Tyär ja sen mummo

Onnentyär harppoo hopusti pitkin hautuummaan ainoaa käytävää. Rakkeita ripsii ja kamalasti tuulee. Tytöllä on harava käessä ja sitä palelee. Sillä on alkanu kesäloma ja son tullu lappiin. Se kulkee hautuummaan takaossaan ja näkkee jo kaukaa kaks oranssia puolitoista metristä keppiä, jokka hujottaa sen hauan nurkissa, jota tyär on tulossa tervehtiin. Net kepit on kait sitä varten, että talvelaki löytys se käytävä lumen alta.
Siinä son se mummon hauta eikä mummo voinu sietää mittään punasta. Ryssä oli vieny kolme kertaa sen koin. Siinäse tyär tootistellee mummonsa haualla ja muistelee sitä omituista mummoansa. Tyttö laittaa kynttilän palahmaan siihen haualle, vaikka on lapin valosa kesä ja vaikka räntää sattaa. Eikäse tyär heitä niitä kirkuvan oransseja keppejä mihinkkään aijjan taka.
Tyär hoksaa taas ihmettelevänsä, että miten ihmeessä se taas on tullu sinne laphiinsa. Sitähän soli päivitelly jo kaks vuotta. Siittä saakkako, soli tullu ens kerran yksin sinne ja nytse hoksas eppäillä, että soli just se mummo. Senhänse mökkiki oli. Mummo oli joutunu lujasta laittahmaan sen mökin soan jälkkeen. Soli tytön mielestä niin ihmeellisen ihana pikkumökki siinä yhen lapin maantien poskessa.
Eikä tyttö tiä, että miksi ihmeessä nolit sillon aikoihnaan soan lopussa tulheet tänne kauas kauas lapin peräkylhään. Karjalasta asti. Eikä sillä tyttärellä ole vastausta siihenkkään, että miksi sen tyttären piti itte nyt tulla tänne. Koko talven se tyttö oli oottanu, että saa tulla lappiinsa.
Tytön mielessä pyörii seki, että miksi son niin äärettömän hyvän tuntosta olla täälä. Tyär muistaa yhä enemmän muistoja ja muistikuvia, että mitä se mummo oli ollu sille tyttärelle ja että mitä se mummo tarkotti sen tytön elämässä.
Kohta tyär haukko henkeäänko se tunsi ittessään, että näinhän sen piti ollakki. Sehän oli niinko käsikirjotusta lukis. Mikä etuoikeus. Mikä rikkaus. Mikä autuus. Jo 5-vuotiaana soli pikkutyttärenä pantu postiauttoon vuotta nuoremman pikkuveljen kans ja tulheet tänne tuntureitten taka. Ja siittä lähtien joka kesä, ainako koulu loppu, se tyär tuli tänne. Joskus soli mummmon tykönä kaks viikkoa, joskus enämpi ja joskus vähempi.
Mummo oli ylpeä ja jotenki onnellinen siittä tytöstä. Mummo halus kuulla koulunumerot ja nähä luokkakuvat. Siihen aikkaan ei läppien hommat olheet niin arvokkaita ja tärkeitäkö nykysuomalaisille. Tytön ihan liian nuorilla äitillä ja isällä oli niin paljon, voih! Tyttären äiti sano aina, että se pelkäs, ettei net pysy hengissä niin kauanko tyttö täyttää 5 vuotta. Henkkiin jäi tyär ja pikkuveliki täytti jo 60v ja nuorin siskoki 50v ja nytton mummot äiti isä vuotta vanhempi sisko, kaikin non menheet johonki, non jossaki tuolla puolen.
Mökki on vielä henggissä ja tytöllä avvaimet mökkiin. Niinhän sen pittää ollakki. Eläköön mökki ja sen muistot ja tytön muistot ja elämä. Pysykköön mökki pystössä niin kauanko tyär sielä käy. Tai oikeastaan tyttö ei pyyä mithän, kaikki on hyvin, kaikesta huolimatta hyvin eikä mökkikhän ole mithän, se häin tuskin pyssyy pystyssä. Eikä ole tyärkhän mikhän, mutta hyvin pyssyy pystössä ja joka ilta tyttö kiittää mökkiä ja lappia ja elämää ja laittaa paikat sillain, että jos aamu sannoo, se nousee auttoon ja mennee pois.
Tai kuuntelee vielä hetkenko puut humisee ja menninkäiset puhhuu.
Tuosta Eurostoliiton ja Ukrainan tämän päiväsestä sopimuksesta tuli miehleen tämä ploki ja mummo, miksi luoja varjelkhoon niitten pittää ajeerata tuota Venäjää vasthaan ja liittoutua ja liittoutua. Tahtosivat Venäjänki mukhan, sillonhan sois oikeaa rauhan työtä!
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos.
Ilmoita asiaton viesti
Ämmi onnentyär kiittää Birgitta sinuako luit.
Ilmoita asiaton viesti
Stoori on ihana ja henkilöt lähentävät luontoa, johon eivät muoviset aurausviitat kuulu, ennen nekin tehtiin risuista tai nuorista kuusen riuista.
Mitä älyä on muovisista aurauskepeistä, jos niitä ei kerätä kesäksi varastoon?
Ilmoita asiaton viesti
Ai niitten nimi on aurauskepit. Ei kait niilä mithän virkaa ole sielä ees talvela. Son semmonen erämaahautuummaa Ruottinpuolela eikä sinne ennää ees hauata. Mummo on sielä, koska sen mies ja siis stoorin tyttären äitin isä, meni miihnaan soan lopussa ja hauattiin sinne Ruottiinko Suomen puolela ei ollu ommaa hautuummaata ja mummo sitte saattiin aikahnaan hauata sinne viehreen.
Mutta jos sittekki ruottalaiset auraa sielä talvisin, en tiäkkö en täälole talvela ollu, mutta ennen ei aurattu. Joskus ennen vanhaan talvela sitä hautaa hankien seasta haettiin, muttei sielä siis ennen niitä aurauskeppejäkkään ollu.
Ilmoita asiaton viesti
Jospa ne ovat hautarauhan suojana, että eivät turistit hurauttele moottorikelkalla haudan ylitse hankien aikaan?
Ilmoita asiaton viesti
Hyvin sie aattelit, mutta sen pikkusen hautuummaan ympärillä on punamullalla maalattu reilun korkunen aita. Tässä löysin kuvanki siittä ja aitaki näkkyy toissa syksyltäkö stoorin tyär ens kerran yksin kävi täälä https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1015120497…
Ilmoita asiaton viesti
Aurausviittojen mysteerio ei sitten selvinnyt? Ehkä joku on vain roiskaissut sellaiset kepit kuormasta yli laidan ja ne ovat tippuneet sattumalta siihen paikkaan.
Tai sitten joku on käynyt talvella haudoilla lumikengillä ja käyttänyt aurausviittoja sauvoinaan. Ahma tai joku on sitten pelottanut ihmisen tiehensä, joka juosten ilman sauvojaan pakenee yhä;)
Ilmoita asiaton viesti
Tai net siinä muistuttaa minua, on parasta hyväksyä ihan kaikki, jopa oranssit aurauskepit mummonsa erämaahaualla, joka on semmosella niemellä, jostei jatku mithän tietä etteenpäin.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä jo vain jatkuu ja se tie on vain meille tuntematon.
Ilmoita asiaton viesti
Niinno sitä ei stoorin tyär tavalisilla silmillänsä näe. Sinne mennään syrjhään aika pitkästi isommalta tieltä ja siinon vettä ja soita ympärillä, mutta son korkealla ja kangasmaata, aivan taihvaallisen kaunis paikka, ehkä son stoorin tyttärelle niitä taihvaita, joita sille on suotu.
Ja sielon muuten semmonen talvihauta vai mikähän sen nimi oli, mihin talvella kuohleet tuottiin oottahmaan, että maa sulas ja voittiin hauata sitte ommaan hauttaan.
Ilmoita asiaton viesti