Sointuni sommittaa

Hesarissa kehotettiin tekemään ”kymmenvuotisinventaario”, näin niin kuin uuden vuosikymmenen kynnyksellä. — No mikäs siinä … mutta sen sijaan että tehtäisiin jonkinlainen mössöyhteenveto, keskiarvo koko kymmenvuotiskaudesta, yritetäänkin eläytyä: otetaan jokin hetki, pyritään palauttamaan tuon hetken tunnelma, yksittäiset tunteet … vitaalis-subjektiivinen ”aikamöykky”. — Ja otetaan samalla pidempi aikajänne, vaikkapa 40 vuotta … ja yritetään kytkeä nämä yhteen, elämän malliksi, aalloksi … kokonaiseksi mielen vapausasteeksi.

Vuosi 1989.

Tuona vuonna valmistuin diplomi-insinööriksi. Valmistumisvaiheessa meidän piti osallistua ”tutkimusseminaariin” … joka oli ihan erilainen. Professorini ”Leo” oli myös ihan erilainen: hän ajatteli että tasapuolisuuden nimissä emme kerrokaan omista tutkimuksen aiheistamme, vaan päinvastoin aiheesta josta kukaan osallistujista ei tiennyt mitään. Niinpä hän oli valinnut seminaarin teemaksi Raymond Smullyanin kirjan ”The Lady or The Tiger”, oudon opuksen, jossa käsiteltiin erilaisia loogisia ongelmia. Jokaiselle tuli kirjasta pari pätkää … joka piti selittää muille … kuinka itse halusi.

Itselle osuneet pätkät käsittelivät eräänlaista kombinatorista lukkoa. Löysin lukolle näppärän formuloinnin … ja kirjassa esitetyn ”avaimen” lisäksi keksin lukkoon pari vara-avaintakin … oikeastaan jonkinlaisen ”yleisavaimen”. No esitykseni (kuva) ei ollut mikään markkinoinnin mestariteos … kun osallistujat saivat äänestää arvosanasta, asteikolla 1 — 5, keskiarvokseni tuli kolmonen. Sillee niinkun ”hyvän tieteen” nimissä, tiedättehän: 97 prosenttia tutkijoista oli tätä mieltä … vakaalla asiantuntemuksella, ja kravatti kireällä.

Mutta silloin Leon tieteellinen diktatuuri iski: hän antoi minulle kuutosen. — Mitä ihmettä! — Silloin ymmärsin mitä on oikea tiede … ja silloin tiesin mitä haluan alkaa tehdä. — Ja myös miten: tämä seminaari olikin valmis rokotus kaikkea myöhempää ”konsensustiedettä” vastaan. — Niin, jos ainoa perustelu ”tieteellisille väitteille” kiteytyy toteamukseen ”tämä on niin monimutkaista”, tai vain ”uskokaa tiedemiehiä” … tällöin kyseessä on uskonto.

Vuosi 1999.

No ei se ensimmäinen tutkijan vuosikymmen helppo ollut … oikeastaan se oli helkkarin raskas … uupumus oli aika ajoin aivan mahdoton. Ja tuona kesänä oireet olivat jo merkilliset: oikealta puolelta katosi tunto tyystin. No, enpä joutunut siihen tälle taudille tyypilliseen luulosairauden luuppiin … kaikki mittarit näyttivät heti punaista: minulla oli MS. Tämä oli ensimmäinen täristys vanhoista varmuuksistani … kaikki ne pahenemisvaiheet: kuinka moneen asiaan aivot vaikuttavatkaan! Ja kuinka se kaikki voi kadota kerralla.

Pari kuukautta oman diagnoosini jälkeen myös vaimoni joutui tutkimuksiin: hänellä oli mahasyöpä. Hän kuoli seuraavana keväänä. Pojat … toinen oli kolmivuotias, toinen vajaat kaksi … ei mennyt hyvin. — Mutta tämä pudotti kaiken ”menestymisen” jälkeen takaisin nollatilaan: katsoin uusin silmin, kuin ulkopuolisena jonkinlaista eksperimenttiä. Viimeisen päälle järki-ihmiselle tämä mahdollisti uuden ajattelun synnyn, tai ainakin vaihtoehdon oivaltamisen: empatian merkitystä sai päivittelemään tyhjä myötätunto … ”häntä pystyyn vaikka hakaneulalla”!

Tällöin jouduin elämäni ensimmäisen inventaarion eteen: uusi vuosituhat aukeni kuiluna edessä. Hui. Huomasin siirtyneeni suoraan nuoruudesta vanhuuteen, keskelle suuria kysymyksiä: aika on rajallinen, on pakko keskittää voimat kohti tavoitteita … tässäkin näin asian positiivisen puolen: yleensähän vanhetessa kaikki vain vähitellen heikkenee, ja kun lopulta havahtuu, on jo liian myöhäistä … kävisi kuin sille sammakolle vähitellen kuumenevassa vesikattilassa.

Vuosi 2009.

Olin ollut jo pari vuotta pyörätuolissa, mutta olisin voinut jatkaa töissäni … mutta sauhuaminen, ”menestyminen” ja tutkimusten markkinointi alkoi korostua … ilmassa oli tsunami-Aallon tuloa. Vakaa monimuotoisuuden keittokattila oli mennyttä: kauppislaiset alkoivat ulosmitata TKK:n hyvää nimeä (oma näkemys!). ”Systeemitekniikka” ei enää sopinut strategiaan … vähitellen professuurit poistuivat, laboratorio muuttui ”tutkimusryhmäksi”, ja koko osastokin katosi. Tämä ilmapiiri oli aistittavissa … samana päivänä kun fuusio tapahtui, minä jättäydyinkin eläkkeelle.

Visioin kokonaisuutta … halusin päästä mukaan ikiaikaiseen ”tieteen kudokseen”, nähdä itseni osana jotakin suurempaa … omassa mielessäni. Niinpä järjestin ”konkkakaronkan”, pienelle piirille: mukana oli, tottakai, se Leo; lisäksi oli Veikko, karismaattinen opettajani, vitalisti tietämättään; ja Raimo, tavaton matemaattinen lahjakkuus, näkijä kauneuden puutarhaan johon minulla ei ole pääsyä. Mukana oli myös nuorempaa sukupolvea: Petri, jonka toivoin kantavan oman tutkimukseni kipinää eteenpäin. — Niin, yritin sovittaa ”sieluni säikeet” harmoniseen kokonaisuuteen, menneen ja tulevan kanssa, Leinon hengessä!

Laajemminkin kytkeytyminen kenttiin, synkronoituminen kaikenlaisiin sykleihin, ja odotus, se tuo elämään merkitystä. — Ilahduin kun poikani lähti (painostamatta!) lukemaan laillani sähkötekniikkaa … tuskin maltan odottaa kuulevani niistä maailman laajenemisen elämyksistä joita hänellä on edessään: kuinka matemaattisista abstraktioista, kompleksitason navoista ja nollista, avautuu suora näkymä lineaarisysteemin ylimmän tason ominaisuuksiin … stabiilisuuteen ja robustisuuteen. — Ja ehkäpä jossakin vaiheessa voin johdattaa hänet aarrearkulle … neokybernetiikkaan, mentaalivitalismiin …

Vuosi 2019.

Kaikki nämä viimeiset kymmenen vuotta on ollut ruhtinaallista bonusaikaa … ja nyt elän edelleen kuin viimeistä päivää. — Uskon ikuiseen alkusyntyyn: kiinalaiset sanovat että paras aika istuttaa puu oli kymmenen vuotta sitten … ja toiseksi paras aika on tänään.