Unien tulkinta: toinen kierros

Edellisen kirjoituksen yritys keittää kokoon symboleita ei onnistunut … mahtaneeko se ollakin mahdotonta? oletetaanpa sitten näin. — Entä se mahdollisuuksien toinen ääripää, symbolien hylkääminen kokonaan? Tähän ajatukseenhan meitä houkuttelee AlphaZero-tekoälyn huikea menestys: ilman ensimmäistäkään symbolia se kykenee päihittämään parhaalla järjellä toteutetut, symbolisilla ohjelmointikielillä laaditut ohjelmat … ihmispelaajien kyvyistä puhumattakaan. — Mutta yritettäessä hylätä symbolit huomaamme olevamme tyystin ilman käsitteellisiä työkaluja … aseettomampia kuin ehkä olisi tarpeellistakaan? — Voitaisiinko tätä umpikujaa ymmärtää ajatushistorian perspektiivissä?

Miksi olemme alkaneet ajatella että kaikki tieto on symbolista, kielellistyvää? Ja — Ludwig Wittgensteinin sanoin — kielen rajat ovat maailman rajat, ja mistä ei voi puhua siitä on vaiettava … ja jopa niin että maailma on kielellisten faktojen joukko! — Ehkä vihjeen antaa Wittgenstein itse, villisti kumotessaan omia puheitaan: maailmaa on kaikki se, mikä on, niin kuin se on … kun taas, myöhäiskaudellaan, omat väitteensä kumoten: sanan merkitys on sen käyttö kielessä. — Niin, vitalisti ravisteli maailmaansa: dialektiikkaa tarvitaan merkitysten pumppaamiseen, niin kuin kielipelissä. Ja, niin kuin aina, järjen edustajat eivät taaskaan voineet vastustaa irti päässyttä mielenenergian edustajaa.

Niinpä kun tällainen haha-filosofi aikanaan saapui "logiikan ja empirismin" pesään, Englantiin, häneen ei osattu suhtautua. Elettiin kokonaisvaltaista maailmojen sodan aikaa; mutta kun se fyysinen maailmansota oli ensin saatu laitetuksi saksalaisten syyksi, tällainen hengen maailman sivistystä repivä järjetön väkivalta, nietzshcheläis-teutoninen rajat rikkova filosofointi, oli myös taltutettava sitomalla se vaivihkaa järjen pakkopaitaan. Filosofiastakin oli saatava analyyttista ja "tasaisesti etenevää", sen kuohuva luonne oli peitettävä mielettömään määrään järjen kommentaareja, kuolleiden lauseiden kiemuroihin … kuin peläten rajoittamattoman hengen uutta leimahdusta. 

Jo kauan sitten olin kokenut oudon absurdin tunteen: joku yliopiston filosofian opiskelija luki paperista "mitä Wittgenstein oli sanonut Aristoteleen sanoneen luonnosta". — Mitä ihmettä? Eikö ole tuoreempaa mietittävää? Taas tulee mieleen salaliitto (katso se "Synti 5"): onko kyseessä jonkin Isonveljen, keskitetyn järjen, ohjaama mielenhajoitus ja -hallinta? Siis kuka hyötyy siitä, että vilpitön positivismi on vaihtunut periksiantaneeksi (amerikkalaiseksi) pragmatismiksi? Taltutetusta yliopistofilosofiasta on rahaohjauksen oravanpyörässä kadonnut kyseenalaistamisen kyky. — Mutta entä edes jokin muu hengen viljelyn ala — esimerkiksi taidehan on aina tarjonnut vaihtoehtoisen näkökulman todellisuuteen?

Positivismin aikana taidekin yritti selittää maailmaa, eikä "oikea ajattelu" ei vielä ollut yhdensuuntaistunut tieteen kaavun alle. Tuolloin vaihtoehtoisia maailmanselityksiä vielä suvaittiin; mutta ihmisen optimoiva ajattelu on "totalitaristista", siellä voi olla vain yksi ajatus kerrallaan, tai vain yksi käyttöjärjestelmä kerrallaan. Niinpä myös holismiin oikeutetut taiteilijat tuossa ajatushistorian erään synnyn vaiheessa myös retkahtivat symboleihin … symbolismi oli kuin suoraan tieteilijöiden unesta, sitä seuraava kubismi jo kärjisti maailman liian kulmikkaisiin malleihin … kulttuurievoluution etujoukkojen ajautuessa edelleen surrealismiin, ideoiden laimentuessa modernismiksi ja haihtuessa lopulta ristiriitaiseen postmodernismiin.

 

Palataan vielä tuonne runsaan sadan vuoden taakse, ajatushistorian kulminaatiovaiheeseen. — Niin, ainoaa oikeaa tapaa nähdä maailma ei tuolloin ollut vielä päätetty … mutta koko länsimainen todellisuus oli kärjistynyt bismarckilaiseksi ruutitynnyriksi, jossa esimerkiksi kognitiiviajattelun syntysiemen oli puristettu valmiina "vitaalipursuntaan". Ja tiedekin alkoi painekattilassa nähdä uudenlaisen pakotetun todellisuuden: vastareaktiona realismille ja naturalismille, jotka olivat vaatineet todellisuuden kuvaamista "sellaisena kuin se on", mallien monimutkaisuus puristui nyt symboleiksi suodattuessaan tuonaikaisten ajattelun työkalujen kautta. Kuin timantit ikään, symbolit näyttävät siitä lähtien sokaisseen tieteilijät.

Kolmas saksalaisen kulttuurijatkumon vitalisti, joka Nietzschen ja Wittgensteinin tapaan heitteli villejä ideoita, oli Sigmund Freud, samanlainen positivistis-arrogantti kaikentietäjä, joka hänkin näki todellisuutensa aivan yhtä vilpittömän ehdottoman oikein.

Mielen tieteellinen tutkimus eli tuolloin syntyvaihettaan — liian varhain! — ja lähti sitten sekin siis väärille raiteille. Voidaan väittää, että — huolimatta kyvystään pioneeriajatteluun — myös Freud oli aseeton vastustamaan horisontin liikettä: etsiessään kiintopistettä hänkin joutui turvautumaan symboleihin kaiken sen alitajuisen, alisymbolisen kuvaamiseksi. Niinpä unien tulkintakin keskittyi unisymboleihin. Tästä kehittyi salatiede: ylimääräisen tason selittämiseen, psykoanalyysiin, tarvittiin vihkiytyneitä ammattilaisia. — Kaikki oli taitoa, tai taidetta, vähän kuin leikkiä … psykoanalyyttisesti, Freudin pään sisälle tunkeutuen: sehän oli aivan kuin nykyisin, kun emoji-symboleita käyttäen laaditaan outoja tarinoita!

Ollakseen niin vitalisti, Freud teki kaikkensa ollakseen uskottava "mekanistisena tiedemiehenä": tutkimukset puettiin pakolla tieteen kaapuun. Vaikka otoskoko oli yksi, johtopäätökset olivat varmoja. — Niin, tylsä luonnontieteellis-tilastollinen ote olisikin rikkonut lumouksen: käsitteellistykset voivat säilyä terävärajaisina, symbolisina, vain kuvatessaan yksittäistapauksia. — Freud varmasti tajusi riskin, miksi hän toimi näin? — Kunnon vitalistina hän taisi eniten kaivata kunnon tarinoita … hän halusi nähdä itsensä tarinoiden sankarina … ehkä hänen olisi pitänyt tulla kaapista, ja kaikkien seksuaalifantasioidensa sijaan hän olisi suoraan voinut myöntää olevansa hieman piilovitalisti.

Freudin halu kuitenkin saavuttaa tulkintojensa yleispätevyys johti tieteilijöitä vielä tuolloin ärsyttäneeseen "itsekorjaavuuteen": hän palasi aiempiin johtopäätöksiinsä, arvioi niitä uudelleen, ja rukkasi uniteorioitaankin 1890-luvulta 1920-luvun loppuun saakka. Tätä pidettiin vilpillisyytenä … mutta Freud olikin vitaalitieteen edelläkävijä: tällainen "takaisinkytkentä" on nimittäin kosketusherkille ihmistieteille hyvin sopiva "koestusmenetelmä", ainoa mielekäs lähestymistapa, metodi tarinan tasoittamiseen ajan suunnassa. — Sittemmin tarkkailijasta takaisinkytkentäsilmukassa puhui Heinz von Foerster määritellessään "toisen kertaluvun kybernetiikan" … 1970-luvulla näille asioille ei enää naurettu.

Freudin tutkimusote oli vaistomaisen subjektiivinen, introspektiivinen, omalla tavallaan kuitenkin johdonmukainen; onhan jokaisen unisymbolinkin merkitys viime kädessä yksilöllinen, unen näkökulmakin ehdottoman minäkeskeinen. Ennen kaikkea hän oli pesunkestävä vitalisti, heuristikko, jolta puuttui matemaattinen mallitusosaaminen, kyky laittaa intuitiot uskottavaan dynamiikkakehykseen. Anakronisesti tuomiten: hänen olisi pitänyt tuntea modernia säätöteoriaa: egon toteuttama säätö peittää alla olevien prosessien näkymisen; oikeastaanhan se "merkitysten verhoutuminen" on suljetun silmukan identifioituvuusongelma! — Ja modernin enformaatioteorian tunteminen olisi auttanut perustelemaan psykoterapiaa: tuleminen tietoiseksi mentaalivirtauksista todella auttaa hallitsemaan niitä. Mutta nyt elämän voiman moninaisuus kurtistui pelkäksi libidoksi.

Ollakseen vitaalitiedettä, asioita ruvettiin tulkitsemaan liialla järjellä … ja, joutuessaan puolustamaan itseään, tiede vitaalisessa evoluutiossaan alkoi kihartua — sekin ajautui torjuntaan: niin kuin jokainen elävä systeemi se alkoi puolustaa itseään, suojautuen kuoreensa, jäykistyen muotoihin. Psykoanalyyttisen liikkeen alkuvaiheessa "Unien tulkinta" oli toiminut innoittajana, toisessa vaiheessa (noin 1910-–1920) teoriaa vahvistettiin ja laajennettiin, mutta kolmannessa vaiheessa se kanonisoitiin klassikoksi. Uudet ajattelun suodattimet (esimerkiksi se Oidipus-kompleksi) ja oikeiksi julistetut analyysin tekniikat ja symbolien tulkinnat tekivät asiasta kuin vihkiytyneiden kultin; symbolit lupasivat ihmeitä, ne olivat kuin taikakaluja, avaimia piilotajuntaan.

Liiallinen järkiperäistäminen kuitenkin tuhoaa taian; alkuperäinen kiinnostavuus katoaa, ja elämä kuolee. Retrospektiivisenä ajatushistorian yhteenvetona, kun nyt kielellis-mekanistiseen käsitteistämiseen perustuva analyyttinen filosofiakin on ottanut selkävoiton mannermaisesta vitaalifilosofoinnista, voidaan unohtaa kohteliaisuus ja alkaa sivistyksellinen vyörytys … jäykistyneille kehyksille suoritetaan tieteellinen ruumiinavaus ennen hautaamista, ja lopputuloksena onkin tuomio: psykoanalyysi on pseudotiedettä. — Niin, "Unien tulkinta" on enemmän kaunokirjallinen kuin tieteellinen teos, se kertoo enemmän unelmista kuin unista. Se oli hyvä tarina niin kauan kuin sitä kesti — nyt sen on annettava tietä uudelle vitaaliaallolle … tuotava sykettä tieteen elämään.

 

Symboli-innostuksen jälkeen olemme nyt lähestymässä ajatushistoriallisen aallon vastakkaista vaihetta, numeeristen rakenteiden huippuaikaa, tekoälyn läpimurtoa jatkuva-arvoisine representaatioineen. Aaltoliikkeen tasoittamiseksi, tai ennemminkin dialektisen prosessin ja kehityksen virran mielekkääksi suuntaamiseksi, olisi poukkoilevaa dynamiikkaa syytä "suodattaa", katsoa miltä osin eri lähestymistavat voitaisiin yhdensuuntaistaa, löytää se teesit yhdistävä kuhnilainen synteesi. Aluksi, "koordinaatiston" määrittämiseksi, täytyy löytää dialektiikan toinen ääripää: täytyy aktiivisesti taistella perinteisiä symbolisia mielikuvia vastaan. Jos mieltä ei pakoteta ajatteluun, jätetään jännitteet vain mieleen muhimaan … kuulostelen hiljaisuudessa, unen partaalla, todellisuutta.

Wittgenstein vaati kiipeämään tikkaille ja kaatamaan ne jälkikäteen; siis hänen sanojaan tikapuina käyttäen pitäisi kiivetä ymmärryksen luokse, ja sen jälkeen ruveta ajattelemaan itse. — Nyt kuitenkin on toimittava toisin: on hypättävä rohkeasti veteen, ilman ennakko-odotuksia, ja toivottava että jokin kannattelee. — Tosiaan, heikkoja signaaleja siellä veden alla kuulostellessa ensimmäinen oivallus on että uni ei ole järjen konstruktiota vaan vitaali-ilmiö, jatkumoa, hallitsematonta virtausta; symbolit ovat toissijaisia, pyörteistä satunnaisesti pintaan pulpahtavia pintailmiöitä; ne ovat enemmän nimettömiä tunteita ja jäsentymättömiä ahdistuksia kuin tahallaan kätkettyjä viestejä alitajunnasta.

Freudin mukaan jokainen uni voidaan hänen analyysitekniikkansa –- vapaiden mielijohteiden -– avulla osoittaa mielekkääksi psykologiseksi konstruktioiksi. Itsekin olen ajanut takaa hofstaedterilaisia "liukuvia käsitteitä", siis analogioiden virittämien vapausasteiden määrittämiä polkuketjuja … jolloin, teorian mukaan, unet olisivat kuin "prototyyppien testaamista", ajatusketjujen valmistelua sitten valveilla toteutettavaa järjen triumfia varten. — Koko tämä visio on kuin jonkinlaisen mentaalisuodattimen vääristämä, kiertäen kaiken symbolien ympärille … kohti järjen hallitsemaa rattaiden pyörittämistä, jota logiikka liu'uttaa symbolista toiseen kuin kellokoneistoa, ilman rasvaa. — Tässä voisi sanoa Freudille, niin kuin itsellenikin: älä unta nää!

Omia arvauksiani retrospektiivisesti tarkasteltaessa, yhtenäisteorian varhaisempaan vaiheeseen uudelleen paneuduttaessa, voidaan lähestymistavoissa nähdä vielä samaa arkuutta: järjen ja mielen mallien yhdistämisessä heijastuu säätöinsinöörin selkäydinreaktio, pelko kompleksisen järjestelmän irtipäästämisestä vapaaksi kaaokseen. Vaikka malli on perustaltaan dynaaminen, negatiivisella takaisinkytkennällä prosessi yritetään saada konvergoimaan, siis pysähtymään ikään kuin niihin symboleihin. Mutta kun tanssi pysäytetään, sen koko juju katoaa. — Nyt on siis tarkoitus pureutua uudelleen siihen neljänteen blogikirjoitukseen, tuolloiseen muutoksessa olevan teorian yhteenvetoon, ja erityisesti sen "duaalisäätöä" esittävään kuvaan. 

Siinä blogin kuvassa olevaa mielenmallia onkin päivitettävä (jälkikäteen, taas vitaalitieteellisen "aikatasoiteraation" hengessä!): kun siirtyminen avaruustasosta aikatasoon ja muutoksen jäljittämiseen (kuvassa ylempänä, "myötähaarassa") on toteutettu peräkkäisten avaruudellisten hahmojen eron raja-arvona, siis derivaattana, siinä "vanhassa visiossa" tätä kompensoidaan takaisinkytkentähaarassa käänteisoperaatiolla, siis integroinnilla. Intuitio sanoo, että näin voidaan vahvistaa "heikkoja signaaleja". — Mutta nyt heittäydytään virtausten kannateltavaksi: tällä kertaa takaisinkytkennässä liikettä edelleen vain vauhditetaan lisäderivoinnilla! Myöhemmin osoittautuu, että tällä ratkaisulla on teoreettinen tuki: se määrittelee toisenlaisen dynaamisen attraktorin, aaltoliikkeen.

Kuten Freud toteaa, unen aineisto on merkillisellä tavalla plastista … ja se ohjautuu kohti toiveen toteumaa. Kuin kaikki olisi vettä, joka virtaa kuin painovoiman vetämänä? Rohkeampi vesianalogian hyödyntäminen olisi voinut johtaa rajumpienkin muutostilojen ymmärtämiseen, aaltoilun malliin. Pää on kuin vesikuuppa, ja unitilassa tätä astiaa heilutetaan. Järjen rakenteiden ylijääneitä jäänteitä huljutetaan ja huuhdellaan. Kuten onkin huomattu, unessa aivorungosta sinkoutuu satunnaisia aktivaatioaaltoja, joita aivokuori pyrkii (aktivaatio-synteesi-teorian mukaan) parhaansa mukaan tulkitsemaan. Niin, pärskeissä voi liikkua monenlaisia symboleita joita voi yrittää tulkita — prosessin systeeminen kokonaisuus on kuitenkin tärkeämpää kuin yksittäisen unen sisältö.

Kun virtaus päästetään säädön alta vapauteen, mieli ei tyydykään olemaan sivuroolissa, pelkkänä liukuvoiteena ja järjen aisankannattajana, vaan se peittää kaiken, hukuttaen järjen rakenteet vyöryvän tulvan alle. Mieli alkaa elää omaa elämäänsä, aistideprivaation ärhäköittämä painajaisten hyöky ei ole hallittavissa. Järjen kontrollilla ei ole unien kanssa ole mitään tekemistä; on kuin aivot olisi kaapattu johonkin outoon näytelmään. Kuitenkin, vaikka järjellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin peittää silmänsä, asiat jotenkin stabiloituvat, tarinat löytävät uudenlaisen tasapainon, ja myrskyn jälkeen aamu aukeaa ihanan kirkkaana. — Niin, luulimme mielen toimivan järjen hallinnassa, mutta taitaa olla kuitenkin niin, että kun järki hallitsee päivällä, vitaalivirtaus on yöllä yksinvaltias — dialektista jatkumoa ei ole, "synteesi" on mahdoton.

Taas meillä on vastassa muna-kana -ongelma: kumpi oli ensin, järki vai mieli? Ja taas vastaus on yhtä vaikea hyväksyä: dualismi ja syke ääripäiden välillä palautuu (henkisen) elämän syntyyn saakka. Avainkysymys ei olekaan se, mistä tulivat symbolit, vaan se, mistä tuli dynamiikka, sykli ja aaltoilu. — Vaatii melkoista ajatusvallankumousta nostaa yön unet päivän ajatusten rinnalle tasavertaiseen asemaan … tällaisen uskottavuuden ja hyväksyttävyyden saavuttamiseksi tarvitaan kunnon mentaalivitalistinen tarina, sekoitus objektiivista totuutta ja subjektiivista sepitettä!

 

Vaikka yhdessä vaiheessa sainkin jo itseni suggeroiduksi uskomaan etten näe symbolisia unia, minun täytyy nyt tunnustaa,  että näin enneunen, ja siellä aivan erityisen symbolin. — Jo ammoin August Kekulé (omien sanojensa mukaan) oli nähnyt unen josta hän oivalsi bentseenin syklisen rakenteen: siinä unessa käärme söi itseään. Minäkin, pohtiessani neokybernetiikan toimintaa, olin kiteyttänyt ajatuksen ouroborokseen (kuvassa oikealla): kuinka nälkäinen käärme syö resurssinsa niin että ne katoavat ympäristöstä … "jinjangin" hahmottuessa samassa prosessissa. Tämähän on kuin freudilainen "kätkeytyminen", kuinka merkitykset piiloutuvat symbolien alle. Tätä mallia minäkin käytin kuvaamaan sähkökenttien rakenteistumista bentseenin "orbitaaliantennien" selittämisessä ("Enformaatioteoria", kappale 6.4). 

Ouroboros on alkemistien käyttämä symboli … heidän etsiessään viisasten kiveä ja kullan teon kaavaa.

Tämä uusi uneni oli kuitenkin erilainen: siinä kaksi käärmettä söivät toisiaan (kuvassa vasemmalla). Kun enformaatioteoriaa pystyy kuvaamaan keskitetty käärmeenpää, nyt, yhtenäisteorian tapauksessa, täytyy avata ovi hajautetulle hallinnalle, jossa on kaksi erillistä toimintaa ohjaavaa päätä, kaksi rinnakkaista yhteenkietoutunutta systeemiä. Tässä käärmeenpesässä järki ja mieli jahtaavat toisiaan … tai aine ja henki. — Dialektisesta "yhden jatkumon" ajattelusta täytyy luopua, palata dualismiin, jossa kaksi yhteismitatonta itsellistä maailmaa ovat dynaamisessa tanssissa keskenään, emergoituvan vapausasteen suuntautuessa johonkin aivan arvaamattomaan suuntaan … joka suunta ei ole mikään "teesin" ja "antiteesin" yksinkertainen yhdistelmä.

Minkälainen se yhdistelmä sitten on? Intuition saamiseksi asiaa täytyy yksinkertaistaa, palauttaa kokonaisuus syklin syntyyn. — Mitäpä voidaan varmuudella sanoa aivojen ja kognition kehityksestä? Tämä sykli oli olemassa jo ennen kuin oli elämää, henkisestä elämästä puhumattakaan: puolet vuorokaudesta on valoisaa, puolet pimeää. Valoisassa hallitsee näköaisti, avaruudellis-rakenteellinen hahmotus, konkreettiset hierarkiat, vallan yksisuuntaisuus, ja miehinen voima; pimeässä hallitsee kuuloaisti, ajallis-sekventiaalinen hahmotus, sanalliset tarinat, aistien ja tunteiden kokonaisvaltaisuus, ja naisellinen vaisto. Suurinkin Päivän Valtias joutuu tunnustamaan Yön Kuningattaren vallan taian todellisuudessa. Evoluutiossa pärjätäkseen molemmista duaalimaailmoista on selvittävä, niiden omilla ehdoilla; välillä toinen todellisuus on yksin niskan päällä, välillä toinen.

Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna yön ja päivän sykli ei mitä tahansa variointia vaan dynamiikaltaan hyvin johdonmukaista ympäristön vaihtelua, aiheuttaen kognitiivisen kehityksen paineen kohti aikatason malleja, kädestä suuhun elämisestä kohti elementaarisen dynamiikan ymmärtämistä ja tulevaisuuden suunnittelua, muistetusta (lähi)menneisyydestä ennakoituun (lähi)tulevaisuutta, aamun odotuksesta pimeän laskeutumisen pelkoon. Tämä dynaaminen malli ei siis koske ainoastaan sitä "virtaavaa" mielen mallia, vaan myös tähän asti staattiseksi oletettua järjen mallia; ilmeisesti dynamiikan mallia täytyy laajentaa (tästä myöhemmin). Ja emergenssikin voi ilmeisesti tapahtua myös taajuuden kasvaessa, ei vain sen laskiessa kohti nollataajuutta (esimerkki niistä orgaanisten molekyylien affiinisuusominaisuuksista myös myöhemmin).

Kun asettaudutaan alkuihmisen asemaan, kognitiokoneiston syntyvaiheeseen, voidaan ymmärtää mielen eri toimintamoodeja. Esimerkiksi hypnoosissa heijastuu vielä tarve kyetä luovuttamaan valta ehdoitta yhteisölle; tämä on "yöpuolen" toiminnallisuus, jossa normaali näköaistiin ja järkeen perustuva toiminnan ylin hallinta korvautuu kuuloaistiin pohjautuvalla verbaalisella "vitaalikentän" hallinnalla. Ja ihmisyhteisön käyttäytymisen ymmärtäminen yleisemminkin edellyttää "unimoodin", ihmisen perimmänlaatuisen yhteisöllisyyden näkemistä: joukkohysterian passiivimuoto on "kollektiivinen uni", josta psykoanalyytikko Erich Fromm puhuu. — Ihmisen ryhmäpsykologinen malli ei olekaan hetkellinen yksilö vaan ikiaikaisen menneisyyden jatkumo; kuin symbolit jotka "ovat ja eivät ole", myös ihmisellä on kaksoisluonne

 

— Blogikirjoitusta aloittaessani, olin ajatellut antaa symboleille "lopullisen kuoliniskun", juuria ne ajattelustani syntyjään myöden; siksi pitkä johdanto, varsinainen "tieteellinen roundup". Kirjoittaminen kuitenkin venyi, ja sen kuukauden aikana, vitaalitutkimuksellisen elävän evoluution hengessä, tavoite kuitenkin ehti muuttua …

Symbolit siis ansaitsevat olemassaolonsa mielen selittäjinä, rinta rinnan ei-symbolisten representaatioiden kanssa, enkä tästä "mallin puutteellisuudesta" enää suostu kiusaantumaan. — Käytänkin seuraavissa blogikirjouituksissa Freud-henkisiä symboleita tarinankerronnan suolana, kiusallakin, vaikka olisivat kuinkakin "pelkkää kaunokirjallisuutta".

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu