Ja taasse ukko vähän itki
Ukko oli iso johtaja, joka hösläs ja hommas minkä ikinä kerkis ja jakso ja se vain kiihytti tahtia ainako hommat meinas mennä tukkoon. Sitte se ukko teki niin paljon töitä, ettei se ees muistanu, mitä soli tehny ja komentanu ja päättäny. Se touhus ja teki ja paransi vauhtia yhä vaan lissää. Sen vauhti koveni eikä se muistanu mithän ennää. Ei se jaksanu eikä kereny aattelheen mittään.
Sen vaimo tuli sitä tervehtiin töihin ja sano, että niile on tulossa viehraita. Ukko hämmästy, ettei saanu sannaa suusta. Eihän niilä käyny viehraita. Mutta vaimo lähti jo kotia ja ukko unohti koko vaimon käynnin. Se tuli iltamyöhäsellä kotia ja söi suohraan jääkaapista jotaki ja ryöhmi peiton alle ja nukku hetken.
Se näki unta, että silloli niin paljon rahhaa, että kaikki pankit hurrasit sille ja se osteli joka paikan täythön tavaroita. Sitte se heräs eikä voinu ennää nukkua. Se nousi ylös ja lähti töihin. Eihän se muistanu ennää mithän. Se hösläs ja häsläs ja tohotti ja alaiset ei sanohneet mithän. Eikä sois käsittäny mithän, vaikka sille ois sanottukki.
Se teki ja teki töitä ja illalla se ratkipoikkiväsyhneenä meni kotia. Se taas roikku jääkaapin ovessa, muttei se saanu syötyäkko oli niin väsyny. Se ryömi peittonsa alle. Ja se heräsko joku löi sitä naahmaan kipeästi.
Se pomppas ylös ja karju jotaki ja samantien alko joku huutaa ja lujasti. Ukko säikähti ja pani valot ja se näki pikkulapsen tuttipullonsa kans. Siittä pullosta soli saanu naahmaan.
Samassa se jotenki yhtäkkiä muisti selvästi sen unen, että joka paikka oli täynä tavaroita ja sille tuli olo, ettei se itte ennää mahtunukkaan omhaan elähmään. Se jotenki vänggällä pakotti ittensä kattohmaan sitä lasta ja tajus samala, että ovella seiso viehraita ihmisiä.
Ukkoa alko ujostuttaan. Se meni hämilleen eikä osanu sanoa mithän, nolona seiso siinä. Sitte se alko ihan hirveästi itkeen, se itki vuohlaasti ja vaphaasti. Sitte se ukko meni lattialle maata ja itku alko loppua ja sitte se ukko kuulosteli, että mikähän hällä oli. Sei tajunu mistään mittään. Vaimoa eikä kethän ei ennää näkyny.
Siinä se makas ja pakotti ittensä rentoutumhaan. Sitä alko taas itkettään. Se itki vähän. Sei jaksanu ennää mithän. Se vain makasi. Sitte se nukahti.
Ja aamulla se aukasi silmänsä. Se nousi ylös. Se lähti varovasti käveleen. Se hiipi keittiöön. Se hiipi ympäri taloa eikä kettään ollu missään. Sitte se löysi lapun, jossa vaimo sano menneensä vieraitten kans pikkureissuun. Ukko soitti töihin, että hän ottaa lommaa.
Ukko tunsi, että kättä kihelmöi. Sitte se hoksas, että housun liitinki puristi ja vaihto verkkahousut jalkhaan. Sitte sille tuli nälkä ja se alko tekheen ruokaa. Ukko huomasi, että tuossa maton vieressähän on roska. Ukko vei roskan roskikseen. Vaimo tuli reissusta ja ukko tarjos sille ruokaa ja höpötteli ja piti käestä ja kyseli, että mitä vaimolle kuulu.
Sitte ukko meni ongelle, aurinko paisto, koivun oksalla laulo lintu.
Hilkka, sie se vain kirjutat mukavasti. Tuo pohjosen murre on hauskaa. Itä-suomalaisena sitä on kuitenkin helppo ymmärtää.
Niin tuo tarina veti hiljaiseksi ja pani ajattelemaan. Ihan omaa kohtaa. Oonko mie tohelo karkuuttanut elämäni toisten miellyttämiseen ja täydellisyyden tavoitteluun? Rehellisesti sanoen tulee mieleen, että ohuet on elämäni kuoret.
Kävin myös kotisivuillasi. Lueskelin ja ajattelin, että saisitkohan sie vielä minut ”korjatuksi”. Niin, etten olisi kuin tämän blogin mies.
Mutta sie sitten kyllä vaan oshaat mukavasti kertoa vakavista asioista.
Kiitos blogista. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Ukko ei saanu yhtään kallaa. Sen jalat puutu, se nousi vaikeasti ylös siittä maasta. Se otti ongen kainahloon ja lähti kävehleen. Se tunsi, kuinka jalat vetreyty ja tunsi, miltä maa tuntu sen jalkojen alla ja se köpötteli polkuansa pitkin.
Sitte se otti kengät jalasta, pisti net kainahloon ja ongen toisseen. Ukko kulki etheen päin ja tunsi, miltä maa tuntu sen paljaitten jalkojen alla, aurinko lämmitti, lintu laulo ja taas se ukko vähän itki.
Sitte tuli joku ihminen sitä vasthan. Ukko katto sitä täysin varauksettomasti, hymmyili sille. Sitte ukko hypähti, pyyhki kyyneleet naamasta, vavahutti itteään aivanko ois karistanu oljenrunsuja olkapäiltä. Sitte ukko alko nauraa.
Ukko oli onnellinen ja sitte sen nauru muuttu itkuksi ja ukko itki vähän ja keveästi ja sitte nauro pehmeästi ja sitte se sano, että solet kuule hyvä ihminen, solet ollu aina hyvä ja tehny aina parhaasti, olet pyhä ja kaunis ja ihana ihminen. Ei sinun tartte korjautua miksikkään, kaikki on hyvin, kaikesta huolimatta kaikki on valmista täälä keskeneräsessä maailmassa, olema koko ajan perilä. Sitte se ukko nolostu, sitä hävetti. Vasthaantulija oli täysin avoin, ei hämmästyny eikä mithän. Aurinko lämmitti ja vastaantulijaki yhtäkkiä nyyhkäsi.
Sitte ukko puristi onkensa lujasti kainahloonsa ja pani kengät sammaan kätteen ja toisela käelä se taputti lempeästi ja lujasti sen vasthaantulijan käsivartta. Ukko tunsi kämmenessään sen ihmisen lämmön puseron kankkaan läpi. Sitte ukko käänty ja lähti avojaloin jatkahmaan ommaa kulkuansa. Ukolla oli hyvä mieli. Ukko oiken hyrisi olemassa olonsa riemusta. Ukolle tuli hiki ja se hoksas, että sillä oli nälkä. Aurinko paisto ja koivun oksalla laulo lintu.
Ilmoita asiaton viesti