Vanhuus tulee yksin

Jatketaan vielä elämän sovittamista aika-akselille, haetaan suuria kaaria … vähän niin kuin yhteenvedon merkkinä. Jotakin on ehkä opittu, ainakin pahin vimmani on hiipunut … vain haikailu on jäljellä. Jonkinlaista ”nikotusta maailmanhenkeen” voisi vielä yrittää? — Tämä jää nyt tällaiseksi retrospektiiviseksi vuodatukseksi … kun kaikki on mennyttä. — Niin kuin ilmenee … subjektiivisessa ikiomassa maailmassani

Kymmenvuotisjaksoista puheen ollen … pieni palauma: tuolloin, jytkyvaalien alla 2011, aistin heikkoja pelottavia signaaleja … yritin herätellä, jotakin oli tehtävä … aloitin blogikirjoittamiseni, miettimättä vimmaisella vaistolla, aiheuttaakseni ”sykäyksiä”. — Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, syöverit ovat jo kaikkien nähtävissä … vaikka kaikki eivät vieläkään halua myöntää: tässä vaiheessa se on kyllä enää pelkkää systeemistä torjuntaa.

Eteenpäin ei oikein näe … syksy pimenee, tautitilanne pahenee … mutta myös pidemmässä perspektiivissä: uudenlainen kokonaisvaltainen pelko on käsinkosketeltava. Epätoivo kulmunoituu poliitikoissa, joiden tehtävä olisi visioida valoisaa tulevaisuutta: kun ainoa tapa tähän näyttää olevan surreaalinen irtoaminen todellisuudesta, maan pinnalta, erkaantuminen avaruuteen … kitkee itkee, ikuinen hymy kasvoilla.

 

Yleensä, aiemmin maailmassa, romahduksia tuli aika ajoin: tiedettiin, että maailmaa ei kyetty hallitsemaan. Sotiakin oli vakiovälein, jokainen sukupolvi vuorollaan ”pääsi” balansoimaan paineensa, elämän ja kuoleman kierto oli vääjäämätön. Mutta nyt ollaan pahasti yliajalla: enää ei pikku kahina riitä regeneroimaan syklejä. Suoraan sanoen … tuleva koukkaus alaspäin on niin syvä, että toiselle puolen ei voi nähdä. On tulossa uusi keskiaika, kulttuurinen lepoaika.

Tarrautuminen, fundamentaalinen totalitarisoituminen, ei lisää robustisuutta. Päinvastoin, maailmanhallinnan hybriksessään pikkuhitlerit ovat onnistuneet jäykistämään systeemit synkronoimalla syklit … ja sitä jytkeämpi on seuraava mätkähdys, kun kaikki lopulta sitten yhtä aikaa kaatuu, uudenlaisessa totaalisessa sodassa jossa kaikki paukut on panostettu samalle arvalle. Romahdus on taloudellinen, kulttuurinen, ja moraalinen.

Jossakin vaiheessa olin helpottunut: taudissa on ehkä jotakin hyvääkin … romahduksessa pöytä puhdistuisi, rahasyklit inertioineen ehtisivät ehkä kuolla. Kukaan ei ehkä jälkikäteen muistaisi (suostuisi muistamaan) mikä aikoinaan oli se ilmastonmuutoshysteria? Ilmastodontti vaipuisi ikijäähän! — Mutta ei: niin kuin natseilla aikanaan, nykyisilläkin totalitaristeilla ideologia kuolee viimeisenä.

Velkarahalla on saatu betonoiduksi myös muut kuolleet ideologioiden kannattelemat systeemit … mitään ei saada tehdyksi siis myöskään sotelle, markkinarakenteelle, työmarkkinajoustoille, eläkejärjestelmille, verorasitukselle, veropohjalle … joustamattomasta valuutasta aiheutuva kilpailukyvyttömyys haudataan kai odottamaan avustuspakettia, tai EKP:n uusia ”zombi-innovaatioita”.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Suomi ehti melkein itsenäiseksi … kunnes se ensimmäinen eurokriisi 1990-luvun alussa (niin, jo se johtui ”eurohitsaamisesta”) palautti nöyryyden, matelun. Suuret ylväät herrakansat osaavat kiristää: euro ja EU:n systeemisen itsepuolustuksen mekanismit ovat tulleet irvokkaasti näkyviin. Kaikki eurooppalainen monimuotoisuuden kauneus on kadonnut.

Ja orjakansalta ylpeys on poissa, Suomea pumpataan ja koijataan: halvalla myydään mikä kelpaa, maat ja veet. Rakennetaan tytäryhtiötaloutta, ei kerrytetä varallisuutta … ”jot”-optimointi herkistää todellisuuden, muuttaa kaiken likvidiksi, jolloin kaikki pettää kun toimitusketjut katkeavat, ja firmat menevät kuukaudessa konkurssiin kun kaikki on vuokralla ja puskureita ei ole.

Ei ole kiintopisteitä … todellisuus on irronnut raameistaan. Kun ennen oltiin tukevalla pohjalla, ”laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää”, nyt siihen kovasti peräänkuulutettuun ”oikeusvaltioperiaatteeseen” ei näytä kuuluvan omien sääntöjen noudattaminen. Lakimiehet kyllä löytävät tarkoituksenmukaiset tulkinnat rajoitteiden ohi, ja talousmiehet laittavat loputkin liukumaan.

Emme kuulu ”Euroopan vauraimpiin maihin”, kuulumme ulosmitatuimpiin maihin, jossa kaikki näkymätönkin rikkaus on hinnoiteltu. Ajatteluunkin on tullut henkinen köyhyys: kukaan ei osaa edes vaatia laatua hinnan vastineeksi. Paapova hyvinvointiajattelu on mennyt yli: omistusasumisen kivijalka on muuttunut asumistuetuksi irtonaisuudeksi. Joka tasolla … valtion ja yksilöiden lisäksi myös kunnat velkaantuvat hallitsemattomasti.

Päättäjien persupelkoinen suomalaisuushäpeä rikkoo luottamuksen kentät, ja aiheuttaa mentaalisen maansuolaamisen. ”Euroopanomistajaohjausministeri” Tytti Tuppurainen on todennut, että ”Suomi ei saa olla itsekäs” … mutta — kaikkea metoo-henkeä uhmaten — sanon, että päättäjätkään eivät saisi olla itsekkäitä: nythän meidän ”päävogueministeri” leikkii prinsessaleikkejä, ja ”paskanopetusministeri” on järjestänyt itselleen kaikkien kiireiden keskellä ”omaa aikaa”.

Sairaudentunto näiltä tytsyiltä puuttuu tyystin, pidempi perspektiivi, systeemisen sairauden ymmärrys … Kaipolan paperitehtaan lakkautuspäätös ansaitsisi enemmmän pohdintaa, sehän on systeemin kuolonkorinaa. Koskaan enää ei paperia Suomessa valmisteta (!), sellu viedään suoraan satamaan, ulkomaille jatkojalostettavaksi. Pääministeri ei tajua riskitekijää, yhteiskunnan verisuonistoon kertynyttä rasvaa … ”systeemisen kuntokuurin” tarvetta.

Mutta tuo globalisaatio on johtanut universaaliin kädettömyyden tunteeseen yleisemminkin: mitään ei Suomessa enää kannata tehdä. Kiinassa kaikki osataan paremmin, ja halvemmalla … niin, myös se ”ilmastonmuutosinnovointi”. Maailmaan ei kyetä enää kytkeytymään, tulee tarpeettomuuden tunne, eksistentiaalinen angsti. Pelkkä velaksi viihtyminen ei luo merkityksiä … tosi-tv:tä voi seurata ”24/7”, mutta lopulta ei tiedä maailmassa käyneensäkään.

Ylikeikahtaneiden tasa-arvo- ja ihmisoikeusideologioiden vuoksi kausaliteetit ovat kääntyneet: yhteiskunnat ovat muuttumassa epästabiileiksi, ja ”täyskierto” on tapahtumassa. Greta Thunbergille on ehdotettu Nobelin rauhanpalkintoa vaikka eniten hän on aikaansaanut epäsopua ja epävarmuutta ihmisten välille. Nuoruus ja tyttöys näyttää tuovan hänellekin uskottavuutta … aivan kuin pelättäisiin viisautta … ja vanhuutta?

Tämä ilmastonmuutosuskontohan on huippuesimerkki järki-ihmisten uhrautumisesta, ja kausaaliajattelun uhraamisesta. Kumarretaan yhtä hiilidioksidikäyrää … vajotaan transsiin, kädet korvilla, ja unohdetaan kaikki muu. — Kun nimittäin vuosituhansien mittaiset jäätikkönäytteet todistavat, että ensin tulee lämpeneminen — jostakin kosmisesta syystä johtuen, useitakin selityksiä on — ja vasta sitten tulee hiilidioksiditason nousu: lämmenneet meret huokuvat varastoimaansa hiilidioksidia.

Ja pakkomielteinen kulttuurien sekoittaminen … miten sitäkään voisi selittää? Tällainen toimintahan on yhteiskunnan eheyden kannalta itsetuhoista, se on kuin tarkoituksellista systeemisen kuoleman jouduttamista … geneettis-biologisen ja memeettis-kulttuurisen pohjarakenteen sotkemista, entrooppista ”lämpötappamista”? — Vai onko joku vetänyt johtopäätöksen: kyseessä ei ole mikään tavanomainen sykli, vaan lopullinen romahdus … ja nyt tarvitaankin ”systeemistä eutanasiaa” … varmistusta ettei vain jäisi kitumaan?

 

Se elvytyspaketin neuvottelutulos oli pysäyttävä … lopullinen siirtyminen uuteen vaiheeseen, pelottavaan. Yhtäkkinen sotakorvausten (niiden nykyarvo oli noin 5 miljardia euroa) suuruusluokkaa olevan laskun luulisi olleen kiehuva kylpy joka herättäisi sammakotkin … mutta summien suuruus on kai liian käsittämätön kaupan kassaneidille … viimeinen niitti: tästä ei nousta, Suomi on hukassa, liukumassa syöveriin … vääjäämättömästi kuin mustaan aukkoon.

Se oli kuin astuminen systeemiseen vanhuuteen.

”Systeemin vanhuutta” kuvastaa se, että toivo on mennyt, katse on kääntynyt alaspäin, nähdään kauhut kaikkialla. Nyt vain vanhetaan lisää, jarrutellaan vääjäämätöntä … ripustaudutaan tiukemmin velkakoukkuun, nahkurin orsille … ja odotellaan pelko puserossa, koska tulee viikatemies, se velan perijä. Seurataan alistuneesti sivusta kun maailma menee ohitse, kykenemättä vastustamaan … hukutaan aallon alle.

Vajotaan muisteloihin … niin, Sipilä taisi sitten olla se viimeinen joka edes pyrki tasapainoiseen budjettiin: saipa siitä sen verran haukkuja, että tuskin kukaan jatkossa yrittää samaa … ihmiset kun on rahalla niin helppo voidella tyytyväisiksi. Tämänhetkinen outo sähellys näyttääkin vajoamiselta muistelemaan nuoruuden ihanuutta: on autuasta katsella iki-ihanien naisten hymyä … tahdottoman vanhuksen odottaessa holhouksenalaiseksi julistamista.

Olen ”kokemusasiantuntija”, olen nimittäin kokenut varhaisen vanhuuden. MS-tautini vuoksi olen jo kymmenen vuotta istunut pyörätuolissani muiden käänneltävänä. Mutta, huolimatta ajoittaisesta taudille ominaisesta väsymyksestä ja ”aivosumusta”, mieleni on säilynyt nuorena … ja pahinta on juuri tämä kehityksen epäsuhta, nähdä kropan riutuvan … pahinta tai parasta: tauti on kuin ”leinolainen hirviö”, vanhuus jota voi katsoa silmiin. Näkee syöverin, ja ehtii ehkä vielä reagoida.

 

Olen ”mentaalikyborgi”: blogistan on kuin ulkoistettu mieli, joka voi osittain korvata aivojen sisäisen rappeutumisen … muisti pelaa taas, kaikki löytyy! — Mutta vuosi sitten täällä blogialusta vaihtui … mielenmaisema oli tyhjä ja paljas. Useatkaan linkit eivät enää toimineet … en edes ole uskaltanut mennä katsomaan tuhoja. En tunne oloani kotoisaksi, ystävät ovat poissa … esimerkiksi kaikki ne Seppo Oikkosen blogit ovat kadonneet.

Ja tämä taas oli kuin systeeminen aivoinfarkti.

Infarkti on yhtäkkisyydessään säväyttävä … parhaimmillaan herättävä, eteenpäin piiskaava. Nimittäin vaivihkaa tuleva ”vanhuuden vaiva” on ikävämpi: dementoituminen on kai sitä, että sosiaalinen, kulttuurinen identiteetti — kudelma, tarinoiden punos — katoaa muistin pettäessä vähän kerrassaan … armeliaasti vajottaessa persoonattomuuteen. Jolloin ”systeeminen dementoituminen” on kai sitä, että linkit internetissä katkeavat huomaamatta … ja avoimesta verkosta kaikki hyödyllinen alkaa kadota maksumuurien taakse …?

Minulla on kokemusta infarktistakin … niin … muutama vuosi sitten minulla oli ”uusi alku”, miljardeja aivosoluja vähemmällä väännöllä. Mielen maisema oli tuntematon, oli alueita joille tiesin olla menemättä … ja tiedostin lopullisen kiireen: monikerroksinen ironinen haha-puhekin näytti usein muuttuvan pelkäksi suoraviivaisen katkeraksi vihapuheeksi. Se aivosumukin on muuttunut ”aivomyrskyksi”: jos rasitusta on liikaa, aivot alkavat kiehua. — Se ei ole mikään ”brainstorm” … se on vain pelkkä myrsky.

Esimerkki ”systeemisestä aivomyrskystä”, sosiaalisesta kiehumisesta ja ylipaineisesta höyrystä, vainoharhaisuudeksi muuttuneesta aistikanavien kapenemisesta, on tämä yhtäaikainen systeeminen dementia ja raivohulluus: BLM. Absurdeissa painajaisissani ”Black Matter Lives” … siis siellä avaruudessa pimeä aine elää: se laajenee yhä, vuoto jatkuu tuhoavana, nielaisten olevaa sisäänsä, tuntemattomaan kaaokseensa … katkeraa parhautta onkin uusien villien assosiaatioiden oikeutuminen.

Eniten voimatonta myrskyä mielessä synnyttää tieto, että myös BLM-liikkeelle on ehdotettu Nobelin rauhanpalkintoa. Sota on rauhaa kuin Orwellilla, silmitön tuhoaminen … omat moraalianturimme ovat hukkuneet veden pyörteeseen … taidamme kaikki olla kuin ajopuita merellä, ilman mitään aavistusta edes tavoitteesta. — Niin, edes suunnat ”ylös” ja ”alas” eivät enää ole selvillä … ehkä olemmekin kuin avaruusraketissa … ja kuljemme ohjaamattomasti tyhjyydessä, kytkennät katkenneina … kuin Aniara.

 

Mitään ei voi tehdä … Suomi on systeeminä kuin ennen aikojaan ukoksi syntynyt sylilapsi, ”kulttuurikeskonen” … eikä bittiavaruudessa kukaan kuule huutoasi. — Kuitenkin, tässä ja nyt, jaksan ilahtua hienosta löydöstä … pääsin palauttamaan mieleeni taannoin kadonneita muistikuvia nuoruudestani … mukavaa nostalgiaa: Electric Light Orchestran ”Time”-levy oli minulle paras Elon Aika. Nämä laulut kertovat muistumia tulevaisuuden aikapyörteestä … matkaajasta mielettömässä ajattomuudessa, rajattoman avaruuden kosmisessa yksinäisyydessä …

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu