Valokuvia liimaamassa!

Ruukaattakos tet laittaa valokuvia albumeihin?
Molen nyt laittamassa.
Auto remontissa ja Laphiin lähtö siirty.
Ihan vängällä tuli hyvvää aikaa liimata valokuvat.
Mutta uh.
Uuuuuuh.
Mikä kauhea olo valu.
Melkein tolalttani menin.
Hetikko aukasin sen kaapin oven.
Onko mulla nuin monta albumia.
Onko nuin paljon kuvia.
Apua mikä mulle tuli.
Nostin ensimmäisen vanhan ja pikkusen albumin.
Koulukuvia.
Panin syrjhään.
Otin toisen.
Lapset pikkusina.
Itken pikkusen.
Ihan vähän ja siirryn seuraahvaan.
Seuraahvaan.
Otin taas uuen albumin kätheen.
Ja taas uuen ja panin taas syrhjään.
Kävelin keittiöön.
Mikä mulla on.
Väsyny olo.
Join vettä ja menin takasin.
Apua, mie en jaksa.
Mie en halua tätä hommaa.
En halua laittaa.
Mikä raskaus.
Ja haikeus.
Järki sano, sullon hyvvää aikaa nyt laittaa net.
Tuntheet sekotti pään.
Järki lähti.
Voimat katos.
Mie en jaksa.
Melkein jo puin vaatheet pääle, että lähen ulos.
Sitte hokasin.
Nehän on minun tuntheita.
Päivä vain ja hetki kerrallansa.
Kuva vain ja muisto kerrallansa.
Ei minun tartte ähkyyn tulla niitten kans.
Ja häpäeki pyöri jo ympärillä.
Oiken ilkku.
Ja suru.
Kaipuu.
Ja siis joo
ei käyny kuinkhan,
mie liimaan net nyt rauhassa
ja hymmyilen lempeästi muistoile ja tuntheille.
Pikkuhilkalla on pitkä elämä takana
rikas elämä
paljon valokuvia.
Eikä ees oikeasti niin paljoa.
Muutamia albumeita.
Jee elämä
kyllä sie jaksat riepottaa minua!
Kiitosta vaan keverit
kyllä helpotti jo!
Ja miepä liimaan net valokuvat nyt!
Niinko käytännössähän son keveä homma, mutta henkisesti ei näköhjään aina niin helppoa. Niin ja jokkuhan meinaa, että valokuvvaaminen vie ihmisen sielusta palasen, siis siltä kohteelta, jota kuvattaan. Mutta kyllä non voimakkaita kattoakki sillonko itte on jotenki varauksettoman avoimesti koskettavien kuvien eessä. Oikeasthan vaarallisia!
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin olen vanhoja kuvia käynyt läpi. Ne eivät ole valokuvakansiossa, vaan siellä missä ne aikanaan on saatu. Poimin pois huonoja ja totean, että onpa tullut kummia otoksia. Karsin, heitän menemään ja ajattelen:”onni on digikamera. Ei tule hukkakuvia, eikä mene rahaa niiden myötä roskiin. Toki tulee kaikenlaisia otoksia, mutta parempi näin.”
Kuvia on matkanvarrella tullut eri muodoissa. Diakuviakin monta laatikollista ja sitten on filmiä, jota ei nykyvehkeillä enää voi katsoa. Olen miettinyt miten ne digitoisi, jotta lapsen näkisivät omia lapsuuskuviaan, eläviä kuvia ja lapsenlapsilla olisi hauskaa omia pieniä vanhempiaa katsellessa ja ihmetellessä.
Ilmoita asiaton viesti
Niin just Irja, läpithän non mielessä ja siis mie teetin vielä noin kolme vuotta sitte kuvia, sen jälheiset on tietsikassa. Net teetetyt nyt jaan ommaan ja vunukkaisten albumeihin. Mie alotin aikoihnaan semmosen homman, että laitan jokkaiselle lapsenlapselle oman albumin.
Ja yks semmonen ikiaikanen video mullon, muttei sitä konetta ennää, jolla sitä vois kattoa. Ois varhmaan sulosta katottavvaa, ja haikeaa, siis noin 30 vuen takkaa!
Ilmoita asiaton viesti
Kuvat ainoat ovat,
omat muistikuvat,
ei liimaa,
ei kiimaa,
vaan aina onnistuvat.
Ilmoita asiaton viesti
Niin ja toishaalta net muistikuvat
netne syämmessä soi vaikkois ihan luvattomat
ja vaikka verrattomat,
nethänne mielessä kukkuu ja kelluu
vaikkei ois enää koko onnea eikä helluu!
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos valokuvien
elikkä jooo
semmosta son
sitäkö ei kohtaa eikä muistele
on muka kiire
huitelee vaan etheenpäin,
niin ihan liki uinuu
monta kohtaamatonta tunnetta.
Ja vielä valokuvia ja kessää jälelä
mutta alkhuun päästy
ko ei ollu autoa
enkä päässy pakhoon, pah!
Ja hah, kohtapa mie alan vahtaahmaan tanggomarkkinoita,
mitä en ole ikinä tehny,
tanssinu vain,
nyt katon enkä tanssi lain,
onhan se niin vaikeaa tehä sitä
mitä tehä pitäs,
mikä tahansa tekopeli kelpaa nyt mulle
mukavaa iltaa sulle!
Terveisin Hilkka Laronia, ittehään hämmästelevä valokuviensa albumhiin liimaaja
Ilmoita asiaton viesti
Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskettaa yksitellen.
– Eeva Kilpi
Ilmoita asiaton viesti