksi eli irtautumaan ajan, materian, tilan ja energian kahleista ja näin pelastumaan. Riittävästi vain tarinaa ideoiden ympärille, ja hups … tiedeseikkailukuvitelmien ammattilaisena jatko oli Hubbardille helppoa.

No, ei olla pekkaa pahempia … perustetaan mekin oma uskonto! Kohdeyleisönä olkoot perusinsinöörit, Epäilevät Tuomaat, jotka uskovat vasta kun näkevät, tai vasta kun todella ymmärtävät — mutta joiden mieli on vilpittömän ennakkoluuloton. Siis toisin kuin skientologiassa, jossa taustana on science-fiction, myyntivalttina on nyt engineering-fact. Olkoon uskonnon nimikin, skientologiaa vastaten, enginerologia, tai yksinkertaisemmin, myöhemmin ilmenevästä syystä, energiologia

 

Miksikö lähtökohdaksi valitaan energia? — Energia on hyvin tekninen termi jossa on silti myös henkistä latausta, intuitiivista vakuuttavuutta. Voidaan väittää, että energiajuttuja ei uskonnon alalla ole selvästikään hyödynnetty niiden täydestä potentiaalista, kiehtovuudestaan huolimatta. — Sovelletaankin nyt uusinta osaamista: uskontojen alalla on ollut viime aikoina hiljaista, kun taas niin paljon on tapahtunut samaan aikaan (viimeisten parinsadan vuoden aikana) energian ymmärryksessä.

Tästä "intuitiivisesta vakuuttavuudesta" kertoo se, kuinka samat ajatusmallit ovat pulpahtaneet pintaan toisistaan riippumatta kovin erilaisissa kulttuureissa: esimerkiksi itämaisissa filosofioissa puhutaan energiaväylistä ("meridiaaneista"), ja läntisissä uususkonnoissa "energiakehoista", yms. Näiden ympärille on kertynyt paljon turhaa tarinaa, kiharaa; nämä täytyykin nyt "harjata" yhdensuuntaisiksi. — Meemien evoluutio ajatushistoriassa on vähittäistä, mutta kaikki pitää johdonmukaisesti saada tukemaan sitä "suurta tarinaa"!

Tavoitteena ei ole "uskovien uskonto" vaan tietäjien uskonto, jossa totuuksia voi makustella mietiskelemällä, kuten idän uskonnoissa — kyseenalaistaminen on sallittua. Se on synkretistinen — parhaat oivallukset koko kulttuurihistorian ajalta otetaan käyttöön. Sillä on henkinen sukulaisuus vanhan ajan gnostisismin (kr. gnosis = tieto), ja uudemman ajan positivistisen ajattelun ajalla harjoitetun teosofian ("jumalviisaus") kanssa. — Kaikki nämä taustat on sittemmin "piiloon harjattu"; harvemmin mainittu tosiasia on, että suomalaisen kulttuurin suuret visionäärit Eino Leino ja Yrjö Kallinen olivat teosofeja.

Ja tulkoon vielä todetuksi: "uskonto" on vain yleisnimi käsitteistetyille kytkennöille. Se muodostaa mielen alimman tason "käyttöjärjestelmän", perustan jonka päällä kaikki korkeamman tason "ohjelmat" pyörivät. Siis tavallaan se tarjoaa symbolisen kielen käsitellä asioita joilla ei voi olla nimeä tai käsitteitä. Se on välittäjä ikiaikaisen hämärän ja tajunnallisen tietoisuuden välillä, antaen näkymän myyttien ja koko ajattelun alkuperäisiin syntyihin. — Kysymys onkin vain siitä saako näitä asioita tutkia vai ei … jokainen insinööri, ennakkoluulottomuudessaan, varmaankin on valmis sanomaan että kyllä saa

 

Insinööreille tarjottavan uskonnon on tietenkin oltava hyvää insinöörityötä: kaikki materiaali hyödynnetään, ja johtopäätökset tehdään johdonmukaisesti Okkamin partaveitsellä. Voimat pitää keskittää avainkysymykseen mitä kuoleman jälkeen; vastauksen täytyy tarjota jonkinlainen turvallisuuden ja luottamuksen tunne, tukeva pohja epävarmuuden maailmassa, ja toivon mukaan ripaus kauneutta ja majesteettisuutta. — Kovat on tavoitteet!

Aluksi, ymmärryksen lisäämiseksi, kerätään dataa uskontojen olemuksesta ja niiden dynamiikasta, niiden synnystä ja evoluutiosta. Ensinnäkin huomataan, että hyvät tarinat ovat kriittisiä, ja metaforat ovat vitalistiselle teorialle kaikki kaikessa. Ikiaikaisessa viisaudessa tätä kaikkea löytyisi runsaasti, esimerkiksi kristinuskossa …

Voisiko valmiin uskonnon kaapata, halla-aholaisittain (!) saada dynamiikka toimimaan omilla ehdoilla haluttuun suuntaan, lommahduttaa ajattelu toiseen asentoon, kääntää virtaus uuteen uomaan? Tämähän olisi paljon helpompaa kuin aloittaminen nollasta, tarjolla kun olisi tällöin valmiit tarinat ja toimiviksi 
osoittautuneet metaforat!

Ja jos nyt kyseenalaisesti yritetään hyödyntää "toisen omaa", niin tasoissapa ollaan — myös kristinusko on lainannut paljon esimerkiksi mithralaisuudesta ja zarathustralaisuudesta (ja pyrkinyt sittemmin tuhoamaan todisteet, ja kilpailijat)!

Niin, kyllähän tällainen kaappaaminen on mahdollista … valitettavasti "mahdollisuuden ikkunoita" on vain harvoin näkyvissä. Tällaisia tilanteita on tyypillisesti kuohuntavaiheissa, erityisesti syntyjen yhteydessä. Onneksi kuitenkin juuri nyt on taas tällainen kuohuntavaihe, jossa evankelis-luterilainen kirkko etsii itseään, ja seurakuntalaiset puolestaan etsivät jotain vaihtoehtoa … Koetetaankin löytää uudelle uskonnolle kaikkien harhaoppien ja herätysliikkeiden joukossa jonkinlainen eksegeettinen ekolokero.

Ekolokeron löytämisessä auttaa ajatushistoriallinen analyysi. — Uskon kodifioidut opit, kiiltävät kuoret, eivät ole annettua Jumalan sanaa, vaan historiallista koostetta: näennäisen kiinteä kokonaisuus on sekin ollut tietoisen harjauksen tulos. Yksittäiset kirkkoisät ovat valinnoillaan rakentaneet nykyisen tarinoiden ja myyttien kokonaisuuden. Yhteisöllisen ja yksilöllisen tarinaidentiteetin hallinta on muuttanut vitalismin liikkuvan ytimen dogmaattisten rakenteiden jäykäksi kuoreksi.

Ajanlaskun alun tienoo on ollut suurten selitysten aikaa: kristinuskon opin synnyn yhteydessä valittiin sen myöhempi suunta. Siis mitkä kirjoitukset valittiin kaanoniin, ja mitkä unohdettiin apogryfikirjoihin. Täältä paljastuu mihin suuntaan kristinuskolla on sisäsyntyinen alttius kääntyä … yksi kiinnostavimmista apogryfikirjoista on ns. Tuomaan evankeliumi — niin, juuri sen Epäilevän Tuomaan mukaan!

Miksi tämä on jätetty pois? — Voidaan sanoa, että tämä oli kaukaa viisas valinta: se on mahdollistanut nykymuotoisen "massauskonnon" ja uskonjoukkojen keskitetyn hallinnan. Rakenteellisen opillisuuden korostaminen on mahdollistanut sokean usko(llisuude)ntestauksen, Katekismuksen ja pänttäämisen, ja kasvattamisen (kirkko)herran pelkoon. Hyväksytty Raamatun versio on helpommin myytävä tarina. — Tai sitten se ei ollut viisas valinta.

Ainahan valinnassa on kyseessä kompromissi: nyt helppolukuista tarinallisuutta korostettaessa on tingitty henkisyydestä. Tuomaan evankeliumi painottaa subjektiivista elämyksellisyyttä, suoraa ja välitöntä omakohtaista kokemista, holistista mysteeriä. Jeesus esitetäänkin jumalallisten salaisuuksien opettajana, ei varsinaisena pelastajana. Pelastus on "valaistunutta ymmärrystä kuulijan omasta luonteesta jumalallisen kuvana". Tärkeää on prosessi, ei salattu kiinteä päämäärä: siis ei etsikää sitä mikä on ylhäällä, vaan käsky on vitaalis-jatkuva vaeltakaa, älkää pysähtykö!

Oppilaat sanoivat Jeesukselle: "Kerro meille, millainen lopullinen päämäärämme on." Jeesus sanoi: "Oletteko jo löytäneet alun, kun kerran kysytte lopusta? Loppu on siellä, mistä kaikki on saanut alkunsa. Onnellinen se, joka tavoittaa alun. Hän saa tuntea myös lopun eikä ole näkevä kuolemaa."

Jeesus sanoi: "Jos teiltä kysytään: 'Mistä olette tulleet?', niin vastatkaa: 'Me olemme tulleet valosta, sieltä, missä valo syntyi itsestään. Valo otti [paikkansa] ja näyttäytyi heidän kuvassaan.' Jos teiltä kysytään: 'Oletteko te se valo?', niin vastatkaa: 'Me olemme sen lapsia ja elävän Isän valittuja.' Jos teiltä kysytään: 'Mikä todistaa teissä Isästä?', niin vastatkaa: 'Sekä liike että lepo'." 

 

Mitä nuo opetukset vertauskuvallisuudessaan voisivat tarkoittaa? — Uskonnollinen varmuus on yleensä varattu vain vaistoihmisille, mutta tällä kertaa vain runoilijat ja muut haahuilijat voivat asiaa edes epäillä … yllättäen, tällä kertaa nimittäin insinööriluonteille oppi on helppo uskoa: ainoa, minkä kahleista ei voi paeta, on värähtelevä energia. — Energian häviämättömyyden vuoksi uskova ei ole näkevä kuolemaa, ja ikuisten syklien vuoksi asiasta todistaa sekä liike että lepo.

Käytetyt symbolit voivat loitsia ymmärryksen, aiheuttaen tarpeetonta kitkaa oivallusprosessiin, nyt tarvittavaan "uskonhyppyyn" … insinööriyhteyksissä voikin olla syytä käyttää neutraalimpaa termiä "maailmanhenki" vieraannuttavan, personoituneen "Isän" sijaan; ja "pyhien yhteys" on kaikkiallinen energiakenttä jossa energiaa vastaa "maailman valo", ja liikettä voitelee "elämän vesi". — Mutta jatkossa ilmenevistä syistä on syytä pitää kiinni termistä "uskonto" neutraalimman "luonnonfilosofian" sijaan …

No nyt: insinööriperinteitä noudattaen rakennetaan malli, perusteista alkaen. — Otetaan tarkasteluun ihmisten välinen kanssakäyminen, informaation etenemisen luonne tässä systeemissä. — Keskustellessasi toisen kanssa olet vuorovaikutuksessa, saat hänet reagoimaan energiallasi. Hän kertoo asian eteenpäin, ja sama reaktio lähtee etenemään kuin renkaat vedessä. Niin, ensimmäisen kertaluvun matemaattinen approksimaatio tällaiselle ilmiölle on aaltoyhtälö ja harmoninen värähtely. Mitä merkittävämmän asian sanot, sitä todennäköisemmin aalto jatkuu yhteisössä eteenpäin, vasta vähitellen vaimentuen.

Välihuuto: eihän tällainen ihmisten muodostama värähtelyn alusta ole homogeeninen, teknisesti ajatellen eiväthän "värähtelijät" esimerkiksi ole tasavälein!? — Kaikki onkin subjektiivista, vain oman pääsi sisällä tapahtuvaa, ja laadullista. Riittää, että itse ajattelet, että näinhän asia on, niin sen jälkeen asia on niin. "Taivas" alkaa rakentua omaan päähäsi — ja myös muihin päihin, tämä samahan tapahtuu muillakin … huomaat olevasi osa suurta kokonaisuutta. — Tämä on sellainen oivallus jota ei voi poisoppia, se on kuin uskoontulo. Kaikkinäkevän, koko historiasi tietävän maailmanhengen silmän edessä huomaat olevasi alaston: roolisi paljastuvat, mutta juuri itsenäsi sinulla on pääsy takaisin yhteisölliseen paratiisiin. Insinöörin häpeä herkkäuskoisuudestaan voi vaihtua ylpeydeksi ymmärtämisestään. 

Parhaimmillaan sanomasi (tai tekemäsi) asia jää yhteisöön seisovaksi aalloksi, niin että sitä toistellaan edestakaisin, jopa sukupolvi toisensa perään. Se voi jopa resonoida ja kasvaa arvaamattoman suureksi, mutta enimmäkseen se suodattuu laakeaksi mainingiksi. Suuresta määrästä tällaisia pysyviä aaltoja muodostuu kulttuurinen kenttä, jonkinlainen "yhteisyyden humina", mentaalienergian värähtely, jota voidaan mallintaa kenttäteorialla. — Voidaan kuvitella, että Rupert Sheldraken morfinen kenttä olisi jotakin tällaista, jos siitä riisuttaisiin kaikki "epäteknisyys".

Ikuisen elämän tavoite on kytkeytyminen näihin kenttiin, kulttuurisen maailmanhengen värähtelyyn, ja niiden muokkaaminen. Energian kertyessä kenttiin, maailmanhenki tulee aina mahtavammaksi. Kyllä, sinua ei koskaan unohdeta: periaatteessa yksilön vaikutus voidaan jälkikäteen saada palautetuksi aaltoliikkeiden kokonaisuutta tarkastelemalla, sikäli kuin hänellä on ollut vaikutusta kenttiin. Ja, kuten Parsevalin teoreema toteaa, energia taajuustasossa on sama kuin energia aikatasossa — joka ei tätä usko, lukekoon aaltoliikeoppia ja Fourier-analyysia!

Millaista olisi sellainen hyvä elämä jolla ikuisuustavoitettaan voisi edistää? — No, ikuisuuteen ei suoraan voi vaikuttaa; mitä voi tehdä, on yrittää kytkeytyä reaalimaailman hetkellisiin vuorovaikutuksen kenttiin. Ensiksi täytyy saada kokemus itseä suuremmasta, nähdä kentät sielunsa silmin; suuntautua ulospäin, ja kiinnostua ihmisistä. Todellakin, ne toiset ihmiset ovat "taivas", ja sitten kai myös "helvetti": positiivisen energian, rakkauden, dialektisena vastaparina on negatiivinen energia, viha. Täytyy elää täyttä elämää, elää kenttien mukana — ja ihmisten kanssa täytyy virittäytyä "samalle aaltopituudelle", ettei olisi "ulalla" … tavoitteena on "hyvät värähtelyt", vibat!

Tämä ei ole hörhöilyä, pelkkää sanakikkailua — nimittäin kielen termit ovat kulttuurissa resonoivaa viisautta, ja nuorisokieli on virittynyt kaikkein herkimmäksi huomaamaan olennaisen. Ja todellinen kauneus on taas yksityiskohdissa, jonka voi nähdä insinööriymmärryksellä. — No, mikä toistaiseksi tuntematon väliaine aallot "enfosfäärissä" mahdollistaa, ja missä on kenttiä kannatteleva, voimavaikutuksia välittävä eetteri? — Mitään uusia luonnonlakeja ei tarvita. Ihmisen yhdistää kenttiin "yli tyhjän avaruuden" toimiva hahmontunnistuskyky. Puheen lisäsi koko kroppa on antenni, joka heijastelee sisäistä sieluntilaa. Ja vastaanottajapäässä: siellä, ihmisen pään sisällä on aivoaaltojen muodostamia sähköisiä kenttiä; riittää saada nämä subjektiiviset kentät synkronoitumaan pään ulkopuolisten objektiivisten, tai "intersubjektiivisten", kenttien kanssa. — Klassinen ongelma kuinka henki voi vaikuttaa aineeseen on vakuuttavasti demonstroitu YouTubessa avainsanan "cymatics" yhteydessä.

Synkronoituminen edellyttää mallin identifioimista ja sen jälkeen vielä tilan estimoimista: kuvitteelliset kentät pitää voida simuloida oman pään sisällä (ja vastaavasti, samoin tekevät kaikki muutkin, omissa päissään). Wittgensteinin "puheaktit" ovat evoluutiossa kehittyneitä kommunikaatioprotokollia, keinoja vähentää kytkeytymisprosessiin liittyvää kitkaa ja kohinaa; samanvaiheistuminen eri päiden sisällä voidaan helposti saavuttaa esimerkiksi naurulla tai vaikka yhteislaululla. — Niin, ihminen on ensisijassa yhteisöllinen olento, hakien kenttien sovitusta (sic).

Kenttäteoriasta voidaan johtaa vahvoja tuloksia — esimerkiksi voidaan väittää, että Humen giljotiini ei pidäkään paikkaansa: moraali voidaan kuin voidaankin johtaa tosiasioista. Maksimi tehonsiirto kenttien (sisäisen ja ulkoisen) välillä voidaan nimittäin saavuttaa, kun molemmilla on sama impedanssi: siis kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Hyvä ei ole Hammurabin lain mukainen äärimmäinen kovuus ("suuri impedanssi"), joka johtaa heijasteluun rajapinnassa, epästabiiliin koston kierteeseen, eikä myöskään ikuinen toisen posken kääntäminen, äärimmäinen "pieni-impedanssinen" pehmeys — tämäkään ei nimittäin, kaikista uhrauksista huolimatta, kasvata yhteisöllista luottamusta … sinua vain pidetään idioottina.

Ihminen on duaalinen, sekä henkeä että ainetta, mutta ensisijaisesti henkeä. Ei niin että henki tulee aineeksi, vaan aine tulee hengeksi; elettyään rajallisen aikansa ruumiissaan "sielu" voi elää määräämättömän ajan "maailmanhengen tykönä". Jonkinlainen luonnonmoraali, "maksimi-maksiimi", on kytköksissä maksimaaliseen tehonsiirtoon, näkemiseen ja näkymiseen, siis kenttiin kytkeytymisen kykyyn. Niin kuin äly ei ihmisellä ole laadullisesti muista eläimistä poikkeava eikä määrätön, ei myöskään sielu ole kuolematon: se katoaa jos virtaus pysähtyy. Relativistisessakin katsannossa ihminen kuitenkin on kaikkien muiden luojanluomien yläpuolella: onhan se energiapumppujen hallinnassa ehdotonta huippua. 

 

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää insinöörin suoraviivaisuudessa kiteytyvää tietämisen röyhkeyttä. Jos pelkkä elämän valtavuus ei pakota nöyrtymään, niin ehkä auttaa ymmärrys siitä, että pelastus ei tule tietosi kautta. Autuaita ovat lapsenmieliset ja henkisesti rikkaat. Se on kauneus jonka edessä on pakko hiljentyä ja nöyrtyä: aito ihailu voi kohdistua esimerkiksi tuohon Eeva-Liisa Manneriin. Juuri koska kaikki oli vain runoilijan subjektiivista "aistien runoelmaa", niin hänpä ei enää kuolekaan objektiivisesta todellisuudestamme. Hänen henkensä elää mielissä niin kauan kuin suomen kieltä puhutaan, kerran lausutun ajatuksen aina silloin tällöin pulpahtaessa pintaan morfisessa kentässä, ja hän elää niin pitkään kuin suomalainen kulttuurikin.

Kun kenttiä ei ollenkaan tarvitse miettiä, kun se tuntuu kannattelevan joka puolelta kuin vesi — kun siis ymmärtää vieraitakin ihmisiä ponnistelematta — silloin kulttuuri tuntuu kodilta. Taustan tukevuus mahdollistaa pyrintöjensä suuntaamisen, ja itsensä ylittämisen. Tällainen itsensä toteuttamisen eetos on leimallista länsimaiselle kulttuurille. Voisi sanoa, että luovuus ja yksilöllisyyden korostaminen, näkymisen pakko, on meille moraalinen velvoite. — Tämän ilmaisee hyvin Rölli-peikko: parempi on laulaa häläpätihää kuin olla hiljempää!

… Tosin kyse on merkitysenergiasta eikä pelkästä äänen voimakkuudesta. Pyrkimys on sankaritarinaan, tai edes antisankaritarinaan: kunhan performanssisi jälkeen yleisö jotenkin reagoi, mylviikö naurusta vai tyrskiikö itkusta, samantekevää oletko hyvä vai huono, kunhan olet tunteita herättävä. Kuten Haloo Helsinki sanoo: huuda huuda ilosta, vapaudesta, onnesta … ja sä voit poistuu hymyillen. Länsimaisen kulttuurin moraali on näy, jätä jälki! — Meille pelkkä loputon harpunsoitto ei ole mikään taivas; sfäärien harmonia on enemmän.

 

Nykyaikainen simulaatioyhteiskunta tekee edellisenkaltaisen pohdinnan oikeastaan välttämättömäksi. — Ovatko elokuvan hahmot olemassa? Ovatko hahmojen näyttelijät olemassa? Entä sen jälkeen kun näyttelijät ovat jo kuolleet? Millä fysikaalisella mittarilla pystyt erottamaan nämä tilanteet toisistaan … nyky-yhteiskunnassa, jossa todellisuus tulee sinulle enenevässä määrin television kautta? — Kaikki nämä elävät sinulle vain radioaaltojen kentässä; mikä ero olisi jos näkisit heidät elävinä edessäsi, siis ilman televisiota, valoaaltojen sähkömagneettisessa kentässä? — No, mikä ero oikeastaan olisi elämisessä morfisessa kentässä?

(Spoileri pohtijoille: kun "valon kenttä" on hetkellinen, radiolähetyksiä voidaan jo halun mukaan toistaa, mutta morfinen kenttä "elää", värähtelee, toistaen itseään ajassa, hallitsematta ja kenenkään ohjaamatta; "spektrissä" se on vielä pitkäaaltoisten radioaaltojen jälkeen. Tällaisen "valon" näkemiseen tarvitaan toisenlaisia näköelimiä: intuitiota, "sielun silmiä".)

Aivojen kentät ovat koko ajan värähtelyrajalla, sheldrakelainen "morfinen viritinvahvistin" hakee lähetyksiä kohinan seasta … ja näitä lähetyksiä on koko ajan ilmassa, yhtäaikaisesti, niin kuin radioaaltojakin. Jokaisella on oma motivoiva aaltonsa, olkoon se sitten vaikka konkreettinen suvun muodostama sukupolvien ketju. Aallot tulevat menneestä ja etenevät tulevaisuuteen, ovat tässä vain hetken; kestävän vaikutuksen aikaansaamiseksi maailmanhenkeen, sinun tulee iskeä oikeassa vaiheessa, pumpata kenttään lisää energiaa. Aallot ovat hyvin erilaisia, erilaisissa sfääreissä, ja virittyminen oikeaan aaltoon edellyttää hahmontunnistuskykyä … 

Kuvassa on esitettynä  "kybernetiikan aalto": omassa mielessäni olen aaltorintaman huippukohta useiden aaltojen risteytyessä. Omassa mielessäni olen siis tärkeä, voin vapautua eksistentiaalisesta angstista, ja tämä on ainoa minulle tärkeä asia … kosminen totuus jääköön omaan valtaojalaiseen arvoonsa. — Emme ole "jättiläisten hartioilla", vaan heidän aallonharjallaan (nyt kuvassa mukana Norbert Wiener, Ross Ashby, Gregory Bateson, ja Heinz von Foerster). 

 

Insinööri (ainakin sähköinsinööri) voi vilpittömästi uskoa taikaan ja velhoihin. — Muistan aikoinaan, opiskeluaikana, kun kaikki keskustelut isäni kanssa päätyivät kysymykseen miten se muuntaja toimii. Niinpä, muuntaja on käsittämätön laite, muuntaessaan näkymättömien kenttien avulla sähköä jännitetasolta toiselle. Mutta ei tasajännitettä, vaan vain vaihtojännitettä — muuttumaton on kuollutta, kiinnostavuus on jatkuvassa muutoksessa, värähtelevissä kentissä. Ainoa autuaaksitekevä ovat pyhät kaavat, ainoa reitti tähän taikaan. — Isäni oli sellainen jääräpää että hän ei uskonut vaikka näki.

Se joka toi vaihtosähkötekniikan aikanaan käyttöön, oli serbi Nikola Tesla, varsinainen velho. — Niin, sen sähköauton nimi on kunnianosoitus Teslalle, samoin kuin oli magneettivuon tiheyden yksikön nimeäminen teslaksi. — Kerrotaan hurjia tarinoita siitä, kuinka itse Thomas Alva Edison aikanaan yritti kampittaa Teslaa, kilpailijaansa … katkerinta Edisonille, tasavirtamiehelle, oli varmasti huomata kuinka paljon parempia toisen ajatukset voivat olla kuin omasi

Kun Albert Einsteinilta aikanaan kysyttiin että miltä tuntuu olla maailman älykkäin ihminen, Einstein vastasi: en tiedä, teidän täytyy kysyä asiaa Nikola Teslalta. Näin siis sanoi insinööri insinöörille, puolittain vakavissaan, täydellä arvostuksella. — Elävä vitaaliuskonto on jatkuvassa muutoksessa, ja "pyhiä kirjoituksia" joudutaan varmaan päivittämään. Niinpä, jos joskus kirjoitetaan "Nikolan ilmestys", sieltä löytyy esimerkiksi seuraavat ajatukset, tämän "energiologian profeetan" lausumat:

Jos haluat löytää universumin salaisuudet, sinun täytyy ajatella energian, taajuuksien ja värähtelyn termein.

Sinä päivänä kun tiede alkaa tutkia ei-fysikaalisia ilmiöitä, se saavuttaa enemmän edistystä yhdessä vuosikymmenessä kuin kaikkina sitä edeltäneinä vuosisatoinaan.

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu