Ruuvilöysäläisen laulu

Kun edellä kuvattiin stereotyyppistä kokoomuslaista mielenmaisemaa (?!), nyt keskitytään hetkeksi Vihreisiin. Heh. — Viime päivien tapahtumat ovat tarjonneet houkuttelevan mahdollisuuden potkia maassa makaavaa, enkäpä voikaan vastustaa kiusausta. Mutta he ovat tehneet sen itse … hehän vielä vaativat että kaikkien pitäisi seurata heidän esimerkkiään. Ja erityisesti Touko Aallon keulivasta moposta puheenollen (huikean suosion jälkeen … vaimon päivittäminenhervottomat puheethomoklubilla elostelu) se yhtäkkinen masennus viittaa lähinnä paniikkijarrutukseen. — No, "systeemipsykiatrin puoskarivaltuuksilla" teenkin nyt vitaalitieteellisen dia-lektiikka-gnoosin, ennen kuin masennus, tai kaksisuuntaisuus — tai pelkkä sekopäisyys — pääsee systeemiseksi … tuhoamaan kaiken.

Niin, vielä tässä oma puhdistautuminen, ja disklaimeri … tai oikeastaan uusi hyökkäys: haha-juryn tuomio on julma mutta oikeudenmukainen. Inhimillisen säälin kerjääminen on myöhäistä kun on astuttu yksilötasolta systeemitasolle. Ja subjektiivisilla vallan kukkuloilla, Gallup-kannatuksen huipulla, jaeltiin jo oikeutta pääministarin äänellä. — Toisin kuin se Stubb väittää, menneisyyttä on ruodittava: kaikkea ei saa unohtaa, säälinkään nimissä painaa villaisella. Tai jos sitten keskitytään tulevaan … kun maailma on menossa Trumpin määrittämään maaniseen suuntaan, voiko depressiolla pärjätä, kun sitä melankolisuuttakin hävetään? Jonkinlainen paniikin aavistus tuntuu vallitsevan ihanan "parane pian" -meiningin alla, kun puheenjohtajaehdokkaitakaan ei tahtonut löytyä … kunhan on kivaa, ilman vastuuta …?

 

Vanhan vitsin mukaan Vihreät on "Kokoomuksen puisto-osasto" niille enemmän tiedostaville, sivistyneiksi itsensä katsoneille "ekoistisille" kaupunki-ihmisille — jokaiselle jotakin, onhan se ylistetty liberaalidemokratia kuin aatteellisuuden valintamyymälä puhdasotsaisille. — Mutta kun Kokoomuksen tapauksessa tavoitteet ovat perusteltavissa, vaikka kuinkakin voivat olla itsekkäitä ja lyhytnäköisiä, Vihreillä pyrinnöt ovat ärsyttäviä, insinöörille käsittämättömiä: pyrkiäkseen niin hyvään, ollakseen niin vastuullisia, sekä menetelmät että lopputulokset ovat niin pahoja, ja vastuuttomia. Pienisieluisen pikkuporvarillisuuden sijaan he tarjoavat suurisydämistä maailmanhalaamista. Tämä perustavanlaatuinen ristiriitaisuus houkuttaa pohdintaan.

Oikeisto-vasemmisto -jaottelun jälkeisessä maailmassa politiikan kenttää voi projisoida monenlaisille akseleille. — Jos nyt tulkitaan Vihreitä porvaripuolueena, yhdessä Keskustan ja Kokoomuksen kanssa, voidaan heidät sijoittaa "elämänasteikolla" puoliväliin (!): he eivät keskustalaisittain ymmärrä käytännöllisestä "alemman tason elämästä", elannon hankkimisesta luonnon ehdoilla, mutta eivät myöskään kokoomuslaisittain "ylemmän tason elämästä, maailman pyörittämisestä systeemien ja rahan sfääreissä. "Uutena" puolueena (tai oikeastaan politiikan ikuisena untuvikkona!) he eivät ole päässeet vallan makuun, tällaiset dynamiikat eivät ole löytyneet … vakiintuneille puolueille ominainen eturyhmien härski kotiinpäinveto vielä puuttuu (?).

Voisi siis tulkita että Vihreiden politiikantekoa leimaa vilpittömyys, jopa jonkinlainen myötätuntoa herättävä lapsekkuus? — Kuitenkin toimintaa hallitsee ärsyttävä, jopa uskonnollis-hurmokselliseksi luonnehdittava jesuiittameininki, jossa "tarkoitus pyhittää keinot"; uskoontulleen, oikean totuuden nähneen fundamentalistisella innolla kaikki "ideaalista" poikkeavat kompromissit ovat kauhistus. Ollakseen "elämän puolella", heidän toimintansa on yllättävän kaukana elämän perusperiaatteista, kuten joustosta … kuin he olisivat eläneet liian puhtaassa ympäristössä: he eivät ole syöneet multaa, heille on kehittynyt systeeminen allergia, yliherkkyys vieraita vaikutteita vastaan, ja yleisempikin alttius epästabiilisuuteen?

Tämä ärhäkkyys kai johtuu siitä, että Vihreä tietää tietävänsä, paremmin kuin muut: onhan kyseessä tohtorien ja tutkijoiden "sivistyspuolue". Nyt kun "tieteellinen maailmankuva" nähdään täydellistyväksi ja "tosiasiat" jäykistetään lopullisille paikoilleen, kympin tyttöjen eetoksella uskottu mekanistinen "koulutodellisuus" muuttuu (taas uskonnollista kuvastoa käyttääksemme) skolastiseksi käsiterealismiksi, jossa maailma nähdään pyhien muuttumattomien kirjoitusten (koulukirjojen!) pohjalta. Vitaalivaiston puute johtaa myös mekanistiseen ihmiskuvaan: lapsuuttakaan ei nähdä muutosprosessina, omaehtoisena kasvuna aikuisuuteen … juuri kukaan lapsi ei enää pysty sisäistämään paljoakaan siitä informaatiosta mitä koulussa hänen päälleen kaadetaan.

Näin muodostuu todellisuuspakoinen kupla, järjen maailman täydellistyminen, luulo siitä että <a href="https://kaikki on muuttumassa kullaksi … erään määritelmän mukaan hulluus on sitä että kaikki muu on kadonnut paitsi järki. Kuin Midaksella, kultainen maailma voi olla myös kylmä: kuten Tommy Hellsten toteaa, pahinta tällaisessa ei-vitaalisessa, jäykässä, periksiantamattomuuden kehyksessä on rakkaudettomuus itseään kohtaan. Tätä perimmäistä tunnetta on vaikea juuria, niin syvällä ajattelussa se on: kyseessä on "uusluterilainen" arvo ilman armoa, et voi tehdä riittävästi lunastaaksesi autuuden … tämä on kuin "merkityksettömyyden perisynty". Sartrea mukaillen ("länsimainen uskonnon kieltäminen on kristillistä ateismia"): vitaalimaailman kieltäjille merkitykset ovat pelkkää syntaktista semantiikkaa.

Kuitenkin, huolimatta kaikesta jumittuneisuudestaan … tällaisessa maailmassa näyttää olevan armoton meno päällä. Ristiriidan syynä on, taas Hellstenin mukaan, että kieltää oman tilansa. Ja lopulta … sinulla ei ole sairauden tuntoa … jatkat pysähtymättä … joudut liukumäkeen, jossa alat kadottaa yhteyden itseesi … intensiteetti saa korvata intimiteetin. Elät kroonisessa vireystilassa, joka ajaa kaiken yli … sinulla ei ole kykyä läheisyyteen, koska et oikeasti ole paikalla. Sinä vain teet ja suoritat … hyvien tekojen tilalle tulevat hyvät aikomukset. — Mutta ehkä ristiriitaa voidaan teoretisoida lisääkin: nimittäin tämä kaksisuuntainen vastakohtaisuus hyvin kuvaa koko nykymaailman taudinkuvaa.

 

Yritys hallita pään sisäistä herhiläispesää näillä puoskarin valtuuksilla, pöhinän pysäyttäminen, edellyttää muutoksen vangitsemista pysyvään rakenteeseen … eli tietenkin, niin, sovittamista mentaalivitalistiseen malliin. Tämän mahdollistamiseksi maailmaa ei voi nähdä pelkkänä staattis-mekanistisena konstruktiona, vaan myös pinnanalaiset voimat ja virtaukset on otettava huomioon. — Seuraavassa analyysin johtopäätökset, eli Vihreä (epi)kriisi.

Tiivistetysti: mielen malli tässä puitteistuksessa on dialektisten vastavoimien tasapaino. Voimien symmetria näyttäytyy myös kauneutena: esimerkiksi kasvojen symmetria on "silmälle miellyttävää", mallin sisältävää. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä homeostaasi, vaan se sisältää dynamiikan mahdollisuuden: "symmetrian rikkoutuminen" mahdollistaa paineen purkamisen, ajaen järjestelmää vapausasteensa suunnassa, aiheuttaen virtausta, liikettä eteenpäin.

Mutta jos symmetriaa rikotaan liikaa, virtaus voi lähteä liian moneen suuntaan, tasapaino hajoaa, tilanne karkaa hallinnasta — eli sitä pöhinää tulee liikaa. Näin voi käydä, jos ristiriitoja on liikaa ja symmetria rikkoutuu kohtuuttomasti … erityisesti jos tilanne on enemmänkin antisymmetrinen kuin symmetrinen. Tällöin peilissä (mallissa) näkyvä naama on vino, kuin irvistyksessä … sen sijaan että edustaisi kauneutta, se edustaa rumuutta … jonkinlaista irvokkuutta.

Kun normaali havaintojen sovittaminen maailmankuvan hahmoihin tapahtuu "puristamalla" dataa mallia vastaan, järjen tällöin stabiloituessa ja ratkaisujen kiteytyessä, antisymmetrinen malli ei ole tasapainossa; se on kuin kalteva pinta, jota vastaan puristaminen johtaa "luiskahtamiseen". On pakko tarrata kiinni ettei lähtisi liukumaan, paniikinomaisesti, ettei hukkuisi … masentunut mieli ei kai uskalla liikahtaakaan?

Miksi ristiriitaista järkeä on enemmän kuin ennen? — No, ainakin tiedonvälitys on tehostunut: maailma on pienentynyt, nyt on mahdollista nähdä maailman reunaan saakka, ja takaisin. Uudenlaisten silmukoiden sulkeminen on mahdollistunut, ja voidaan verrata eri päättelypolkujen antamia johtopäätöksiä. Ja kun vielä faktoihin kohdistuu hyvien ihmisten "moraalipaine", voi käydä niin, että matkalla kausaalipäättelyt keikahtavat hupsheijaa ylösalaisin, Humen giljotiinikin tulee takaisin nurinniskoin … 

Järjellä paradoksiinsa tiristettynä, tällainen maailmankuva on kuin Möbius-rengas … sananmukaisesti yksipuolinen

Esimerkiksi … ensin kannatettiin biopolttoaineita, ja sitten alettiin vastustaa niitä. Joskus puun polttaminen oli ilmastoteko, nyt se on pahempaa kuin fossiilinen. Jätteidenkin hyötykäyttöä energiaksi vastustettiin vuosikymmeniä … ehkä mielipiteet ovat muuttumassa Tyynen valtameren muovilautan (!) vuoksi. Tuulivoiman lisääminen edellyttää lisää säätövoimaa. — Vielä ei ole uskallettu tunnustaa että ainoa keino yltää luvattuihin päästötavoitteisiin on se kaksi hallitus-exittiä aiheuttanut ydinvoima.

Nyt kaikki paukut on laitettu ilmastomuutoshörhellykseen. Ainoa huvi tässä on seurata lystikästä kipuilua henkilökohtaisen ristiriidan kanssa: lentomatkustamisesta ei voi luopua kun omasta mukavuudesta ei ole halua tinkiä. Samaan aikaan yksitavoiteoptimointi tuhoaa biodiversiteettiä (palmuöljyplantaasit). Uutisointi kuitenkin ajaa käärmettä pyssyyn: kun ilmastonmuutos on todistettava, jokaisesta trooppisesta myrskystäkin ("kategoria 1") raportoidaan … mutta vastalauseet ovat mahdottomia: "äärevoitymistä" on kai ääritavallinenkin.

Pahempaa on eläminen kokonaisvaltaisessa Vihreässä kuplassa, kun konstruoitu postmoderni todellisuus alkaa hallita reaalimaailmaa, kun seuraukset eivät rajoitu yhteen mieleen vaan pakotetaan systeemisiksi … joita virheitä ei voida korjata suurellakaan rahalla. Näin käy esimerkiksi jos kansalaispalkka hävittää yhteiskunnasta kannusteet; tai kun moraaliajattelu pakottaa sen ilmastonmuutoksen ja kansainvaellusten kausaalisuhteen kääntämiseen päälleen; tai se äärimmäinen ihmisarvon vaatimus, joka kognitiivisessa dissonanssissa johtaa jihadistisen kuolemankultin hyväksymiseen.

Niin, pahinta on pienessä mielessä, maailmanhallinnan ja -halaamisen halussa, tapahtuva systeemitasojen sekoittaminen. Tästä kai Einsteinkin varoitti: yksinkertaista mutta älä liikaa, siis älä pura systeemejä. Tai johan Kant aikanaan olisi voinut sanoa: ajattele systeemiä! Esimerkiksi kestävä monikulttuuri voi olla vain monokulttuurien diversiteetti. Ja terrorismi-ilmiön systeeminen ymmärtäminen on kaukana, jos tekijää tuomittaessa jätetään huomiotta yhteisön normipaine, sen sosiaalinen sitovuus, ja toiminnan tunnustuksellinen luonne. — "Vallan voimaviivat" syheröityvät yksilötasolle, jos puheenjohtajakin valitaan sillä perusteella, että on kivaa. Ja fiksuimmat lähtee.

Kuplassa myös avoimesti halveksitaan "vähemmän sivistyneitä". Pieni toivo kuitenkin elää että kansallismieliset onnistuisivat Suomessakin tekemään Trumpit, "demokraattilehdistön" ylenkatseesta huolimatta. Vieraskulttuurissa hyväksytään kaikki, koska se on "eksoottista ja aitoa", omassa ei mitään, koska se on "impivaaralaista ja hävettävää"; outo antisymmetria tässäkin. Kun "järjen" ääni, aikalaisajattelu, on niin jäykistynyt harhaansa, täytyy luottaa vitaaliseen vaistoon, niihin "populisteihin" ja "rasisteihin": yksilön rohkeuteen joka toimii ensin eikä kysele lain tulkintoja, vajoamatta lamauttavaan itsesensuuriin. Voidaksemme torjua massamittaiset kansainvaellukset.

Tai … täytyy tarkistaa … systeemimme, yhteiskuntamme, kulttuurimme pelastaminen … kai se kuitenkin on se mitä haluamme, yhteinen tavoitteemme

Ei voi oikein välttää tällaistakaan epäilystä. — Mutta ehkä Vihreistä ei ole siihen, kantamaan oikeaa vastuuta? Ehkä Vihreisiin on synnyssään istutettu ristiriita, itsetuhomekanismi. Onhan heidän mielenmaisemassaan, suorastaan koossa pitävänä liimana, yhteisyyttä luovana uhkana, ainainen liukuva pinta ja uusiutuva katastrofikuvasto: jääkausi, happosateet, otsoniaukko, Y2K-paniikki (!), ilmastonmuutos … Y2K:ssa oli sentään "parasta ennen" -päivämäärä, kun taas ilmastohysteria on liian pitkään jatkuttuaan saanut dynamiikkaansa mukaan systeemihitauden

Kärjistäen, yhteenvetona: Vihreys merkitsee ajattelun degeneraatiota, vaipumista takaisin triviaalimalliin, balansoituvan dialektiikan sijaan ikuisen paon kuvastoon, siihen monolektiikkaan. — Kun omien visioiden toteutuminen täydellistyneinä on Kokoomukselle Taivas, Vihreille se on Helvetti.

 

Unimainen, absurdien ristiriitojen todellisuus on tässä, yllä, johtanut surreaaliseen analyysiin — jossa todellisuus on kai siis muuttunut ylitodellisuudeksi. Kun kaikki reaalinen on jo pudonnut pois siitä surreaalisesta, päähän jää kaikumaan vain sur sur … sur rur … mopo karkaa … ja lähtee unen sinistä maata päin. — Nykyisin puheessani toistuu kovin usein muutama sana, sori siitä … nimittäin bullsitti, idiootti ja helvetti. Puhisen ja kiroilen liemissäni … ja suurelta osin syynä ovat nämä Vihreät, puolue sekaisin kuin seinäkello Dalin ateljeessa.

Kun viimeinenkin väljyys ja "vitalistinen rasva" rattaista on puristunut pois, ilman voitelua koneisto kirskahtaa jumiin … kuin se Touko Mettisen mopo. — "Moottoripyörän kunnossapidosta" puheenollen, zen-koanit jo todistavat, että liika järki jumittaa … silloin lanttu leikkaa … kiinni. — Liian pitkälle menevän surreaalisen järjen sijaan joskus kannattaisi kokeilla ihan vain absurdia huumoria: tällöin ristiriita laukeaa vapauttavana nauruna. Huumori on siedätyshoitoa ajattelun allergiaan.

Nauru on vahva yhteisöllinen työkalu mielten synkronointiin … ilmeisesti evoluution tarpeeseen kehittämä, mahdollistamaan yhteisymmärrys. Ja jostakin syystä naurunalaiseksi joutumisen häpeä on suurimpia pelkoja — ja hallitsematon haha-puhe on uhka hallinnalle, keisarien pahin uhka, se pudottaa panssarikuoren alastomuuden päältä. — Ja erityisesti "ristiriitojen meemitörmäytystä" pelkäävät ne, joiden maailmankuva on fiksattu hauraisiin, täristämisarkoihin "faktoihin" yksiniittisellä monomaanisuudella, josta hajautetun monikärkinen "kenttähuumori" ampuu yli.

Huumori ei ole naurun asia … mutta varma floppi on ruveta sen teoretisointiin. — No, kuitenkin: paras huumori on monitasoista. Ironia, sarkasmi, parodia … hauskuus perustuu usein viittaussuhteisiin: se, mistä pintatasolla puhutaan, ei ole se asia, mille varsinaisesti nauretaan. Tätä "ostensiivista ketjutusta" voidaan jatkaa pidemmällekin … ja kyky siihen paljastaa ajattelun tason. — Voinkin väittää, omakohtaisella kokemuksella (anteeksi Mauku), että koirat ovat älykkäämpiä kuin kissat: kun osoitat sormella jotakin asiaa, kissa jää vain tuijottamaan sormeasi.

"Pahkasika"-lehti lopetettiin aikanaan parodiahorisontin ylittymisen takia, koska todellisuus on muuttunut parodiaksi itsestään. Hyvät vitsit ovat mahdottomia, älykäs piikittely menee hukkaan, kaikki hienous hukkuu mölinään: rakenne hajoaa täristyksessä, viittauksetkin sekoavat. — Lehti lopetettiin jo parikymmentä vuotta sitten, he eivät olleet nähneet tätä aikaa; älämölössäkin on tapahtunut degeneraatio — taas omakohtaisella kokemuksella, voin väittää että somen ihmemaailmassa kaikki jäävät tuijottamaan sormea.

Zeniläisetkin sanovat: sormi osoittaa Kuuta mutta ei ole Kuu. — Kuuhulluuteen liittyen, muistan silloin ennen 2015 kuinka ruotsalaiset osoittelivat meitä rasisteja silmät pyöreinä: olemme sydämettömiä pakolaisia kohtaan. Tiedemiehenä ihmettelin ettei kukaan "elämäntapairakilainen" mennyt Haaparannan sillalle hokemaan "asylum, lunatic asylum" … kuinka pitkän täyshoidon olisi saanut vetoamalla suomalaisten synkeään pahuuteen … luottaen ruotsalaisten ennakkoluuloisuuteen, rasistisuuteen suomalaisia kohtaan? — Mutta ne leuhkat eväät on syöty: missään ei kai olla näin aseettomia kuin Suomessa, Ruotsissakin on sentään jo rajavalvonta.

Saksalaiset ovat luku sinänsä. — Hämmästyin kun huomasin Lidlissä myytävän Europa-merkkisiä tulitikkuja … olen aina kuvitellut saksalaisten huumorintajun olevan alikehittynyt, mutta täytyyköhän korjata käsityksiäni … taitavat nimittäin muistaa mitä Kemijokivarressa lapsuudessani tehtiin jos tuli teutoonituristi vastaan: mentiin viereen, rapisteltiin tulitikkuja, ja hoettiin "Rovaniemi, Rovaniemi". — Ja nythän sitä nähdään: kolmas kerta toden sanoo, saksalaisilla on kai taas suuria suunnitelmia koko maanosan varalle … Europa, Europa! Aarghh! Himmel und Donnerwetter!

Edelliseen kirjoitukseen liittyen, raha-ajattelu on nykymaailman normi — ja silloin sille ei oikein koskaan voi nauraa: nousukaudella siinä ei nähdä mitään huvittavaa, ja laskukaudella — romahduksessa — se ei oikein ole sopivaa. Ja sama koskee Vihreille nauramista: sormellaosoittelu voi olla vain ääliömäistä tai törkeää. Niin, kuvia kumartamaton teekkarihuumori — joka ei halua olla tyhjän nauramista — on kai aina vihapuhetta. — Monikulttuurisissa ympyröissä pysyäksemme, mennään nyt nauramaan sitä varsinaista Vihreiden umpikujien takkukasaumaa, pakolaiskysymyksen virittämää miinakenttää

Mustaa yritetään tehdä valkoiseksi, yhteisellä rahallamme, kaikille samanlaista dialektiikan unohtanutta mielenmaisemaa, Yleisradion toimesta: vai mitä pitäisi sanoa siitä, että <a href="https://Musta Mannerheim esittää Valkoista Kenraalia? — Mutta ikävä kyllä ulkomailla … optimoiva mieli on vielä toimintakykyinen: uskallankin sanoa, että se mies Ku Klux Klan -asussa oli välttämätön vastapaine somessa edenneelle Sipilän kutsulle. Saatiin uusi sankaritarina some-sotien imagotaisteluiden aikaan: yksi mies lumipuvussa teki taas Rokan työn, katkaisi hyökkäyskärjen! — Niin, suomalainen rokka taitaakin olla se paras pelotteemme.

Me alamme olla melko lailla valmiita mentaali-invaasioon. Enää emme kykene erottamaan "vihapuhepoliisia" oikeasta poliisista. Onneksi "Aziz Combat Fighter" yrittää mahdollistaa dialektiikan vastassaan "Jihadi John"; mutta arkistoista Aziz on jälkikäteen sensuroitu … mitäpä edellä sanottiinkaan aika-akselista jota korjaillaan jälkikäteen? Kyseessä on kulttuurinen lobotomia. — Hyväätarkoittavat idiootit sanovat, että "moniosaajan" vastine somalin kielessä on xirfado badan yaqaanna, "monen ammatin osaaja"; onko tuokin juttu tehty tosissaan … aivan tulee Pahkasika-fiilis.

Meitä yritetään ajaa pois kiintopisteistämme, malleistamme, ajopuuksi ilman ankkuria … meitäkin yritetään löysäläisiksi, kerjäämään mentaaliselle maantielle. — Eino Leino oli 1920-luvulla, kansalaissodan jälkeen, menettänyt utopiansa … ja tänään ruuvilöysäläisen laulua säestää uudenlainen löysäpäisten kuoro. Globalistille "vieras on isänmaa, kotipaikka ja lies" … "mua naurattaa, mua itkettää iki ain" … ideaalien ja realiteettien ero on melkoinen, oodit ilolle salongeissa, hullun veisu maantiellä. Tällaisia voivat meikäläiset "pikkuisen piinata vain". — Ja kosmos saa ihmetellä taas yhden sivilisaation itsetuhoa … hulluksitulo taitaa olla se vääjäämättömin ratkaisu Fermin paradoksiin.

On sulla sun itsesi ies.

 

Byrokratiaan jäykistyneessä Neuvostoliitossa harrastettiin Radio Jerevan -vitsejä — sielläkään, silloinkaan, viranomaisilla ei ollut aseita taistella parodiaa vastaan … haamuja, joissa järki haihtuu, ja pelkkä mieli jää … merkitys ja relevanssi. — Jos objektiivista todellisuutta ei voikaan muuttaa, subjektiivista voi — ja, Gandhia mukaillen, silloin oletkin jo voittanut. — Ohessa yritystä samaan suuntaan …

 

Täällä Radio Raqqa

Meiltä kysytään: Ovatko naiset ja miehet islamissa tasa-arvoisia?  

Me vastaamme: Periaatteessa kyllä, tilanne on symmetrinen … tai siis kuoleman suhteen antisymmetrinen. Molempien elämän arvo on ihan sama … (kuva). 

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu