Uskonnon hämmästyttävä tehokkuus luonnonkansoissa

Tiedeuskon ylistysoodin ja uskontunnustuksen on kirjoittanut Nobelin fysiikan palkinnon saaja Eugene Wigner artikkelissaan vuodelta 1960. Sen otsikko on "Matematiikan hämmästyttävä tehokkuus luonnontieteissä" (huh, nyt on fyysikko vaarallisilla vesillä … tuohan on täyttä metafysiikkaa!):

  • … Matematiikan kielen ihmeellinen sopivuus fysiikan lakien formulointiin on suurenmoinen lahja, jota emme ymmärrä emmekä ansaitse; meidän tulisi olla kiitollisia siitä ja toivoa, että se pysyy voimassa myös tulevaisuudessa ja että sitä voidaan laajentaa monille muillekin tieteen aloille, seurasi siitä sitten mielihyvää tai hämmennystä.

Tämä on myös kuin lähetyskäsky: tehkää kaikki tieteet minun opetuslapsikseni! — Fysiikan tehokkuus onkin lumonnut myös humanistiset tieteilijät: on kuin järkiuskon tulvavirtaus olisi pyyhkinyt koko tiedekentän yli, samansuuntaistaen kaiken. Ja tämä ei koske pelkän fysiikan ylivaltaa: samassa imussa myös insinööritieteet ovat vyöryttäneet omilla lähestymistavoillaan.

Esimerkiksi kehittyvän tietotekniikan "ihmeellinen sopivuus" tiedonkäsittelyyn johti kognitivistiseen tietokoneparadigmaan kognitiotieteessä: mielen toimintaa mallitettiin puusilmäisesti symbolien käsittelynä keskitetyissä "rekistereissään". — Ja sama riski on taas — nyt kun keinotekoiset hermoverkot ovat osoittautuneet niin tehokkaiksi, behaviorismi saattaa olla tulossa takaisin: saattaa ruveta näyttämään siltä, että "neuronispagetti" on kaikki mitä tarvitaan!

Kuin lähetyssaarnaajat tietäessään edustavansa Oikeaa Uskoa, tieteilijät ovat kaikkivoipaisuuskuvitelmissaan lainanneet tieteen rautasaappaat, polkien kaiken versovan elämän ja (ihmis)luonnonymmärryksen. Esimerkiksi kosmologi Kari Enqvist luulee tietävänsä kaikki maan ja taivaan asiat: hän ihmettelee, mikä saa ihmiset uskomaan; hänelle uskonnot ovat kuin psykoottisten harhakuvia

Käymättä henkilökohtaiseen hyökkäykseen Enqvistiä vastaan (tähänhän voisi kommentoida jotakin vaikkapa Antero Vipusen ärhäkästä torjunnasta) … mutta olkoon. Riitely poteroissa on kovin turhaa; on mahdollista käydä myös hyökkäykseen, avata uusi rintama! — Kaikki niin henkinen kuin hengellinenkin saavat virtauksensa samasta lähteestä; vilpittömästi ajatteleva ihminen onkin ehkä mahdollista saada kiinnostumaan vitalistisesta tieteestä ja enginerologisesta luonto-uskonnosta niiden omilla vahvuuksilla:

  • … Luonnonkansojen ihmeellinen sopeutuneisuus kätkeytyneisiin tosiasioihin on suurenmoinen lahja, jota emme ymmärrä emmekä ansaitse; meidän tulisi olla kiitollisia siitä ja toivoa, että se pysyy voimassa myös tulevaisuudessa ja että sitä voidaan laajentaa monille muillekin elämän aloille, seurasi siitä sitten mielihyvää tai hämmennystä.

Tämä on jatkoa edelliseen blogikirjoitukseen; tässä paneudutaan tarkemmin (entisaikaisen ja nykyaikaisen) luonnonheimon "henkiseen organisaatioon". — Kansa tietää, vaikka se ei tiedä tietävänsä … tai oikeastaan heimo on tietoinen vaikka heimon jäsenet eivät olekaan tästä tietoisia. Heimo shamaaneineen muodostaa nimittäin merkillisen "laitteiston" luonnon tarkkailuun, laitteen ilman kuoria, jota koossa pitää pelkkä dynaaminen attraktori ja sen tarjoama evolutiivinen lisäarvo

Kyseessä tässä kirjoituksessa ei ole valmiin teoriakehyksen tarjoaminen; ennemminkin tarkoitus on näyttää, että tieteen jyräämässäkin maailmassa vaihtoehtoja voi yhä olla olemassa. Oikeastaan valmiita ratkaisuja pyritään tietoisesti välttämään: vitalismin parhaassa hengessä mieli jätetään värähtelemään, omakohtaisten oivallusten kynnykselle. — Yksi avainkysymys johon erityisesti ei anneta vastausta on mahtaako tuo olla tosissaan

 

Jos tietee(ntekijöi)llä ei olisi niin arrogantti ja ylenkatseellinen asenne, jos uskonto ei olisi (Enqvistiä mukaillen) pelkkä mielen sairaus, pelkkä meemivirhe, ja jos se edes yrittäisi ymmärtää, voitaisiin pohtia kiinnostavia kysymyksiä: jos se on pelkkä sairaus joka pelkästään vie henkisiä resursseja, miksi se ei ole karsiutunut evoluutiossa? Miksi se ei ole karsiutunut yhdestäkään kulttuurista? — Mutta … samantekevää, käytetään tilannetta hyödyksi. — Uskonto on ainoita henkisen toiminnan alueita, joka on (säälistä?) turvassa tieteellisen järjen tappavalta skalpellilta. Näin voi enginerologiakin ehkä emergoitua synnystään riittävän vahvaksi kestämään iskut myöhemmin … ja myös kaikki ei-oikeastaan-uskonnollinen on saman sateenvarjon alla. Ei tarvitse tuhlata energiaa vakuuttaakseen tiedemaailman kyynikot, ja on aikaa synnyttää "uteliaisuuden ekolokero".

Myös vitalistisella tieteellä kaikkineen on syytä hakeutua katveeseen: eläväisestä luonteestaan johtuen
tämä kauhukakara astuu nimittäin monille varpaille, sekoittaen vakiintuneiden standarditieteiden pasmoja ja paradigmoja. Vitaalitiede ei ole pelkästään poikkitieteellistä — se on halki-, poikki-, ja pinoon-tieteellistä holistista assosiointia, heuristista ajatusmyrskyämistä, vitaalis-tolkutonta rymyämistä — jossa muille jätetään sirpaleiden keräily ja päänpudistelu. Vitalistilla ei ole ystäviä tiedemaailmassa! — Tavoitteena onkin vakiintuneiden tieteen rajamuurien täristäminen, murtaminen, ja merkitysenergian vapauttaminen, eri virtausten yhtäläisyyksien paljastaminen erilaisten terminologioiden ja paradigmojen taustalla, ja tämän pohjalta harjaus ja yhdensuuntaistaminen, siis reitin raivaaminen.

Ja asioiden esitystyyli … eikö sekin saa olla tällai vitaalinen … niin, olen innostunut! Hiphip!

Tavoitteena ei ole löytää jäykkiä tosiasioita vaan ajattelun vapausasteita. Itse asiassa "eristettyjen faktojen" vitaalitiede on mahdoton: kun eri alojen avoimet langanpäät tulkitaankin katkeaviksi virtauksiksi, mieli haluaa yhdistää virtauselementit, rakentaa yhtenäisteorian. — Tällaisen yhdistelmätieteen nimi on sitten epäolennaista, vain järjen vaatimaa luokittelua: se voi nyt olla teoreettista teologiaa tai matemaattista magiaa … tai vaikka shovellettua shamanismia. Merkitysenergia on aina samaa, se ei noudata järjen määrittelemiä raja-aitoja; uskontokin tulee mukaan tieteiden joukkoon, onhan henkinen ja hengellinen virtaus pohjimmiltaan kaikki samaa, pyrittäessä relevanssiin, haettaessa mentaalienergian virtauksen parhaita uomia. — Ja osoittautuu, että esimerkiksi antropologia voi paljastaa Antero Vipusen parhaat innovaatiot (hmmm … no, alempana on esimerkki).

Tieteilijöiden ei kannata olla ylenkatseellisia: voidaan nimittäin väittää, että kyseessä on uudentyyppinen prototiede synnyssään. "Loikkiminen" voidaan perustella siten, että kun kaikki on hyllyvää kuin suo, täytyy pomppia vauhdikkaasti ettei ehdi upota hetteeseen. Vain harppomalla, yksityiskohdat unohtamalla, hallitusti hataralla pohjalla, voidaan nähdä emergoituva "ilmenevä relevanssi". Toimitaan siis päinvastoin kuin Wittgenstein, joka kaatoi tikapuut kiivettyään seuraavalle tasolle; nyt on harpattava ylös ja laskettava sieltä tikkaat. Ensin on nähtävä dynamiikka, oikeastaan luotava se dynamiikka, vasta sen jälkeen sille voi rakentaa "Okkamin kuoret". — Esimerkiksi Seppo Oikkosen peräänkuuluttama ryhmäpsykologia ei voi perustua reduktionistiseen tilastotieteeseen tai yksilöpsykologian "joukkoistamiseen".

Vielä yksi olennainen esimerkki vitaalitieteen duaaliluonteesta: sille luonnonlait ovat kuolleita. Jos nimittäin luonnonlait määritellään invariansseina, eli joitakin suureita hallitsee muuttumisen rajoite, tässä suunnassa muuttuja-avaruudessa ei voi virrata energiaa; vitaalitiede on enemmän kiinnostunut kovariansseista eli suureiden yhteisvariaatiosta, koska tällainen vaihtelu ei todennäköisesti ole pelkkää satunnaisuutta, vaan kantaa merkitysenergiaa. Korrelointi tekee heikot signaalit näkyviksi, suodattaen satunnaisen kohinan. — Seuraavassa sovelletaan tätä ajatusta: mitä jos ihmisten johdonmukaista käyttäytymistä ei pidettäisikään
halveksivasti osoituksena "joukkosielujen massaluonteesta" vaan merkkinä jostakin kiinnostavasta? — Niin, sovelletaan "maailmanhengen energiaperiaatetta": ilmiöt jotka kykenevät emergoitumaan, nousemaan näkyviin, ovat todennäköisesti kiinnostavia, mallittamisen arvoisia. 

 

John Allen Paulos on kirjoittanut kirjan Numerotaidottomuus, jossa hän päivittelee ihmisten kyvyttömyyttä hahmottaa suuria lukuja. Hyvin johdonmukaisesti "sivistymättömät", ne jotka eivät ole oppineet kiinnittämään asiaan erityistä huomiota, tuntuvat pitävän (hieman yksinkertaistaen) numeroiden jokaista dekadia suhteellisesti samanarvoisena, niin että yksityiskohtien hahmotuksen tarkkuus on (ikään kuin) logaritmista. — Tämän toteamuksen voisi sivuuttaa olankohautuksella, ellei sama "epäideaalisuus", kokonaisvaltainen taidottomuus, tulisi vastaan kaikessa havainnassa: kuuloaistimuksen desibeliasteikko on myös logaritminen, samoin kuin näköaisti reagoi luminanssin muutoksiin lähinnä logaritmisesti. Jopa äänenkorkeuden aistinta on logaritmista … niin, luontevin klassisen säätötekniikan systeemien käyttäytymisen malli (ns. Bode-diagrammi) perustuu sekin log-log -asteikkoon, jossa sekä taajuusasteikko että vahvistusasteikko on logaritminen!

Kysymyksiä alkaa nousta vitalistiseen mieleen … miksi luonnonkansat ovat konvergoineet niin samanlaisiin muotoihin, niin kulttuurisesti kuin biologisestikin … siis niin että ne joukkosieluiset luonnonuskovat erilaisissa kulttuureissa (kuten edellisessä blogauksessa) näkevät havaintoja kokonaisvaltaisista kentistä, signaalien spektreistä, otettuaan ensin näistä havainnoistaan logaritmin? Aivan kuin joku insinööri olisi virittänyt anturit? Voisimmeko "käänteispsykologisoida" itseään Antero Vipusta? — Nyt seuraavassa vaiheessa keskeiseen rooliin tulee se tolkuton poikkitieteellinen rymistely. — Niin, mitäpä tuo spektrin ja logaritmin yhdistelmä tuokaan mieleen? 

 

Kepstrianalyysi on tekniikka, jossa signaalille lasketuista (diskreetti Fourier-muunnos, DFT) taajuuskomponenteista otetaan logaritmi, ja näin "vääristetty" signaali palautetaan "aikatasoon" (diskreetti käänteis-Fourier-muunnos). Usein tyydytään tehokepstriin, eli pysytään reaaliarvoisissa muunnossignaaleissa. — Idea on se, että logaritmin ottaminen muuttaa tietynlaiset prosessit lineaarisiksi: tulon logaritmihan on logaritmien summa. Kiinnostavaa on, että logaritmin oton jälkeen mitä tahansa lineaarimenetelmää (ei pelkästään sitä käänteis-Fourier-muunnosta) voidaan käyttää signaalien muokkaamiseen ja rakenteistamiseen; aivan uusia mahdollisuuksia aukeneekin monimuuttujakepstrianalyysissa, jos muunnettuja signaaleja onkin useampia. Tällöin voidaan esimerkiksi hakea avaruudesta maksimivariaation pääkomponenttisuuntia, joihin suuntiin siis on jakautunut maksimaalinen signaalienergia, ja tähän voidaan käyttää esimerkiksi neokyberneettistä algoritmia — siis oletettua mielensisäistä mallituskoneistoa.

"Kepstri" -nimi on muuten huumoria, hersyvää vitaalinaurua — se on väännös sanasta spektri (cepstrum — spectrum). Vastaavassa hengessä signaalien filtteröinti muuttuu lifteröinniksi (filter — lifter), ja frekvenssianalyysi muuttuu kefrenssianalyysiksi, tai jopa "kefrenssialanyysiksi" (quefrency analysis, quefrency alanysis). — Tosikot älkööt siis vaivautuko! — Samoilla nauruilla voimme ehkä ujuttaa lisääkin heppoisuutta tarkasteluihin: nyt "anturitiedon avaruus" ei ole metrinen, enintään topologinen … analyysiin tekijältä edellytetään mentaalista näkemistä ja intuitiota "eheyttää" taajuuskentät mielessään, ja analyysin kuulijalta edellytetään hyvää tahtoa ja halua ymmärtää — siis uskomista. Tarvitaan kaipuuta saada edes jonkinlainen valo pimeyden reunalle

Kepstrianalyysillä voidaan selvittää signaalikanavan rakenne. Esimerkiksi puheen analyysissa äänikanavan erilaisten suodattimien oletetaan omilla tavoillaan muokkaavan kurkunpään aiheuttamaa perusvärinää;
suodattimet toimivat eri tavoin eri tilanteissa, siis eri äänteitä muodostettaessa, ja kepstrianalyysillä voidaan jäljittää näitä muutoksentekijöitä: suodatinten yhteisvaikutukset eivät nimittäin ole summautuvia, vaan ennemminkin lopputulos on tulomuotoinen — siis juuri niin kuin kepstrianalyysissa oletetaan. — Mutta kiinnostavampi (meidän tapauksessa!) tilanne syntyy, jos "signaalikanavan malli" muodostuukin pelkistä energiavirtauksista, tai merkitysvirtauksista, Herakleitoksen hengessä: jos "signaaliatomit" ovat jakautuneet eri virtauksiin, niiden läpipääsyn todennäköisyys on "virtausrelevanssien" määräämien todennäköisyyksien tulo — siis taas kepstrianalyysin heiniä. — Tulomuotoista mallia voidaan perustella teknisestikin: esimerkiksi jos jokin olennainen virtaus on nolla, tällöin koko läpimenneen signaalin suuruus on tosiaan myös nolla.

Väite nyt on, että heimoyhteisö, luonnonuskovien ja shamaanin kokonaisuus, toteuttaa tällaista mentaalista monikanava-kepstrianalyysia duaaliavaruuden kentille, topologis-approksimatiivisesti, tulosten tarkkuuden riippuessa lähinnä shamaanin "kenttälaskennan" osaamisesta, hänen kyvystään muistaa aiempaa aikasarjaa, ja hänen vaistostaan, herkkyydestä ja kyvystään empatiaan (kuva). — On saavutettu seuraava hajautetun mielen ja keskitetyn järjen yhdistelmän taso: kun edellisellä tasolla, yksilön pään sisällä, emergentti ilmiö on äly joka vetää yhteen mielen kentät, niin nyt, heimon tasolla, sosiaalisesta ihmistenvälisestä kentästä shamaanin mieleen emergoituvan ilmiön nimi on kai viisaus … tai hulluus, natsi-Saksan tyyliin uuden rakenteen kiteytyessä hypnoottiseen loitsuun kansa — rituaali — shamaani. Ja kun molekyylien näkemät efektiiviset voimat emergoituvat alla olevista sähkökentistä, ja niin edelleen … ehkä voidaankin olettaa hierarkisen kompleksisuusrakenteen, tietoisuuden tietoisuuksista (joka "tietoisuus" on määritelty Mentaalivitalismi-kirjassa, kappaleessa 1.8), olevan fraktaalis-duaalinen, jossa "pinnanalainen" hajautettu etsintä ja "pintaan nostettu" keskitetty koostaminen vuorottelevat?

Hajautettujen "ihmisanturien" tehtävänä on siis kytkeytyä kenttiin, tulkiten nykyhetkeä omasta näkökulmastaan, tarjoten raikasta informaatiota kokemastaan "duaalitodellisuudesta", havaitsemastaan hetkellis-stationaarisesta taajuusavaruuden jatkuvuustilasta omalta kohdaltaan.  Tällainen spektritietojen aikasarja on subjektiivinen maailmanmalli elämästä — osan matkasta olet kulkenut virran mukana, osan virtauksia vastaan — ja yhdessä eri suunnista saatujen projektioiden, eli muiden ihmisten elämänkokemusten kanssa, tämä virtausten rakenne voidaan ratkaista "inversiomenetelmällä", kuin tomografiassa ikään. Analyysimenetelmä "täristää" matemaattisesti virtaukset toisistaan irralleen, jolloin ne tulevat lineaarisesti separoituviksi. Mitä enemmän antureita eri puolilla tarkasteltavaa palloa (tarkastelusuunta ulospäin) tai kalloa (suunta sisäänpäin) on, sitä redundantimpaa on tieto, jolloin kohinaa voidaan paremmin suodattaa, ja intersubjektiivinen maailmanmalli shamaanin mielessä voi tarkentua. — Emergenssi näyttää magialta, ja shamaani hallitsee syntyloitsun.  

Jos kaikki sujuu täydellisesti, käänteismuunnos aikatasoon, "selvänäkö" ja spiritualistinen "kanavointi", onnistuu, ja … tällöin esi-isän "henkiruumis" on palautettavissa ikuisista kentistä tämänhetkiseen nykyhetkeen!

Miten hengellinen toimija, shamaani, jolla ei ole tukenaan fyysistä pakkokoneistoa niin kuin heimopäälliköllä, voi säilyttää yhteisön stabiilisuuden — semmminkin kun hänen tehtävänsä on samaan aikaan ylläpitää heimon vitaalisuutta, pitää villi elämänvoiman liekki roihuamassa, merkitykset virtaamassa maksimaalisesti kenttien ja reaalimaailman välillä, värähtelyrajalla, kuitenkin ilman pelkoa värähtelyjen karkaamisesta hallinnasta? — Shamaanilla on näköalapaikka tapahtumiseen heimossa, ylemmän tason ymmärrys; hän on tietoinen heimon hengen virtauksista, näkee enemmän kuin muut sielunsa silmin … myös ne tulevat, ilmenevät tapahtumat. Tällöin heimon henkinen suunta on tiedossa, jopa ohjattavissa — ennakoitavissa, jopa hyödynnettävissä. Tietoistettu vapaa virtaus on kahlittavissa kuin vesivoimalaitoksessa ikään, jolloin kyseessä on uloin hyperegon säätö, pyörre, dynaaminen attraktori jonka pääsee itse määrittelemään synnyssään. — Tätä havaintoa kannattaa makustella hetki … korkeampi tietoisuus ohjaa heimoa … personoituna siis jumala säätää, apulaisensa välityksellä!

Tämä oli yhteisön näkökulma — mutta mitä lisäarvoa saa yksilö tästä hierarkisesta rakenteesta, miksi hän ei ryhdy kapinaan? — No, kilpailu on vapaa. Mutta koska "hyvyyskriteeri" on yksikäsitteinen — kyky välittää energiaa — sen "engi-neron" valinta on myös yksikäsitteinen: hän on se matemaattisesti lahjakkain ja visionäärisin. Jos fyysisellä puolella natsojen määrä kuvaa ylennyskierroksina näkyväksi tullutta kyvykkyyttä, "yksiniittisyys" henkisellä puolella sekin kuvaa saavutettujen emergenssikierrosten vähäistä määrää. Kateutta vähentää havainto, että kollektiivinen hyvä heijastuu myös subjektiivisessa elämässä, omien kenttien haltuunotossa — tasapaino on saavutettavissa aivan uudella tavalla, aika-akselin suhteen: on saatavissa mennyt ja tuleva keskenään balanssiin. Vilkaisu suurempaan viisauteen antaa oivalluksen siitä, että itse kukin on olennainen linkki pitämässä menneitä ja tulevia sukupolvia elossa; se saa tuntemaan että mehän ollaan "sankareita kaikki", kenttien kannattelijoita kukin osaltaan. — Jos hypnoosi on jonkinlainen "kollektivisoitunut tahtotoiminto", shamaani edustaa kollektivisoitunutta älyä. — Miksi kukaan ei taaskaan ihmettele johdonmukaisuutta: kuinka vääjäämättä luonnonkansat ovat ajautuneet alkoholismiin tultuaan vedetyksi "sivistyksen" piiriin? Jouduttuaan luopumaan jostakin paremmasta?

Millainen on sitten tällaisen shamaanin maailmankuva, miten hän itse näkee todellisuuden … millaisia ovat "virtausentiteetit"? — Kaikki on pelkkää "kuoretonta relevanssia", suunnattuja energiavirtauksia. Kuitenkin suuret korreloivat määrät "virtauksenkantajia" muodostavat konkreettisen tosiasian, joka vaatii tilan; virtauksella on myös hitautta (on tämä inertia sitten vaikka pelkkää inhimillisen ajattelun jäykkyyttä) … tällainen massa alkaa ruumiillistua. Ja virtaukselle tyypillisten järjettömän satunnaisten "pölähdysten" vuoksi se alkaa jopa personoitua. Vitaalihenget "elävät" ja energiallaan vaikuttavat aktiivisesti asioihin … kaiken tämän käsitteistämiseksi sopii ihmisanalogia: kuin olympolaiset jumalat, ne noudattavat luonteitaan; kuin Kalevalan hahmot, ne ovat toimintansa kiteytymiä — stereotyyppejä, jonkinlaisia jungilaisia arkkityyppejä. Hitauden aiheuttama värähtelytaipumus sitten aiheuttaa tähän päälle arvaamatonta dynamiikkaa. Koko maailma voidaan nähdä näyttämönä jossa henkien taistelu tapahtuu; tämä on kuin näytelmä, käyntiin lähdettyään vääjäämättömine, kuin ennalta käsikirjoitettuine tapahtumineen, on se sitten komedia tai tragedia, näkökulmasta riippuen … kuitenkin enemmän tunnetta kuin järkeä. 

Tätä kohellusta shamaani joutuu seuraamaan sormet käsinojia puristaen, aina välillä purskahtaen homeeriseen tai sardoniseen nauruun, miten vain, epätoivoisesti odottaen jonkinlaista ratkaisua, deus ex machinaa … ihmetellen mielessään eikö maailmanhenki nyt parempaan pysty. — Ja eipä luojajumalakaan tunnu kaikista juonenkäänteistä olevan ylpeä: jumaltaruissa ja myyteissä maailman rakentaminen on yleensä delegoitu jonkinlaiselle alemmantasoiselle insinööri-demiurgille — tai niin kuin maailmanhengen tapauksessa: se on vaivihkaa jättänyt rumat yksityiskohdat Antero Vipusen huoleksi, traumaksi kerrassaan. — Aidointa luonnonymmärrys oli luonnonkansoilla; sittemmin kulttuurievoluutio kompressoi näiden "ääretönjumalaiset" animismit pelkiksi monijumalaisuuksiksi, ja sen jälkeen edelleen yksijumalaisuuksiksi. Henkisen tehonsiirron optimoitumisen huippu saavutettiin 600-luvulla islamissa; mutta yhdensuuntaistettu suoranuottisuus alkaa jo henkeä ahdistaa … mitäpä tällaiset "abstraktio-allahit" ovat nykyaikana, puhtaaksihiotun kirskuvan järjen maailmassa, millaisia raivonhenkiä "makroskooppi" paljastaakaan, siitä seuraavalla kerralla … 

 

Poikkitieteellisiä kytkentäkohtia on löydettävissä lisääkin. — Esitetyn kaltainen "ajattelutomografia" on sukua Bayes-verkoille, uskottavuuksien ketjuttamiselle ehdollisten todennäköisyyksien kautta evidensseistä johtopäätöksiin (lisää löytyy termeillä Bayesian networks, belief propagation, jne.). — Ja, huvittavaa kylläkin, raa'an pragmatismin pyhittämässä insinöörihengessä, ilman mitään vitaalienergeettistä taustateoriaa: kirjallisuudessa todetaan, että suurimman uskottavuuden ratkaisu (myös syklisissä yms. verkoissa) tällaisissa tapauksissa minimoi systeemin vapaan energian. — Niin, tästä näkökulmasta katsottuna, luonnonheimon voi siis sanoa toteuttavan itsestabiloivan itseorganisoivan uskomusverkon! — Olisiko tähän jotain lisättävää?

Edelleen, vielä tässäkin vaiheessa, vitaalitieteen hengessä, ajattelua pitää aina ravistella luutumistaan, varoa putoamasta sinne konformistiseen käsitehäkkiin. Kun asioita mallitetaan, niille yritetään löytää "järjen kuori"; nyt ei haluta heti asettautua liian ahtaisiin kehyksiin! — Vitaalinen päättely perustuu analogioihin (tästä lisää myöhemmin), mutta, tosiaan, klassisen analogiapäättelynkin kehys on liian rajoittava. — Analogioiden tunnistamisessa harpataan nyt pelkän avaruudellisen hahmontunnistuksen ohi aika-avaruuteen, koska tämä uusi dimensio tarjoaa olennaista tuoretta luokitustietoa. — Mutta aika on käyttäytymiseltään melko lailla avaruuskoordinaateista poikkeava …

Teknisemmän tarkastelun kautta voidaan ymmärtää paremmin shamaanin maailmankuvaa.

Kun myös aika-akselin suunnassa aletaan nähdä muitakin kuin pelkkiä yksittäisiä tapahtumia, kun aikapisteet opitaan yhdistämään bergsonilaisten kestojen kautta yhä monimutkaisemmiksi "tarinarajat" ylittäviksi rakenteiksi, voidaan yleistää klassisia hahmopsykologisia tarkasteluja. Yksi keskeisistä hahmolaeista, "yhteisen liikkeen laki", nimittäin sanoo, että silmä ryhmittää samaan suuntaan samalla nopeudella liikkuvat kohteet. Tämä hahmotuksen periaate voidaan nyt yleistää myös sielun silmiin, jotka alkavat nähdä pisteiden ja käyränpätkien (niiden kestojen) lisäksi tilavuuksia, jonkinlaisia liikkuvia, "ulotteisia otuksia" mielessä. 

Ikään kuin "eri nopeuksilla etenevät ajat" (hahmojen suhteelliset nopeuserot yksittäisissä "tarinasäikeissä") laajentaisivat näkymän "joukoksi yksiulotteisia aikoja", siis kaiken kaikkiaan korkeampiulotteiseksi kokonaisuudeksi! Tällaisia "haamulakeja" voidaan soveltaa esimerkiksi käsitteiden okkamilaisessa yksinkertaistamisessa, vaikkapa eri terminologioiden alla olevien "funktionaalisten käsitedynamiikkojen" havaitsemisessa ja yhdistämisessä. — Mutta aika-avaruudessa hahmot ovat tosiaan ennemminkin jonkinlaisia haamuja, koska tarinoiden joukko ei määritä riitävän homogeenista "pikselijoukkoa" selvän kuvan muodostamiseksi "taustaa" vasten. Tämä oivallus tarjoaa kuitenkin näkymän aivan uudenlaiseen (h)aavemaailmaan … kaikki se armoitettujen näkijöiden herkkyys ei ehkä olekaan pelkkää vaistoihmisten naurettavuutta.

Näihin haamuihin liittyy lisääkin aavemaisuutta. — Aaveiden maailmaan johdatteluna pohditaan aluksi mitä oikeastaan on uskomus, tai uskottavuus. Ilman näiden käsitteiden (ainakin jonkinlaista) määrittelyä nuokin uskomusverkot ovat hyllyvällä pohjalla, pelkkä uskon asia. Ymmärryksen saavuttamiseksi täytyy siis mennä vielä seikkaperäisempään tarkasteluun — ja erilaiseen tarkasteluun, koska uskomukset eivät ole perinteiseen tyyliin objektiivisia tosiasioita. — Nämä aaveet alkavat olla vähän pelottavia, selkäpiitä karmivia: olemme tekemisissä käsityskykyämme laajempien asioiden kanssa, liian monien muuttujien maailmassa, ja siellä olemme menossa kohti jotakin joka on aina ollut kiellettyä — siis tieteessä kiellettyä subjektivismia.

Kokemuksellisen, subjektiivisen menneisyyden (josta ne uskomukset rakentuvat) muodostavat ne tarinasäikeet mielessä. Koska vitaaliteorian mukaan eri tarinasäikeiden merkitysenergia (siis juuri se pakottamattoman uskottavuuden määrä) kasaantuu eri nopeuksilla näiden vapausasteiden relevanssin ("virtausten") perusteella, niissä ikään kuin "subjektiiviset ajat" kulkevat myös eri tahtiin. Juuri tähän perustuvat menneisyyden hahmojen keskinäiset nopeuserot, miten ne siis voivat "liikkua toistensa suhteen". — Koska "liikkuvien tarinoiden" välillä tapahtuva päättely ei voi olla sidottu aikaan tai kausaalisuhteisiin, aika pitää kokonaan hävittää mallista. Hermeneuttis-tautologinen deduktiivis-kausaalisen päättelyn kehä alkaa pyöriä pyörteessään yhä hurjemmin, niin että emergoituvassa tasapainossa, singulariteetin jälkeen, päättelyn premissit ja johtopäätökset ovat lopulta "yhtäaikaisia", ne muodostavat kokonaishahmon

Äärirajalla, keiton kiehuessa, tämä deterministis-sekventiaalinen pyörittäminen muuttuu pelkäksi holistis-assosiatiiviseksi ravistamiseksi. Symbolisten käsitteiden rajat murskaantuvat kuin herneet rokassa; siellä ne sitten muhivat kera suuren määrän alisymbolisia, "aliajateltuja" käsitteiden syntysiemeniä, erilaisia mausteita, näiden etsiessä uudenlaisia kytkentöjä, odottaen keitoksen lämpötilan laskua. — Nämä "mausteet" ovat ratkaisu tekoälyn klassiseen kehysongelmaan: kuinka yhdistää päättelyyn kaikki "maailmantieto", maalaisjärki, uhraamatta tähän tarkoitukseen valtavaa määrää deduktiivisia sääntöjä — näillä yksittäisillä tiedoilla kun yleensä on vain vähän relevanssia. — Ja kuten Google Translator on osoittanut, myös tekoälyn monitulkintaisuusongelma muuttuu epäolennaiseksi näkökulmaa tilastomenetelmin "laajennettaessa".

Samalla kun käsitteet hajoavat, täytyy päästää irti binaaris-täsmällisistä kielellisistä ilmaisuista. Tarvitaankin uudenlaisia työkaluja jäljelle jääneen "numeerisen merkitysmassan" käsittelemiseksi. Parhaan selityksen löytämiseen tarvitaan tilastollisia monimuuttujamenetelmiä (esimerkiksi sitä neokyberneettistä algoritmia): kovan tärisyttämisen jälkeen hellävarainen värisyttäminen, edestakainen pieni iterointi, mahdollistaa pääsyn kohti yksinkertaisinta kokonaiskuvaa ja parasta hahmonsovitusta, algoritmin attraktoria. — Tämä puolestaan (poikkitieteellis-intuitiivisesti taas) on sukua teoreettisessa fysiikassa käytetylle "simuloidun jäähdytyksen" optimointitekniikalle (simulated annealing).

Matalinta mentaalienergiatasoa vastaava minimienergiapinta lienee (matemaattista intuitiota soveltaen) hyperpallomainen "ajatuskupla". Mutta mitään tarkkarajaista ei numeerisista pyörittelyistä yleensä emergoidu, vaan hahmot ovat hämärärajaisia, niin, kuin ne haamut. Kaikkein aavemaisin ominaisuus näillä haamuilla on (edellä tehdyn oletuksen mukaan) niiden elämä aikatasossa, duaaliavaruudessa, järkiajattelun tavoittamattomissa. Kun sovitushahmojen sumeus on jo visuaalisesti tuttu, totuttu ilmiö avaruuskoordinaatteja käytettäessä, aika-avaruudellinen sumeus on jotakin pelottavaa, käsin koskettelematonta. Ja kun taajuustason kenttiä käsitelttäessä nämä haamut yhtäkkiä ilmestyvät nykyhetkeen, osoittautuu, että tällaiset menninkäiset pakenevat valoa ja tutkimuslaboratorioiden kirkkautta. Mielen pimeys on aaveiden temmellyskenttää, kuten seuraavassa blogissa ilmenee; siellä ne pelottelevat ihmisiä — eniten niitä jotka yrittävät suhtautua kaikkeen järjellä

 

Hyvä esimerkki "mentaalihaamusta" on termi ilmiö, siihen liittyvine konnotaatioineen: "ilmiö" kai viittaa johonkin ilmentyvään, siis ilmeisesti emergoituvaan, intuitiivisesta kielen taikapadasta pintaan pulpahtaneeseen jonkinlaiseen käsitteen synnyn ideaan. Se on ehkä juuri sopiva termi kuvaamaan ilmiöoppimista, jossa mieleen yritetään saada rakentumaan uusia käsiterakenteita konstruktivstisen itseorganisoitumisen periaatteella. Ilmiöoppiminen on olennaisesti enemmän (mielestäni) kuin pelkkä "ongelmalähtöinen oppiminen", jossa ruvetaan koostamaan irtaimista langanpäistä koostuvaa spagettia avaruudellisesti, tämän hetken tosiasioita auki kerien, ilman yleisemmän tason teoriaa … kun perinteinen oppiminen on vertikaalista, vähitellen syventävää, ja ongelmalähtöisyys on horisontaalista, eri aloja yhdistävää, ilmiöoppiminen voisi olla lateraalis-temporaalista eheyttämistä, "haamuhahmojen" eli funktionaalisten aikatason kokonaisuuksien näkemistä. — Haluan uskoa ilmiöajatukseen — mutta tämäkin asia taitaa nykyisellään olla pelkkää käsienheiluttelua, kun kuulemma "teoria- ja tutkimustietoa ilmiöpohjaiseen opetukseen on niukasti saatavilla", samoin kuin on konsulttijargonista tuttujen "dynaamisten kyvykkyyksien" tunnistamiseenkin … no, tässäpä sitä teoriaa olisi.

Voiko ilmiöpohjaista "lateraalioivaltamista" opettaa? — Haluaisin nähdä, kuinka seuraava kehitysvaihe pedagogiikassa olisivat "shamaanikoulut", jonkinlaiset Tylypahkan velhokoulut. — Kun mediakasvatustutkimuksessa on alan kirjallisuudessa hahmoteltu näitä "heimoja", ei ehkä olisi mahdotonta nähdä mediakasvatuksen herkistyvän myös aaveita näkeväksi "meediokasvatukseksi"? — Tällainen koulutus ei kuitenkaan olisi mitään henkimaailman hommaa: päinvastoin, entistäkin selvemmin oppiminen tapahtuu konstruktivistiselta ymmärryksen tasolta seuraavalle, ja kovaa työtä se vaatii: jokainen sisäistetty tarina antaa vain yhden "vapausastepikselin" avautuvaan mielen maisemaan. Mutta kun olet kerran nähnyt gurun, oivallat, tiedät että on asioita joita et vielä tiedä; tämä takaa motivaation — kun olet nähnyt vilahduksen, rupeat kaipaamaan parempia selityksiä … tiedät että niitä on olemassa faktatiedon ulkopuolella. Hierarkia kuitenkin kulkee tämän faktapohjan oppimisesta niiden välisiin kausaalisuhteisiin (vuosilukujen pänttäämisestä alkaa maailmanhengen ymmärrys!), tämän jälkeen voidaan varovaisesti irrottautua logiikan rajoista siirryttäessä deduktiosta kohti induktiota, ja vasta tämän jälkeen, ehkäpä jatko-opintojen "mestariluokalla", lopulta päästään assosioinnista siihen ufomiesten abduktioon … mutta vain jos uskot universaalielämään subjektiivisessa maailmankaikkeudessasi.

Pisa-tutkimustulokset puhuttavat taas, erityisesti poikien tulosten heikkous "yhteistoiminnallisessa ongelmanratkaisussa". No, tytöthän nyt ovat tunnetusti parempia tällaisessa "projektinhallinnassa", pitämään näpeissään samanaikaiset tehtävät, monet langanpäät, rinnakkaiset tarinat. — Kuinkahan olisi jos tällainen tehtävä nähtäisiinkin "haamujenhallintana", eli dynaamisten osaprojektien koordinoimisena, jonkinlaisena moniulotteisena palapelinä? Kun pojat ovat parempia avaruudellisessa hahmotuksessa, eikö sama pätisi myös aika-avaruudelliseen hahmotukseen

Tämä kirjoitus aloitettiin pohjalta, sivistymättömän vaiston ohjaamattomista ilmenemisistä; mutta luonnonkulttuurista voidaan ehkä tehdä kuranttia korkeakulttuuria niinkin yksinkertaisesti kuin sanomalla asiat korukielellä, valitsemalla oikea "puuteroitu" terminologia (ei ole esimerkiksi hyväksyttävää puhua "impivaarasta", täytyy puhua "lintukodosta"!). — Ja yliopistosivistys antaa ison kauhan hämmentää velhojen taikajuomapadan sanallista soppaa, taiteilijoiden ja runoilijoiden porisevaa puuroa, ja vuosien istuminen kirjojen ääressä opettaa sinnikkyyttä: se on hidas satunnaisprosessi, kun alisymboliset mielen rakennuspalikat ikuisesti hakevat aika-avaruudessa eläviä merkitysattraktorejaan. — Andrew Pickering, "poikkitieteilijä", tieteenhistorioitsija, -filosofi ja -sosiologi, on onnistunut vangitsemaan "lampun hengen" yhteen valonvälähdykseen; hän osui pyörteen nieluun kun hänen mielensä luomat haamut alkoivat puhua aaveista: "ontologisena teatterina, näin ollen, multihomeostaattinen asetelma esittää meille näkymän maailmasta, jossa virtaavat ja dynaamiset entiteetit kehittyvät yhdessä ilman keskitettyä ohjausta, tutkiskellen toistensa ominaisuuksia performatiivisessa edestakaisessa toimijuuden tanssissa".

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu