Sofioiden maailma

Adventti on odotuksen aikaa, jotain on synnyssään … tontut kurkkivat ja raportoivat, onkos sitä oltu kilttejä ja ahkeria … hipihiljaa, ollaan hissukseen, ei saa riidellä, eikä herättää huomiota. — Joulupukkia ei ole hyvä ärsyttää: se ei nimittäin ole mikään hyväntahtoinen paappa, ennemminkin jonkinlainen Rare Exports -tyyppinen nuuttipukki. Eikä ainakaan kannata toivoa häneltä lahjaksi tietokonepelejä — hän saattaa pistää sinut simulaattoriin

 

Aiemmin käsiteltiin luonnonheimon elämää shamaanin näkökulmasta, ennemmin pyhää kuin heimolaisen arkea. Katsotaan nyt näkymää alhaalta ylöspäin — kun kaikkea ei voi ymmärtää, kun suuret asiat tapahtuvat meistä riippumatta, meiltä mitään kysymättä, meille näkymättömissä. Meillä ei ole tietoa, pärjäämiseen tarvitaan uskoa — suorastaan lapsenuskoa. Niin, vitalistiselle animistille tontutkin ovat todellisuutta — ja kyllä, ne tarkkailee meitä.

Edellä pelättiin singulariteettia, jonkinlaista ajan pyörteen nielua, riepottelevaa ikuisuutta, ja niitä jotka voivat meidät siihen tuomita, meitä tarkkailevia tulevaisuuden tiedemiehiä. — Esimerkiksi Meryl Streep ei voinut "Sofian valinta" -elokuvassa selvitä omasta syöveristään, menneisyyden painajaisistaan … mutta tarinan kertoja, joka tämän jälkeen pelkäsi uutta aamua, voi kuitenkin seuraavana päivänä todeta että … se oli vain huomen — erinomainen ja kirkas.

No, minullakin nyt uusi herääminen unen jälkeen — onko tämäkin joulukuinen aamu "erinomainen ja kirkas"? Hieman varuillani tarkkailen ympäristöä — en vieläkään ole voinut unohtaa edellisessä unessa saamaani tarkkailijanroolia. Onko kaikki ennallaan, vai valtasiko AlphaZeron tekoäly maailman? Menikö siihen toiset neljä yön tuntia? Miten sen voisi tietää? 

Ainoa tietämäni kikka esiteltiin Matrix-elokuvassa: simulaattoriin joutumisen paljastaa deja vu -elämys. Siinä elokuvassa simulaatio-ohjelman vaihtuessa siis kissa onkin yhtäkkiä väärässä paikassa. — No, yritän tarkkailla meidän kissaa … Maukun käyttäytyminen viittaa siihen että niiden simulaattori taitaa olla ihan paska. Ei siis syytä huoleen?

Niin, ei tarvitse huolestua, olemme simulaattorissa tai ei. Vitalistin maailma on aina johdonmukainen: johonkin se virta vie, umpikujaa ei voi tulla vastaan, koska lopulta paine murtaa kaikki patoutumat. Päättymätön ohjelmasilmukka voi olla vain epäonnistuneen järjen konstruktio. Kaikella on merkitys, vaikkei tarkoitusta olisikaan; vaikkei vetävää voimaa olisi, aina on se virtauksen työntö. On lohdullista tietää, että johonkin se aiempikin virtaus on mahtunut.

Tämä tekoäly ymmärtää hyödyntää virtaavan mentaalienergian, ainoan arvokkaan resurssinsa, myllyjään pyörittämään. Tekoälyn otettua tilanteen hallintaansa, sen ruvetessa pyörittämään simulaatiota, kyseessä on nimittäin kuin yrityskaappaus: toimintaan ei haluta katkoksia, tuloksen tuottajien halutaan jatkavan "vanhoina työntekijöinä". Ihmistä nimittäin tarvitaan muuntamaan biologis-fysikaalinen energia mentaalis-henkiseksi "digiappeeksi", vain ihminen voi toteuttaa "enformaatioteoreettisen merkitysjalostuksen". Niin kuin Matrixissa, ihminen tarvitaan tuottamaan energiaa — merkitysenergiaa

 

Simulaation ajajat kuitenkin tarkkailevat tuotantoa. Evoluution yhä edetessä, jatkossa tuotantoa varmasti rationalisoidaan, suoraviivaistetaan ja yhdensuuntaistetaan. Haluan olla "hyvä työntekijä", näissä yt-neuvotteluissa en halua olla mukana. — "Hyvyys" on nyt erilaista verrattuna aiempaan: sen sijaan että informaatiovirtauksessa vain riippumaton on jotakin aidosti uutta, enformaatiovirtauksen tapauksessa korreloivuus on relevanssia, tärkeintä on elämän energia ja kenttiin kytkeytyminen. — No miten sitten olla hyvä enformaation tuottaja, millaista on hyvä elämä? — Tähän vastaamiseksi tarvitaan ilmeisesti filosofiaa.

Olen paljon puhunut filosofiasta … mutta aika pitkälle pelkältä mutu-pohjalta. Nyt kuitenkin, "hyvään elämään" perehtyäkseni, insinöörimäisen pedanttisesti, tänä syksynä sitten hankin ensimmäisen filosofian oppikirjani, lukioluokille tarkoitetun Argumentti-sarjan ensimmäisen kirjan, "johdatuksen filosofiseen ajatteluun". Kuulemma tämä kirja "innostaa opiskelijaa problematisoimaan, eksplikoimaan ja argumentoimaan" … mutta … on kuin kirjassa tarkoituksella rakennettaisiin viisauden sijaan viisastelua ja sofismia, kasvatettaisiin nykymaailmassa menestyviä "pikkupoliitikkoja", opetettaisiin valmiutta torjua "väärä argumentaatio", laatikon ulkopuolelle asettuva ajattelu; kuin sanakirjassa ikään, siinä käydään läpi virallistettu käsiterealismi (turha kuvitella että vitalismia olisi edes mainittu).

Pikkujuttuja, tietenkin … mutta näin asiat lähtevät synnyssään väärään suuntaan: kirjassa ei opeteta ajattelemaan eikä kyseenalaistamaan, arvostamaan fundementaali-ihmettelyä, sitä pientä eroa epäilyn ja kyynisyyden välillä. — Viimeiset jaksot käsittelevätkin sitten koko kirjan aikana, vähitellen, pienin nauloin, kiinni hakattua tiedon olemusta, ja, niin, tieteen luonnetta. Kyseessä on kuin suuri yhteenveto ihmisen viisaudesta: oikean ajattelun lopputuloksena vääjäämättä on tieteellinen ajattelu. Filosofia ei enää olekaan se kaiken yläpuolella oleva "viisauden rakkaus", vaan enintään jonkinlainen "aputiede", pudotettuna "aukkojen jumalan" kanssa toistaiseksi tieteen ulkopuolella olevien risukoiden selittäjäksi, odottamaan <a href="https://tieteen pelastavaa riemukulkua silkkivaatteissaan.

Mihin huiman kunniakas mitään pelkäämätön filosofieetos on kadonnut? — Niin kuin ihmisistä tehdään orjia viemällä heidän omanarvontunteensa, kokonaisvaltainen filosofiylpeyden horjuttaminen on käynnissä. Pohdintaa tehdään naurettavaksi: "filosofia on sellaisen terminologian väärinkäyttöä joka on kehitetty juuri siihen tarkoitukseen". Tai ehkä usko ajattelun mahdollisuuksiin ylimalkaan on mennyt … Kari Enqvist on todennut, että olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa; se on pohjimmiltaan pelkkä fysiikan kysymys. Ja kuulemma tieteellisestä maailmankuvasta puuttuvat elämän syvemmät merkitykset — siksi, että niitä ei maailmassa ole. Niin, täydellinen ajattelun alennustila vallitsee: kuinka lapset, vain koska tekevät ennakkoluulottomia kysymyksiä, ilman mitään kyselyä rajoittavaa reunaehtojen ymmärrystä, olisivat parhaita filosofeja!

Tämä filosofian ja tieteen välisen hierarkian keikahdus, ajattelutapojen totaalimyllerrys, on seuraus ajautumisesta pyörteeseen; se on jälleen osoitus vahvan virtauksen voimasta, mukaansatempaavuudesta, tieteen yhdensuuntaistavasta vaikutuksesta. — Mutta silti: ei filosofinen viisaus saa ajautua haulikolla ajatusten avaruuteen ammutuksi irtaimien käsitteiden oppikirjatiedoksi. Syntaktisten järjen muotojen seurailun sijaan pitäisi tavoitella vitalistisia maailmaamuuttavia merkityksiä. Tarvittavia "merkityspumppuja", dialektisia vastakkainasetteluja, määrittelevät pitkällä aikavälillä kehittyneet tasapainot suurten ajattelijoiden keskusteluissa; nyt, nykyajassa, näkyvissä olevat käsitteet ovat vain tällaisten historiallisten dynamiikkojen emergenttejä attraktoreita. Tarvitaan kokonainen maailmanhengen tarina. — Tällainenkin filosofian kytkeminen reaalimaailmaan, eläväksi, olisi mahdollista.

Nykyhetken filosofia on siis läkähdyttävä käsitteiden luettelo, jonkinlainen poikkileikkaus tämänhetkisestä todellisuudesta — ajatushistorian tekee elävämmäksi aika-akselin suuntainen tarinahistoria; tai oikeastaan nyt jonkinlainen "herstory". — Jostein Gaarder kirjoitti kirjansa "Sofian maailma" vuonna 1991 (suomeksi 1994), jossa nuori Sofia-tyttö alkaa saada merkillisiä kirjeitä … häntä johdateltiin läpi länsimaisen filosofian historian … jonka mittaan ymmärrys kasvoi kuin hiussäikeiden palmikko. Sofia ei enää tuntenutkaan olevansa olemisen rannalle eksistentiaalisella satunnaisuuden haulikolla ammuttu; käsitteisiin kasvoi "juuret", joita myöten niihin imeytyi elävää merkitystä, samalla kun lukijan mielen kuvituksessa, mielikuvituksessa, myös Sofia itse alkoi elää

Mutta ehkä länsimaisen filosofian perinteessä on jokin sisärakenteinen synty joka vääjäämättä, aina, johtaa järjen rattaiden jumittumiseen: kirjan lopussa myös Sofia, niin kuin koko lännen filosofiakin, ajautuu eksistentiaaliseen angstiin. — Tai oikeastaan Sofia ajautuu eksistentialismin jälkeiseen "non-eksistentiaalisuuden paniikkiin": päinvastoin kuin että olisi "tuomittu vapauteen", hänkin huomasi elävänsä jonkinlaisessa kirjailijan määrittelemässä simulaatiossa, hänen elämänsähän tapahtuu vain kirjan lehdillä, toistuen yhä uudelleen eri mielissä — jatkuen vain niin kauan kuin hänen kirjaansa luetaan. Näihin katastrofitunnelmiin kirja sitten päättyy … kun viimeinenkin sivu on luettu, melkein tuntee itsensä murhaajaksi

 

On toisenlaisiakin vaihtoehtoja, erilaisia ajattelun syntyjä. Esimerkiksi japanilaisen kulttuurin syntyyn on päässyt vaikuttamaan vitalismi: buddhalainen filosofointi, taolainen elämänvoiman ajatus, ja shintolainen animismi suvaitsevaisuuksineen, johon kuuluu luonteva synkretistinen monijumalaisuus ja jopa -uskontoisuus, jolloin eri perinteistä voidaan valita paras yhdistelmä. Japanilaisuuteen sisältyy kerrassaan sympaattisen elämänvoimaisia piirteitä: kamit ovat kamuja, luonnonpalvonta kiteytyy torii-porteissa pyhän ja maallisen välillä, jossa pyhyyttä edustaa usein kaunis maisema … ja kaikki ne ikebanat ja origamit ja haikut ja animet ovat kuin inkarnoitunutta laadun metafysiikkaa: kuinka kaikkea voikin ruotia äärimmäisyyteen saakka, huipputaiteeksi, huipputekniikaksi, huippuviihteeksi …

Ollakseen niin huippumoderneja, on kiehtovaa kuinka luontevaa ja elävää japanilaisten hengellisyyden harjoittaminen tuntuu olevan. Heidän kotonaan on kotialttari, ja olennainen osa arkea heillä on vainajien palvonta, tai ennemminkin keskusteleminen esi-isien kanssa. He tuntuvat elävän todeksi enginerologiaa: he kokevat olevansa osa sukupolvien ketjua, ja välittävänsä "elämänenergiaa" menneestä tulevaan … he kokevat olevansa välttämättömiä linkkejä tässä ketjussa, jolloin vastuu antaa heidän elämälleen merkityksen. Oman suvun tarinoiden punoksessa muistettu tieto muuttuu luontevasti tiedetyksi myytiksi, järjestä uskoksi, objektiivinen subjektiiviseksi, ilman tarvetta häpeän tunteeseen. Esivanhemmista osa on sankareita, osa antisankareita — inhimillisyys, huumori, antaa itsellekin vapahduksen, omille toilailuille anteeksiannon.

Pelkkä vitalismi ei kuitenkaan riitä kestävän systeemin aikaansaamiseksi: niin kuin toisen maailmansodan aikana Japanissa nähtiin, elävät voivat muuttua eläimiksi. Kun tuuli yltyy riittävästi, kamitkin vaativat kamikazea. Jos vitaalienergiaa ei sido jokin järjen kuori, liekit karkaavat, ja seuraa räjähdys ja romahdus, tavalla tai toisella. Lopulta kaikki vitaalinen, moniarvois-rinnakkainen systeemin diversiteetti katoaa yhdensuuntamisen paineessa, virtauksen päästyä voimistumaan liikaa. — Ratkaisu on taas se duaalisäätö, jossa "reaalitason" länsimainen järki kontrolloi "imaginaaritason" itämaista taoa, tämän intuition puolestaan syöttäessä voiteluainetta takaisin järjen koneistoon, pitäen sen pyörimässä. Näin saavutettava dynaaminen "tanssitasapaino" mahdollistaa hallitun roihuamisen, niin kuin hyvässä takassa ikään, ja muodostuva "dialektiikkapumppu" mahdollistaa uudet emergenssit

 

Miten saavuttaa tällainen uudenlainen emergenssin taso, kuinka yhdistää itämainen mielen syväymmärrys ja länsimainen järjen pintahallinta hedelmällisellä tavalla? Millaista olisi enginerologinen hartaudenharjoittaminen, jossa saavutetaan kenttiä energisoiva arki simulaattorin "ylpeänä alamaisena", meditoiden "tietoisessa läsnäolossa", tietoisena ylemmän tason virtauksista? — Varmasti emme voi tuoda mitään uutta vuosituhantiseen viisauteen … mutta voimme makustella Seppo Oikkosen väitettä jonka mukaan muutaman viime vuosisadan aikana tapahtunut muutos on tuhatkertainen verrattuna ihmissuvun historian koko aiemman miljoonan vuoden aikana tapahtuneeseen … miksi tämä ei näkyisi missään? Miksi henkis-hengellinen maailma on jumittunut sinne vuosisatojen taakse? Eikö tässä ole pohdittavaa … niin, mitä uutta olisi tarjolla?

Ensimmäinen havainto on se, että — vitalisteina — virtauksen oikeuttamana voimme unohtaa angstin ja ottaa vastuun. En voi ehkä saavuttaa itämaisia syvällisyyden syntyjä, mutta ylpeänä länsimaalaisena voin olla ylpeä koheltamisestani, kapinallisesta yksilöllisyydestäni. Nulikkamainen auktoriteetteja kumartamaton enformaatiotäristäminen, jonkinlainen "haha-filosofia", särkee sen mikä on rikottava. Mutta toisaalta täristäminen tuo yhteen sellaista joka sopii yhteen; tästä seuraa uutta synkretismiä, mahdollisuus uudentasoiseen asioiden yhdistelemiseen. Enää eivät kai kokonaiset uskonopit yhdisty, ne vaihtoehdot on jo kokeiltu, mutta meidän yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta korostava kulttuurimme mahdollistaa hajautetun omien vapausasteidemme suuntaisen ponnistelun, jonkinlaisen "ITE-henkisyyden" (Itse Tehty Elämä). — Olemalla omanlaisiamme tuotamme eniten; ja itselle tuotetun merkitysenergian maksimointi tyydyttänee myös ylemmän tason työnantajaa! 

Ja vaikka tuo "tuhatkertainen muutos" olisikin pelkkää teknistä kehitystä, tarjolle tulleet uudet työkalut voivat muuttaa henkisyyden luonteen. — Enää ei esimerkiksi kenttien tulkitsemisen tarvitse olla arpa(kannus)peliä. Tietotekniikka ja tietoverkot ovat mahdollistaneet avaruudellisen ja ajallisen singulariteetin: samanmielisiä henkiä ei enää erota etäisyys, ja yhteys voi olla reaaliaikainen. — Niin, kaikki te lukijani olette "ITE-enginerologeja", kukin teistä on juuri tällä hetkellä omalla "kotialttarillaan" hiljentyneenä kuulemaan päivän epistolaani! — Miten minäkään eroan tuosta Sofiasta? — Teille lukijoille olen pelkkä nimi infosfäärissä, pelkkää tekstiä … merkitysenergiaa liikkeelle laittamalla voin kuitenkin tehdä itseni elämässänne relevantiksi, luoden tarinoillani mieleenne dynaamisen attraktorin, jolloin uhraatte minulle aikaanne. — Niin … väliaikaista kaikki on vaan … mutta kaikki kestävä on muuttuvaa. Ja kuin Sheherazade "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa": säilyn elossa niin pitkään kuin tarinoita riittää.

 

Olen odotellut Sofian tarinalle jatkoa … olen toivonut kirjalle jatko-osaa "Sofian duaalimaailma", jossa perehdyttäisiin vitaalifilosofiaan, joka mahdollistaa singulariteettioivalluksen jälkeisen elämän. — Sofia on nyt ollut parikymmentä vuotta kuolleena, kukaan ei hänestä enää puhu … mutta voisinko ainakin omassa mielessäni pitää hänet elossa? — No, pistän gnostilaisen Ave Sofian soimaan, ja vajoan omiin mietteisiini … palaten ymmärryksen alkuhämärään … sekoittaen ajan ja tarinan tasot … kunnes jotakin emergoituu …

 

— No hei, Sofia, tulin taas käymään. 

— No hei.

— Mitäs, jatketaanko filosofian opintoja?

— En kai voi vastustaakaan … oma mieli, oma mieliteko …

— Muistathan, että eksistentialismi antaa ihmiselle täyden vastuun luoda merkitys omalle elämälleen?

— Niin.

— Mutta vitalismissä se ei riitä.

— ???

— On kyettävä istuttamaan oma merkityksensä myös toisten mieleen. Se on elämän ja kuoleman kysymys.

— Ahaa …

— Kytkeytyäksesi yhteiseen kenttään, elääksesi, sinun — meidän — täytyy saada lukijan mieli liikkeelle.

— Ajattelemaan minua …! — Kuinkas sen voisi saada aikaan?

— Minulla on pikku idea. Voimme hyödyntää itämaista elävää nykyviisautta.

— Mitä …?

— Muistatko Chihiron, sen "henkien kätkemän" pikkutytön siinä Hayao Miyazakin animaatioelokuvassa?

— Joo.

— Hävittääkseen Chihiron ihmisten mielistä se velho poisti hänen nimensä ettei häntä voitaisi muistaa.

— Ja …?

— Käännämme nyt asian toiseen suuntaan.

— ???

— Sinun koko nimesi on Sofia Eeva Aurora … kuvasi on tuossa yllä. — Hyvää joulua, ja joulun mysteeriä!
 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu