Keskusteluja äitin kans 18 (18)

Uskot vain

Vyöryy vapauttajien varjot.
Väriskaala on täydellinen.
”Uskot vain”
silloin huolesi hautautuvat
huutoon.
Saat siunaavat suojukset
korvillesi.
Kuulet kruunustasi
joka loistaa korkealla.
Katselet kauniita värikuvia.
Mustavalkoisten kohdalla suljet
silmäsi ja hymyilet kuvion mukaan.
Mitä tiukemmin pidät silmäsi
suljettuna
sitä kirkkaampi kruunu
päähäsi painetaan.
”Uskot vain”.
Ainoastaan nyökäytys ja
huoltesi huuto raikuu!

– Airi Pöykkö, Runoja

Elämä minut tiellä pittää.
Jonain päivänä tieltä pois laittaa.
Älä elämä anna minun unohtaa sitä tosiasiaa,
että minunki matkalipussa on määräpäivä.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

surun saapuessa
ei ole valmista petiä
täytyy ottaa viereen

se ei maksa majasta
eikä kysele kuulumisia

– Airi Pöykkö, Runoja

Väsymys ja pöönaut on veljeksiä.
Minun tykönä ne yritti käyä oikein taloksi.
Mutta onneksi elämä on virta eikä talo.
Se virta vei minut pois.
Sulavasti ja soljuvasti.
Veljekset ei päässeet käsiksi minhuun.
Siskokset, kiire ja hätä kävivät kans.
Tervetuloa siskot ja veljet tänne vappaasseen virtaan.
Hymmyihlään ko tavathaan.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Kissankello

Taivas on tavoittamattomissa.
Nupit nousevat nopeasti ja korkealle.
Totuus unohtuu kivenkoloon.
Nupit nauravat nokkelasti
nojaten teräspylväisiin.
Ruostumatonta terästä
ajatonta ajatuksille
teräsajatuksille vuodetonta.
Kissankello nousee ilman tukea
sineten kiven.
Taivaan sini hehkuttaa
kissankellon kantta
antaen kivelle kauneuden.

– Airi Pöykkö, Runoja

Onko sulla tutkinto.
Olekko oikealla vai vasemmallako sie olet.
Kuulukko sie kirkkoon ja aayyhyn.
Ooksie maalainen tai ees mukana.
Josset sie julista itteästi kristityksi tai joksiki meikäläiseksi,

sie olet ulkopuolinen.
Älkää silti minua nimitelkö, antakaa minun tehä se itte!

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Kukkaset kummulla

Kerran kesässä koristan
hautakummun.
Koko kesän
näkevät minun siellä käyneen.
Olisinhan kertonut kuulumisia
kuunnellut alkuni avauksia.
En tiennyt
kukaan ei kertonut ajan kulumisesta.

– Airi Pöykkö, Runoja

Mikäs se tuossa.
Pikkuideahan se siinä ottaa ensi askelia.
Voi ossaisimpa olla hellävarainen sen lähheisyyessä.
Ei passaa ees nimetä sitä.
Ei puhuta siittä vielä mithään.
Ootama ko se vahvistuu ja vähän kasvaa.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Itku

Vedet putoavat poskilleni.
Haluaisin pois päivästä.
Ilta pelottaa.
Yöhön ei ole aikaa varattuna.

– Airi Pöykkö, Runoja

Ei ole elämä pelkkää kurjuutta ollu.
Eikä pelkkää huonoa.
Aina on pehmusteet mukana tullu.
Ei ole elämä pelkkää kurjuutta ollu.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Kysyjä

Miksi tuulee ja taivas tummuu?
Miksei kivi kilpaa juokse?
Ain ton tuullut ja tummunut taivas.
Liikkumaton kivi on.
Kysyy lapsi
vastaa vanha.

Kohta lapsi vastaa
ihmetellen uudestaan
kiven kummaa kauneutta.

Vaihtuu värit taivaan kannen
tuuli taskuja tapailee.
Kivi katsoo nyt kysyjää:
tummuu taivas ja yhä tuulee.

– Airi Pöykkö, Runoja

Mie oikasen ko kissa itteni.
Oikasen selän.
Olen notkea. Ja keveä.
Joustan.
Hymmyilen.
Mutta emmie tänhään.
Ei tänä ittekeskeisyyen, tärkeilyn ja ittesäälin päivänä.
Vielä vähän kurjuutta, kiitos.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Sävel

En anna peukaloitteni
painua sormien syleilyyn
enkä varpaitteni kurkistella toisiaan.
Eihän kukaan tuskaani tarvitse.
Kenelle sitä kaupittelisin?
Ystäväni kyllästyisi
esittelyvaiheessa.
Rakkaimpani raottaisi
säälin ovea.
Sukulaiseni saisivat
suuren uutisen.
Lehteen jos kirjoittaisin?
Kivaksi kaskuksi kokisivat.
Siispä suruni savuan.
Tuskani tuhisen
ja kyyneleeni kannan
yön syliin yksikseni
usvan hartioille
maaemon helmaan.
Huomaan hauraan
sävelen hiljaa soivan.
Unohduksen urut aloittavat.

– Airi Pöykkö, Runoja

Nämon runoja.
Runoja, joista ei monipoika unelmoi.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Lasinen ilta

Iltaa istuessa
silmä viiltää muistoihin.
Nousi muinoin aurinko aamuisin.
Linnut taivaan kaaren alla lenteli.
Veden pintaa rengas kuvioi.
Kunnes tuli poltti pehmoinen.
Syntyi silta lasinen.
Minä sillan alle jäin.

– Airi Pöykkö, Runoja

Nyt mie kiitän sinua.
Kiitos ja tervetuloa.
Tervetuloa ja ole vappaa, hyvä, rakas ja paras.
Mie en sinua enkä sinun oikeita enkä sinun asioita voi tietää.
Oi, meän viissauet tekkee pahhaa jälkeä.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Sunnuntaiaamu

Me kaikki, kahdeksan jalkaa
istumme tässä
keinumassa.
Kahdelle soittaa heinäsirkka
kaksi lämmöstä iloitsee.
Poppeli poskille painaa
lehtikuvion.
Vuosien vauhti vaipuu.
Huojuu pihapuu.

Aika antaa armahdusta.

– Airi Pöykkö, Runoja

Tässä iässä maailma on täynnä asioita.
Puututtavia asioita.
Parannettavia.
Hoidettavia.
Pitää vaikuttaa.
Toivoisinpa tosiaan herääväni!

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Me olemme luoneet tämän maan.

Me olemme luoneet tämän maan.
Ja antaneet lapsillemme kasvualustan jolta he
huutavat ja tappelevat
eivätkä osaa tehdä työtä
jota heillä ei ole.

He tuskastuvat olemaan ja lähtevät pois.

Me levittelemme käsiämme ja vaikeroimme
ja syyttelemme toisiamme
olosuhteita ja atomeja.
Myrkkyjä valelemme marttyyrin kruunuumme.
Sädekehää kurkoitamme kapakoiden kimmellyksessä.
Viinalla vingutamme vanhoja lauluja lapsista.

Isänmaasta ei tiedetä.

Tiedetään ulkolaisten hotellien ja pordellien alanumerotkin.
Ne tiedetään.
Ja viedään
miljoonia markkoja maksuksi mademoisille ja gigoloille.
Avusta armahtaa kuorettunutta kaipausta
kiellettyihin touhuihin
joihin aivotkin ovat valahtaneet.
Tullaan köyhinä kotiin.
Parantumaan levosta ja rauhasta.
Lapsemme ammentavat kasvutarpeitaan murinoista ja
mörinöistä.
Ei voida puihua huulilla
joita hävettää pitää kasvoissaan.
Ei mielellään kiikutella lasta käsillä
jotka kähmivät kiellettyjä.

Inho itseä kohtaan vaihdetaan vihaksi lapsille.

Luetaan aikuisten aapisia.
Me luomme tätä maata. Lapsemme asua ja elää.
Olemme siinä sivussa saaneet itsemme isovanhemmiksi
ja turvaksi toisillemme.
Kenen kanssa katselemme naavan naurua pohjoisessa?
Kerrommeko lapsillemme ja lastenlapsillemme
kesäillan hiljaisuudessa totuuksia Suurista Asioista?

Onko meillä suuria asioita?
Sellaisia joista lapsena unelmoimme?
Jotka nyt olemme itse toteuttaneet?

Juuri sellaisen näkee lapsemme tänään tässä maassa.
Olemme unelmiemme olotilassa.
Me olemme luoneet tämän maan.
Se me olemme tehneet.
Yrittäneet ihmiset.

Ilman Luojan läheisyyttä.

– Airi Pöykkö, Runoja

Syän tikitti pika-pika-vauhtia.
Pää krikitti kerkiäksie sika-sika-mihinkkään.
Sieluparka seassa parku ja huusi: pysähy, pysähy.
Käskyjä riitti, mene ja tehe.
Maharaukka rouskutti ja räkätti rahhaa, rahhaa.
Rahat loppu, nyt tuli hoppu ja kaikki on loppu.
Syön komensi kehitä pyhhää, kehitä arkea.
Mihinkäs sinustakkaan on.
Vauhti kasvaa. Jalat vie ja vie.
Ylös ja alas.
Alas ja ulos.
Käsi tekkee ja tekkee.
Pakkaa ja nakkaa.
Tuonki tuosta.
Ja tuo ja tuoki vielä.
Koko ihmisriepu ottaa ja nääntyy.
Elämässä lehti kääntyy.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Pisara

Niin pienen tuokion vaan
ihminen tuntea saa
suurinta mikä onnea on.
Kaksi kun yhtyy ja tajuaa
pisara taivaista tuokio on,
hetkessä kaiken unohtaa.
Etsii, hakee ja yrittää
itselleen hetkiä valmistaa
kaipaa kaikesta ohitusta.
Niin vaikeaa on rakastaa.
Ja antaa suurimman rakkauden
tulvia tuokioineen.
Herra, anna anteeksi
omat valmisteluni.
En osaa kunnolla rakastaa.
Anna minulle voimaa
uskoa Sinun luomistyöhösi.
Olet luonut rakkauden hienoine hetkineen.
”Älä hylkää minua Herra, minun Jumalani.
Älä ole minusta kaukana.”

– Airi Pöykkö, Runoja

Kaveria ei jätetä, sano talvisoan miehet.
Tekivät kaikkensa toisen etheen.
Kaikkensa.
Ja memmä meinaa ittemä kanssa pärjätä.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Älkää peljätkö, sanoo Herra.

Älkää peljätkö, sanoo Herra.
Rohkeutta, sitä minussa on.
Uskallusta, sitäkin minussa on.
Älkää peljätkö, sanoo Herra.
Enhän minä pelkää,
minä uskallan ja osaan.
Minulle ei kuulu tuo.
Mikä se on, joka saa minut tekemään tekoja
joita en oikeastaan haluaisi?
Miksi ei ole hiljaa ja kuuntele?
Miksi en keskustele ystävieni kanssa siitä
mistä he haluavat puhua?
Voisinko olla yhden illan aukaisematta
teeveetäja radiota?
Olisiko mahdollista olla vain.

Hiljaisuus ravistelee.
Tulen itseni lähelle.
Joko he näkevät?
Pian aloittavat minusta.
Älkää peljätkö, sanoo Herra.
Entä jos naapurini sattuisi tulemaan, enkä tietäisi
missä tänä iltana on suurimmat murhenäytelmät?

Minuuteni on aina hieman kasvojeni ulkopuolella.
Istutan sen aina sopivasti tilanteen mukaan,
etten poikkeaisi kaavasta.
Joskus se tekee vielä kipeää kun sattuu uusia kuvioita.
Useimmiten se loksahtaa paikoilleen,
enkä tunne mitään.

Älkää peljätkö, sanoo Herra.
Tietääköhän Herra, kuinka pelkään?
Olla oma itseni.
Pelkään itseäni ja muita ihmisiä.
Siinä se on!
En voi milloinkaan olla varma miten he haluaisivat
minun toimivan.
Voimani kuluvat kasvojeni kuvioiden asettelemiseen.

Herra, minä pelkään!
Pelkään todella.
Anna minulle Sinun armosi!
Anna minulle rohkeutta
kunnioittaa itseäni sellaisena
miksi minut olet luonut!

– Airi Pöykkö, Runoja

Mie kokkeilin tänä aamuna nousta sängystä sillä lailla,
että mie oikein katoin minun jalkateriä.
Katoin, että jos ne lähtis sammaajalkaa minun elämän kanssa.
Sopiskohan se mulle.
Suostua omhaan elähmään.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Auta minua, Luojani!

Uskallusta hiljaisuuteen.
Voimaa antaa äänien
velloa ohitseni.
Tiedosta tajuamaan turha.
Auta minua
piirtämään omat rajani.
Tajuamaan Sinun rajattomuutesi.

– Airi Pöykkö, Runoja

Eppäs tiiä minkä löysin.
Löysin pienen vellinkisen.
Eppäs tiiä mitä sattu.
Yhtenä iltana kaupasta tulon jälkkeen.
Ennen pyykkikonneen tyhjäystä.
Kiireessä kiireesti
itte itteni sekopääksi
sumuttaneena ja eksyttäneenä.
– törmäsin päistikkaa itteeni.

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!

Kuule minua Herra

Kuule minua, kuulethan?
Minulla ei mene niinkuin
haluaisin menevän.
Sanani siirrellään
tarkoitukseni tarjotaan takaisin
toisenlaisena.
Turvallista on tietää, että Sinä tiedät.
Muut eivät haluakkaan tietää tarkoituksiani.
Kuule minua, Herra.
Tuntuu, etten jaksa yrittää.
Tiedäthän Sinä sen?
Väsymyksni?
Minulla ei mene niinkuin haluaisin menevän.
Kuuletko Herra?
Olen tottunut huutamaan.
Asettelen itse kuviot palapeliini
ja anon apuasi kootakseni sen.
Palaset kiristävät saumoista
vaikka kuinka huutaisin Sinua!
En saa kootuksi paljojani tässä metelissä.
Voisitko vastata kovemmin.

– Airi Pöykkö, Runoja

Son loppu nyt.
Tämoli viiminen runosti äiti.
Viiminen numeroitu sivu tuossa kansiossa.
154 sivua sie olit siististi konheella kirjottanu.
Mie yritin net kirjaimellisesti kopioijja näihin keskusteluihin.

Sie sanoit ussein, että mie olen niin sinisilmänen.
Olit oikeassa.
En tieny.
En ymmärtäny.
Enkä taijja vieläkhään käsittää paljon mithään.

Olipa kuule aika urakka,
mie yritin kattoa täälä mökilä
vanhoja valokuvia,
muttemmie ennää niitä
jaksanu alkaa itkehmään.

Sie olit mahtava muoriskainen
kultainen ja niin valosa, oiih ja huokaus.

Kaikki hyvin ja miepä jatkan tästä ommaa elämääni.
Kiitos äiti.
Isälekki kiitosko sie minua rohkasit
näitten runojen kans tekheen jotaki.
Nyt tein.
Aijjaijko tyttärenne on ilonen ja ylpeä ittesthään!
Olen ylpeä teistä,
äitipien ja isäpien ja kotipien
minun syämmessä.

Mulla on nyt niinko syvempi elämä, no jotenki niin.
Mullon äiti ja isä ollu hyvä lapsuus,
mie tiän aika paljon, mitä soli.
Mullon rikas menneisyys,
tiän siittäki jotaki,
terve ja voimakas elämä
ja ihan täyellisen taihvaallisen mahtava tulevaisuus.
Jess, olen tyytyväinen ja toiveikas.
Mie elän!

– Hilkka Laronia, Keskusteluja äitin kanssa!